MUINAISELLA FORUMILLA.

Suruinen Rooman talvi-ilta. Kaiken päivää oli hämärä pimentänyt kukkulain kaupunkia. Sadekuurot olivat vähänväliä kohisseet. Pinjat Campagna Romanalla olivat kuultaneet sadetihkussa ja kaukaiset vuoristot sumussa, tummina, värittöminä.

Ja nyt illallakin, yhä vyöryi raskaita pilviä muinaisten kukkulain yli, ja raukeasti hehkui laskeva päivä hattarain repeämistä. Pilvet olivat milloin läpinäkymättömiä kuin jokin kaikkein pyhimmän esirippu, milloin ne repeilivät kuin samainen esirippu ja langettivat hetkeksi iltavalon entisyyden raunioille. Ja jälleen sulkeutuivat, jättäen kulkijan muinaismietteen suruisuuteen.

Seisoin siten illalla Capitoliumilla, kaiken päivää kuljeskeltuani; ollen niin pieni kuin mahdollista; nelikulmatorilla, S.P.Q.R:n linnan vierellä.

Siitä Capitoliumin korkeilta portailta näki koko muinaisen Forum Romanumin. Sen takaa kuumotti Colosseumin synkkä pyörö, naukuvain naakkain asuinsija, jotka lentelivät sen kaariaukoissa, kuin vainuten siellä muinoin viljalti vuodatettua verta. Synkät olivat oikealta kädeltä kuumottavat Palatinuksen keisaripalatsien holvit. Niiden päällä suhisivat raskaasti talviset pinjat, ja oviaukkojen edessä kiikkuivat murattiverhot, kuin mitkä esiriput, sekavat, jättiläismäiset vyyhdet. Soikea torilaakso oli täynnä tummia raunioita. Kiveys kylvetty marmorisiruin, katkennein pilarein, pilarikruunuin, korkokuvin, — riemuportti torin kummassakin päässä.

Ilta yhä pimeni. Kolkosti kalahtelivat keskiaikaisten kirkkojen kellot vasemmalta, ja suihkulähde Capitoliumin laella kohisi kolkosti kuin korvessa.

Capitoliumin laella Ara-Coelin kirkosta kuulsi himmeä valo kirjavista ikkunaruuduista, ja urut soivat. Ankara tuulenpuuska nousi, ja sade alkoi taas rapista. Se suomi armottomasti marmorikuvia, jotka Capitoliumin katoilla tummenivat öiseen pimeyteen. Mutta kirkon ovi oli auki ja tarjosi kulkijalle suojaa. Menin kirkkoon, ja siellä jatkuivat mielikuvaiset mietteet.

Siellä kirkon pilaristossa, kullatun alttarin lähistöllä, soivat urut, ja huopaniskaiset munkit kumartelivat. Papit messusivat, ja kansa toisteli kyyryllään yhtä ja samaa rukousta. Mutta sateen rapina ja tuulen kohu kuului ulkoa.

Aivan kuin alhaalta Forumilta. Muinaisten keisarillisten basilikain holveista. Soittoa pakanallisten temppelien pilareista, kuin sadun mainitsemasta Egyptin soivasta kuvasta.

Ja ikäänkuin ääniä, — laulua ulkoa, alhaalta Forumilta.

Muistelohan sieltä vain soi ja lauloi, muinaisuus, kaukaisiin aikoihin häipyvä, raunioiselta torilta. Mitä laulua? Tuulen kohinaa ja iltaisen sateen rapinaa.

Torilta.

Mistä sieltä? Lupercalin luolastako, tuolta Palatinusvuoren juurelta? Luolasta, jossa muinoin naarassusi imetti veljesparia, joista toisesta kasvoi valtias, nerous ja väkivalta. Ääniä oli kuulevinaan myrskyiseltä torilta ja näkevinään hahmoja.

Tuulta vain ja illan tummuutta.

Säveliä, joita ei, muistojen liian vilkkaina tulviessa, jaksanut selvästi erottaa. Tumma hahmo torilla. Jokin kaunis, epämääräinen tuulen sointu, entisestä, ihanasta, olleesta ja menneestä!

