KEVÄT.

Rooman laitapuolella, kullankellertäväin muurien vierellä Campagna Romanan reunassa, on vehmas puisto korkeain kivimuuriensa sisällä, — muurien, joiden reunalta muratit riippuvat raskaina vyyhtinä sekä villiviini, joka paikoin tunkeutuu ulos muurien luukuista, sakaroiden välistä ja halkeamista verhoten vanhalla luonnonvärillä koko sulkevan muurin.

Pakanallisen ihana ja houkutteleva on puisto muurien sisällä. Leveää porttia tukee kaksi kivipylvästä, laellaan marmorikuvat. Ja suljetusta pääportista kuultaa puiston autereinen ihanuus, sen sisustan kutsuva kirkkaus. Muurin rosoisia kupeita kiipeilevät muurikasvit pyrkien sisälle. Muurin raoissa kasvaa keväällä räikeänkeltaisia kukkia, outoja, — ja sinisiä silmämohoja, joitakin euphrasioita. Muurin leveällä harjalla tomuisia, kirkkaan sinertäviä kaktuksia leveine, mehevine piikkilehtineen. Jäykkinä harrottaen, — aloeita, mitä lienevät.

Sinne kävellessä yli Janiculuksen, ali Montorion kirkon, jossa tuttu munkki seisoskeli portailla, tirkistellen kipeillä silmillään aurinkoon ja huuruavaan Roomaan, ja tarjosi taas muukalaiselle hiekkaa siitä kuopasta, johon S. Pietron risti oli istutettu, — niin, Montorion kirkon ja kullanpaistavain huvilain ohi vie tie Villa Pamphiliin. Ja siellä, kaupungista poissa, hiljaisuudessa, siellä huomasi kevään tulon.

Lumen valkeus oli kadonnut kaukaisesta vuoristosta; campagna, laiduntasanko — hiljainen, kukonlauluinen — alkoi vihannoida. Mantelipuu-rivit olivat kukkineet. Nyt olivat kirsikat komeimmassa verhossaan.

Suljettu muuri ja sen takana tumma metsän ryhmä. Sitä muuria lähestyessä kahahti aina lakastunut talviruoho jaloissa, ja pitkin muuria, jolla jo kärpäset hörisivät päivänpaisteessa, juosta vilisti sisilisko pakoon tulijan askelia. Näin sen nousevan pitkin muurin jyrkkää seinää: sen vihreä ja kullanvärinen selkä kiilsi, kun se katsoi taakseen, väänteli seinällä ruumistaan, ja sitten se tuokiossa pujahti muurin loukkoon. Mutta — hetken päästä näki sen pienten silmäin kiiluvan taas kolosta kuin nuppineulat, ja se tuli rohkeammaksi, kun ei ahdistettu. Se lähestyi tarkastamaan. Ja kun se huomasi, ettei ollut vaaranpaikkaa, silloin se laskeusi rauhallisesti alemmaksi, rapisi. Ja asettui selälleen kaktuksen leveälle lehdelle, vanhalle, okaattomalle lehdelle, joka riippui harmaana muurin kolosta. Asettui siihen makaamaan — odottamaan kevään tuloa.

Mutta keväisessä, pyhässä puistossa asteli vastaan Kevät, hiekkakäytävillä, vihreillä ruohokentillä. Temppelirakennuksista se tuli.

Millainen oli tuo kevät, tuo neiti Primavera?

Pilvet eivät liikkuneet, taivaan siniväri oli uhkea, päärynäpuut puhtaassa terässä. Kevät henki jokaisesta keltaisesta kukasta. Ja vastaani asteli Kevätär à la Botticelli: kultaiset kiharat kimalsivat, ja helmat olivat sini- ja kultakukista kirjavat. Se liihotti vastaan heti puistossa, kuin kultapyörällä ajellen.

Ja Kevätär johti kulkijaa kautta puiston. Villa Pamphili, — siellä aukeni eteen nurmisia kunnaita, niittyjä, — ja kunnaiden laella suhisivat rauhallisesti pinjat. Väkevät, paksut, suorat pinjat, joiden lakkalatva oli kuin katto. Niiden alla oli kunnaiden ruohisto vihreää, sinervän heleää, välkkyvää kuin silkki ja sametinpehmoista. Pinjain latvojen varjot lankesivat sille raskaan sinisinä ja mustanvihreinä. Aurinkoisia, heleitä nurmia halkoivat puiden runkojen suorat varjot.

