FATA.

Oli elokuu, Marian taivaaseenastumisen päivä. Aamulla oli aurinko säteillyt, ja laaksossa, pienen kaupungin ympärillä, hymyili sunnuntainen rauha. Ei viikatteen vilausta kedoilla, ei niittäjän ääntä. Vain kirkon kymmenen viritettyä kelloa soittivat kuin jättiläiskannelkielet vuorelta toiselle jännitettyinä, virsiä ja heleitä kansanlauluja. Ja kellopelin soittoa kohti vaelteli kirjava rahvas verkalleen, kynttilöitä kimaltavaan messuun ja koreaan juhlakulkueeseen.

Mutta miten katoavat auringonpaiste ja juhlasoinnut! Puolipäivä vain ehti, niin maa himmeni. Vuoriston takaa nousi raskaita sadepilviä. Kuin Vaud'n tarujen pilvikäärmeet ne ryömivät korkeain, törröttävien huippujen ympärillä. Alhaalla vainioilla raakkuivat varikset sadetta. Pian peittyi koko laakso virtoineen, kaupunkeineen harmaaseen, suruisaan sumuun.

Ja mieleeni en tiedä miten lie tullut eräs vaudlainen tarina. — Tuolla ikkunani edessä kohosi jyrkkä vuoren seinä, sulkien näköpiirin kuin uutimet: vihreää sammalta, udun harsosta kuultaen.

Niin, tuolla vuoristossa asuivat Vaud'n haltiattaret pohjattomissa, hämärissä uduissa. Siellä myös monet "diablet", vuoriston hirmut, kyynäröisin maaten, katsoen kulmainsa alta ihmisten taisteluja. Myös Vaud'n Gargantua, suuri, kuulu aarni, jonka hampaan koloon lammaskatras mahtuu sateen turvaan. Lentokäärmeet, rubiini-silmä otsassa, — muita lapsellisten rahvaantarujen salaperäisyyksiä.

Koettaisinko kertoa kansantarun paimenesta ja haltiatar Fatasta?

Haltiatarten, ruumiittomain fantoomien, rakkaus on aina tuhoksi.

Näen edessäni alppipaimenen. Vähän kalvas hän on ja hento, mutta silmissä into, punaisenkirjava nahkahykyrä korskasti päälaella. Tupaa hän jo rakennutti laaksoon, ruskeaa, vihreillä luhdeilla ja parvilla koristettua. Niin, olipa hän, taru kertoo, katsellut laakson tyttöjä, emännäistä kohoavaan kotiinsa.

Kaikki hyvä, — hän oli elävä kuin muutkin paimenet. Kunnes hän kerran toukokuussa, — toukokuu on alppiseudulla tuhon kuu, — näki vuoristossa haltiattaren kylvyssä. Onneton, jolle se suosio osuu; hänen olisi kasvonsa käsin peitettävä. Mutta tuotako olisi muistanut, ihanan näyn edessä, nuori armailli!

Ihana kylpijä: jalkansa kuin maito, kuin punertavat ruusun terälehdet; silmissä kummallinen, syvä kimallus, ja tukka pikimusta, — kansan pelkäämä musta tukka. Niin hän valeli vyötäröitään. Mutta kun näki ihmisen, tuokiossa sipaisi ilta-udusta kaistaleen, kietoutui siihen ja kauhistuneena katosi.

Vain hetken näki paimen hänen jalkainsa vaalean kuullon.

Mutta ken sen näkee, ei sitä unhota, — ei myös armailli yksinäisyydessään. Hän palasi taas lammelle nähdäkseen. Ja haltiatar tuli, kertoo kasku, lemmen polulla, ojensi pienen huilun hänelle ja sanoi, että milloin halunnet nähdä, puhalla; ja katosi.

Nytpä vasta paimen alkoi outoja ajatella. Hän puhalsi kerran, — Fata tuli, lumosi hänet kummilla silmillään, herätti punahuulillaan kaipuun.

Niin unohti paimen neiden laaksossa, — hän puhui haltiattarelle tuvasta laaksossa: kuinka siellä oli kukka loistava, puut kumartuvat hedelmäin painosta.

Mutta sen kuullen tuli Fata valkeaksi, hän sanoi: "Tyydy vuorten linnoihin, — utuiseen rakkauteen. Niin on meidät tehty, ettei ihmislapsi saavuta meitä syleilyyn: avaa sylinsä, utuna haihdumme. Väisty! Arvoitukselliset kurimot ovat usviemme kätkössä, suojelushenkien, kohtalon kehrääjien."

Ja satu kertoo vuoren hengettären tulleen paimenen chalet'hen istuneen, kertoneen mitä näki syttyvässä valkeassa: "Kas suurta leikkiä, se on tulen kuningas. Tuo sateesta tuotu puu, se on Lula, jota kuningas hyväilee liekkisormin. Nyt kiihtyy Lula; tohtisiko hän syttyä ja palaa poroksi tulen sylissä! Ei siitä nouse siniliekkiä, ei se luo valoa, — tulen kuningas palaa erillään, muissa, ei kaipaamassaan, ja sammuu. Nyt loppuu heikko hiilus myös Lulasta, hän tummuu. Minun äitini oli Lula, mutta minä olen kohtalotar Fata."

Se paimen ei muistanut, että haltiattaret ovat selästä ontelot kuin lahopuu, — tai haihtuvat syliin tavoitettaessa kuin huuru: vain tyhjyys kalvaa riutuvaa povea. Niin kävi paimenen: milloin hän Fataa tavoitti, se parahtaen väistyi. Ja kuitenkin hän oli hänen vuoksensa unhottanut laakson neidon, kuitenkin hänen täytyi aina ajatella Fatan vaaleita, ruusuisia jalkoja.

Se kaipuu ja tavoittamattomuus poltti viimein hänen aivojaan kuin liekki! Se tuhosi kuin hourupäisyys. Niin hän oli vimmassa ja vihassa kuin lukin verkoissa. Monesti hän virui majan ylisillä mistään välittämättä, — samosi vaarallisilla äyräillä.

Niin meni vuosi, ja kaksi. Hän ajoi väistyvää. Ja viimein hän myi laaksossa karjansa, pisti tulen uuden tupasensa nurkkaan ja katosi seudulta sen tulipalon roihussa. Minne lienee, toisiin laaksoihin: koskaan ei hänestä ole kotipuolessa kuultu. Eivät hänen ikkunoillaan ruusut loistaneet, eivät tuvan kulmalla kumartuneet hedelmäpuut.

Mutta rahvas näkee sadepäivinä vuorenhuipulla naisen hahmon istuvan: pikimustat hiukset kasvoilla, itkien. Se on haltiatarten rakkautta, että he tuhoa tuottavat. Raskaita sadepilviä nyt vyöryy. Usva kätkee vuoret, vain ylimmät huiput pistävät mustat päälakensa esiin hattaroista.

Tulee ilta, — ylimpiin huippuihin syttyy yht'äkkiä alppihehku, kellervä helo. Heijastus näkymättömästä lännen auringosta. Kuin punertavaa silkkiä, — kangastus autuuden maista. Se syttyi, sammui heti. Iltakellot kalahtivat. Sade alkoi rankkana rapista.

Gruyères, Marian taivaaseenastumisen päivänä. 1908.