Olihan näkevinään Forumilla korkean naisen hahmon, kirkkaan ja kauniin, silmissä loiste, huulilla hymy. Ja samalla raskasmielisen heleydessään. Menneisyyden äänet; mutta nyt kirkossa ympäriltä raskas urkujen soitto ja alttarilta yksitoikkoinen messu. Oli näkevinään torilla kulkevan hahmon; luulen, että se oli kuin raaka, muinainen roomalaisnainen, korvissa killuvat, raskaat kultarenkaat. Ajatar. Saattoipa hän olla myös kuin kiilusilmäinen, leikittelevä susi, joka ulahteli lapsilleen. Tai kuin nykyaikainen etelän nainen, joka nukutteli lastaan italialaisen kehtolaulun kertosäkeillä: Ninna, ninna e nanna.

Tuuli käy keisarilinnan metsissä, naakat naukuvat pyöröteatterissa, sade valuu suoraan temppelin permannoille. Suihkulähde kohisee kolkosti kuin korvessa.

"Ninna, ninna e nanna!" Se nukutteli ihmisajatusten unelmia, kauniita ajatuksia. Ihmishaaveitten Julianus Apostatoja, joiden työn tuhoaa tosi, mutta joita Ajatar uusiin töihin kehoittaa. Ajatar, tosi-äiti. Ara-Coelin urut veisasivat kuin kuolinvirttä talvisena iltana.

"Ninna, ninna e nanna!" Se kuoleman laulu toi mieleen kuvan muinaisuuden Forumista, Capitoliumista. Valkeista pilarilinnoista, temppelien pylväiköistä ja jumalaisista ihmisistä.

Capitolium! Täällä, Forumin toisessa päässä, hohti ennen Capitolium. Millaiselta se ennen näytti, tuo, jonka seinä nyt on tumma, umpinainen, väritön. Se hohti valkeana torille, jyrkkä seinä keskikohdalta avoimena pilarikäytävänä, jokaisen kaaren alla marmoripatsas. Capitoliumin kukkula! Sen laella seisoi Rooman linna, kullanruskea akropolis, keskeltä kohosi temppeli, jossa asui uhkea, oikkuisa jumalatar. Jumalattaren jalkain juuressa pramea riikinkukko, kullalta paistava, sateenkaari-kirjava, kohottaen sinistä kaulaansa ja pyrstönsä viuhkaa päristellen. Jumalatar Juno. Tai oli hän se, jota myös monet orjuutetut ja pilkatut ovat sanoneet portoksi, joka lepäsi seitsenpäisen pedon päällä, kallis malja kädessä, seitsemällä kukkulalla.

Oli Capitoliumilla toinenkin temppeli. Valtava ja valkea, hohtaen kuin lumi, kohoten taivaan ylhäiseen siintoon, näkyen Via Appialle, — Sisiliaan ja Etruriaan vievälle. Antaen hohtaa marmoripilaristonsa ja kullattujen päätyjensä. Esipihoilta nousi päivin mustanpuhuva sauhu — lukemattomat joukko-uhrit, kiitokset voittojen jumalalle. Otsikkoa valaisivat öisin sadat soihdut. Siinä asui jumala, jonka otsa oli uhkaavan ulkoneva, mutta ylevä ja tyyni. Huulet punaiset ja täyteläät. Nimensä Jupiter. Valtikkansa väkevä, mutta silmissä keveä ilo. Ja elämäniloa uhkuva hovi oli näiden kahden jumalan ympärillä! Ne temppelit: kuin tornit linnoituksessa, joka oli entinen Capitolium.

Sen linnan saleissa ovat istuneet kuninkaat, korkeat ihmiset, kokouksiaan. Sen mäen laella ovat liikkuneet, puhuneet Brutukset, Gracchukset, Catot, Augustukset! Myös monta veri-vääryyttä siellä on päätetty. Saturnuksen temppeli on ollut täynnä verellä tahrattua kultaa. Ja kuitenkin sekin paikka, Capitoliumin varjo, hohtaa kaukaa valkeudelta.