Ja metsistöissä, nurmikoilla istui nuorukaisia ja naisia kitaraa soittaen, seppeleitä solmien, — naisten suloiset kädet rauhaisesti ristissä polvilla. Kitaraa soittaen: kai amoriinit leikittelivät vieressä ruohikolla. Mutta soitosta kuului vain muutamia helähteleviä näppäyksiä, laulua ei. Istujain vieressä kohosi marmorikuvia, pinjain varjossa.

Mutta eteenpäin vei Kevätär, kultapyörällään, kukkia sirotellen. Kunnailta alas puiston sydämeen. Vei kukkaniityille, joilla auringonkukat hohtivat kuin lumi, tai geraniumit sinipunaisena harsona. Kukkainen kurjenpolviniitty, huhtikuussa kuin meillä heinäkuussa. Päivä paistoi puiston syvänteessä kuin kesäisessä, vehmaassa ahossa. Valkeat ja keltaiset kaaliperhoset lentelivät, ja hiljaa lirisi ja välkkyi niityn pohjalla mutkitteleva puro. Niityn yli vei vanha silta ja pengermä. Tuuli, kaukaa lännestä lentävä, suhisi lempeästi honkapuiden latvoissa tuolla kumpareilla.

Ja sitten, eteen, eteenpäin pitkin kaartelevia käytäviä, siimeisiä polkuja. Hyvän aikaa, — puisto on suuri. Ja vihdoin aukeaa sen keskellä laaja, avoin kenttä, kuin urheilukenttä tai lasten leikkitanner. Avoin, auringonpaisteinen tasanne, jota sypressimetsät ympäröivät neljältä taholta. Rauhallinen, kirkas kenttä, jonka laisen näette Böcklinin "Autuaitten kedon" taustalla. Muistatteko taulua? Keskellä tätä kenttää, anemone-ketoa, seisoo vanha marmorialttari, korkokuvilla somistettu, muinainen uhrialttari. Alttarin ympärillä kukkia. Jotakin anemone-lajia, jonka terät ovat kuin tummanpunaista, paksua samettia, — toiset kukat kuin liekkejä, mitä lienevät. Ja alttarilla riikinkukko: viuhka levällään, kimaltaen, sulkiaan päristellen.

Nousiko alttarilta sauhu, hyppelivätkö papit pillejä, huilua ja sitraa soittaen sen ympärillä? Ah ei! Mustatakit papinkokelaat kulkivat vain rukouskirjat kädessä sypressikujilla, — tai punaviittaiset jesuiittanoviisit, — ja lehmikarja laidunteli kukkasten keskellä.

Mutta eteenpäin, pitkä, sievä matka. Siellä kaukana, puiston syvimmässä notkossa, on tuuhea lehto. Laakeria, myrttiä, pilaripoppelia. Ja lehdossa järvi tai lampi. Vilppaalia metsäpolulla varisivat päärynäin terät kulkijan jalkoihin, ja kävi kuin tuomen tuoksu. Pimennossa lauloi satakieli, keskellä kirkasta päivää.

Ja sitten tuli se syvä, hiljainen lampi, rannat jyrkät, tai somasti viettäviä ruohikoita. Rauhallisina kuvastuivat siihen viidakot, sekoittaen veden värileikkiin vihreää. Lammen rannalla kuvapatsaita, luolia, nymfejä, nereidejä.

Ja melkein keskellä lampea on pieni saari. Sen äyräällä hento, vaaleanvihreä itkupaju ritvoillaan vettä juoden.

Lammikon poukamissa havisivat joutsenet, ja toisella rannalla, ikivihreillä laitumilla kävivät kauriit, ynyen joskus kimeällä äänellä, kuin itkevät lapset.

Mutta tällä rannalla oli vanhan temppelin rauniot: pystyssä vain pari kolme pilaria ja kamana-paasia. Pilarien välissä pyhä kuva.

Tuo vanha, kullanruskea temppeli — sen räystäspalkilta riippuu siro kukkasvyyhti ja heiluu tuulessa. Sen pilarien kruunuissa pakinoivat naakat, — se kuvastuu kirkkaaseen laineeseen, joka solisee rantahiekassa; — ja kaukaa, jostakin kunnailta, kuuluu taas kitaran näppäyksiä, hälvenee: lienevät äskeiset istujat kululla.

Katson, — ja on kuin tuo madonnan kuva pilarien välissä astuisi ulos tomuisesta kaapistaan. Astuisi ulos ja soluttaisi häveliäästi verhot yltään, sinisen päällysviitan. Siinä hän seisoo vain tummanpunaisessa sisävaipassaan, jonka avaa: ja huulet hehkuvat, punertuvat, rinta on huikaisevan valkea, kasvot hymyilevän kalveat. Ventoa rauhallisuutta. Ja yht'äkkiä hän on Diana, puhdaspiirteinen ja jalo, kuun kaari otsallaan.

Ja kauriit lammen toisella rannalla säpsähtävät, ne teroittavat kuuloansa, ne vilkuvat sinervin, kuultavin silmin: jotakin kuului! Ja ne kapaisevat pakoon, ylös rinnettä, ohuin kinterein. Nyt joutsenet, tuolla etäällä, posahtavat lammessa: lyövät siipiään, pyrkivät lentoon! Diana, kas! Hän tempaa jousen, hänen otsansa kuu välkähti, hänen viittauksestaan vilisee viita eräneitoja. Nyt nuolet kaarelle, metsästys kautta rinteitten. Kukat lakoavat, loiskahtavat rannan aallot, hei, läpi lehdon, räiskähtää oksat, pyryävät puitten kukat. Niin yli kenttäin, niittyjen he kiitävät kauriiden jäljestä, — kauriiden, — kauas sinne, missä sininen vuoristo hohtaa.

Dianan metsästys?

Ei, automobiili se vain oli tullut, huristen ja pöristen, torvea soittaen. Pelästytti kauriit ja joutsenet, paikallaan oli madonnan korea, metallinen kuva.

Automobiili seisahtui, tuprahti lammen rannalle. Siitä törmäsi kaksi englantilaista missiä ja saksalainen herra Grossartig. Misseistä toisella vaaleanpunainen päivänvarjo ja tomuinen hattu, ruskeat, ryppyiset kasvot. Toinen pieni, punainen Baedeker kourassa. He harppasivat kaikki kolme eteenpäin, he seisahtuivat kaikki rivissä, harppasivat askelen taaksepäin ja huudahtivat yht'aikaa: "Ooh, kuinka kaunista!" ja levittivät käsiään. Sitten he panivat silmälasit päähänsä ja kopeloivat pilareita ja merkitsivät kaikki pieneen, sinikantiseen vihkoon. Sitten he raastoivat kukkavyyhden pilarin kruunusta alas, — ja lähtivät Cascadille. Siellä he taas harppasivat askelen taaksepäin hermafrodiitin kuvan edessä, joka makasi heihin selin. Ja huusivat yhtaikaa: "Her jee, kuinka kaunista!" Ja missit menivät toiselle puolelle makaavaa tyttöä, — ja: huih, miten heidän kasvonsa venyivät! Miten heidän silmänsä katsoivat pystyn soikeina. Eihän se tyttö ollutkaan, se oli hermafrodiitti!

Ja nyt he riensivät vaununsa luo, eivät merkinneet yksityisseikkaa muistiin. Ja auto ajoi, hörisi pois — jättäen jälkeensä wunderschön turisti-katkun.

Sitten, — sitten: jo tulee taas esiin kevätneito, kultakiharainen monna Primavera! Tulevat esiin, kun pölypilvet haihtuvat, joutsenet, nyppivät höyheniään ja sukeltelevat, pyrstö pystyssä. Ja ruskeasilmäiset kauriit palaavat.

Ja jälleen kuljen vienoa alhoa, vehmasta, puron poimuttelemaa, jonka taustalta, sinertävistä uduista kuultaa kaaripylväineen huvilinna, — villa valkeamuurinen, kukkamaljakkoineen. Ja tuolla korkeain pinjain siimeessä istuu äskeinen seurue, yhä hiljaisempana, — kitaraa näppäillen. Soittoa ei kuulunut, vain säestyksen helähtelevät kumahdukset.

Niin rienteli Kevätär, kultakiharainen, kultapyörällä liitäen, monna Primavera!

Rooma, huhtik. 1908.