Palatinus Forumin oikealla puolella. Sieltä, Lupercalluolasta, ovat juosseet elon lähteet ja kohtalon langat tuhansiin maihin, kymmeniin vuosisatoihin. Siellä mäellä hohtivat keisarien palatsit. Kultaiset kartanot, tuhansien pilarien piireinä. Siellä asuivat aikoinaan Caesar Augustukset. Sinne toivat kansain lähetit kaukaisista maanääristä pyyntöjään.

Nyt Palatinus ja keisarien linnat: ne ovat nyt asumattomia raunioita. Rikkinäisten kaarien kitoja, kuin erämaan petojen luolia. Jättiläishautoja.

Capitoliumin ja Palatinuksen laaksossa muinainen Forum, Sacra vian halkaisema. Nelikulmio, Forumin pääpaikka, alimmassa notkossa. Runoilijain ihanin mielikuva: sivustoilla pylväitä kuin metsää, värikirjavaa kiveä, temppeleitä, palatseja, curioita, puhujalavoja. Saturnuksen, Concordian temppelit. Castorin ja Polluxin. Vestan pyöreä pyhäkkö. Riemuportteja, joiden alitse kulki triumfaattorien jyrkkä tie, kaarillaan korskat kuusivaljakot. Tori kuin sileä marmorilattia pilaripiirin keskellä. Voitonpilarien päässä Victoria-jumalatarten kultasiivet.

Ja torin kulmassa, riemuportin juuressa kartioksi muovattu kivi, josta roomalainen sanoi: Tässä on maailman keskipiste.

Siellä kuhisi väkeä, suurine ja pienine kärsimyksineen, stadioneilla, teattereissa; kapinoineen, meteleineen? Aamulla Basilica Julian takana, josta nyt on vain permanto jäljellä, hirnuntaa ja kulkusten helinää, kun maalaiset toivat pääkaupunkiin tuotteitaan. Kaupustelua, tingintää, ostajan ja myyjän huolta, kuhinaa, kiirettä. Persialainen huuteli komeita, kirjavia mattojaan, kreikkalainen marmorikuvia. Mustapäiset Rooman matroonat kulkivat korvahelyt keikkuen aamurukoukseen temppeleihin, ennen aamuostoksia, orjalauma ympärillä. Kukkatyttöjä temppelien aamuviileillä portailla, vasut täynnä päärynäpuun valkeaa kukoistusta, sinipunaisia syreeninterttuja. Pöytien ympärillä väkijoukossa kyyhkysparvi pilvenä pyrähti. Ylhäisiä kannettiin huvipuistoihin, joiden sypressit auteren sinessä hohtivat. Ylimysnuorukaisia remutun yön jälkeen kylpysaleihin, kasvot kalvaina, poskilta väri liuennut, hyräillen Lucanuksen kuolonlaulua, sekavana, synkeänä aikana. Köyhä ryysyinen vetelehtijä Curian portailla päivänpaisteessa, odottaen kaupungin lahjaleipää. Tai pilarisella Forum Romanumilla kääntyivät vain varjot lämpöisinä, tummansinisinä, kunnes Capitoliumin kattokuvien takaa helottaa jo kullansekainen rusko, ja tuoksut leviävät oranssitarhoista. Harpunsoittajat virittävät horatiolaisen laulun, nauttivan, viisaan oodin. Forum Romanum: kaipuu — johonkin olemattomaan, kuvaamattomaan.

Nyt Capitolium on Campidoglio. Ruskea, synkkä, muuttunut. Tarpeian kallio ei enää mitään merkitse. Tasoittunut, rakennuksilla täytetty. Nokiset hiilenmyyjät nukkuvat nyt sen juurella, entisten teattereiden holveissa, tomuisen, mustan tavaransa keskellä.

Palatinuksella kohisevat keisarilinnain paikalla pinjapuut. Tiberiuksen linnan raunio-uumenet ovat avoinna kuin teuraan rinta. Hävitetty Babylon. Turhaan koettavat murattiesiriput verhota salien tyhjyyttä.

Keisarien kohoavilla teillä, joilla muinen välkkyivät patriisien kultaiset vaununpyörät, siellä kerjäävät nyt köyhät äidit likaisille, kitiseville lapsilleen almua. Marmoriportailla, Marsin ja Venuksen patsaiden keskellä, siellä kulki Livia keisarillisessa kantotuolissaan. Siellä rehoittavat nyt muratti, villiviini ja orjantappurat. Apollon temppelin paikalla, nuolten singottajan, vihannoi munkkiluostarin kaalimaa. Ninna, ninna e nanna!

Ja Forum kukkulain välissä! Kaatuneitten pilarien sorroksessa: sieltä ei ihmisääntä.

Hylätyissä viinikellareissa juoksevat sisiliskot viinimaljakoista, joista ilo virtaeli.

Vestan temppelin ikuisen tulen ahjoa ovat sateet kostutelleet toista tuhatta vuotta.

Basilica Julian permantoon on katuväki ennen piirtänyt lautapelin, laiskain päiväinsä huviksi. Se turha pelikuvio on vielä. Mutta milloin on torilla viimeksi kohtaloiden arpaa heitetty?

Katottomissa temppeleissä papittarena muratti, joka hakee suojaa lohjenneen pilarin kupeelta. Unikot kukkivat Castorin ja Polluxin pyhäkön pohjakummulla. Ne kukkivat, lakastuvat ja virkoavat taas keväällä. Vestan neitsytkammiot autioina. Narsissit ja okaiset ruusut heiluvat niiden seinäin laella. Lakastuvat kuuraiseksi talveksi, ja virkoavat taas. Ninna, ninna e nanna!

Kauan, kauan on siitä, kun ikuisen kaupungin susi, arkaistinen ja jäykästi irvistelevä, vaani saalista Ikuisen virran ruovistoista!

Mutta nyt! Capitoliumin laella, Ara-Coelin sata-askelmaisten portaiden kupeella, on laakerilehdossa elättisusi ruosteisessa häkissä, kaupunkilaisten huviksi. Koukkuselkäinen se on ja takkuinen, se susi. Ahnaasti ja pelkurimaisesti se tempaa armopalat, joita katselijat heittävät sen eteen tahraiselle asfaltille.

Se on nykyinen susi. Toisenlainen on sen perikuva, poikia imettävä vaskisusi. Nyt vankina, Romuluksen ja Remuksen häijy imettäjä!

Sade valuu, urut soivat kirkossa. Värilliset ikkunat kiiluvat synkästi. Kolkko on yksitoikkoinen messu; jokapäiväistä on väki, joka polvilleen langenneena toistaa yhtä ja samaa messun säveltä. Mitä soivat urut minulle, tai äänet torilta? Korkeammalle, ihminen! Pois taivaan kirkkauksiin. Ne jumalat ovat kuolleet.

Mutta taas tuuli kävi talviselta Forumilta. Melkein lempeästi. Elon vaivan ja rikkauden antajan ääni kuului melkein leikillisesti:

Jumalat, niin, ne kuolivat. Mutta ne olivat jumalia — ja nousivat ylös toisessa hahmossa. Menneet jumalat ne leikkivät aikansa kuin lapset. Varttuivat, kävivät kiivaita sotia titaaneja vastaan. Runoilivat kirkkaita jumalaistaruja. Heidän jäljestään seurasi nuori kansa, tai he katselivat pilvistä ihmistaistelua maan kaupunkien edustalla. Kansa, joka oli nousevaa ja taistelevaa, pyrkivää, vapaata. Ja niin kansakin sepitti tarunsa, ylpeät Aeneidinsä.

Mutta sitten jumalat alkoivat kallistella maljaa, lemmiskellä, ne veitikat. Ja he tyyntyivät, rauhoittuivat, ne jumalat. Tulipa heistä epäuskoisiakin jumalia. Mistä he enää välittivät, rikkaudessaan, yltäkylläisyydessä, muusta kuin Venus-siskosta sekä unen ja viinin jumalista? Niinpä he antoivat vähitellen jumaluutensa mennä. Ja sijalle tuli toisia: egyptiläiset, persialaiset jumalat pystyttivät telttansa heidän temppeliensä rinnalle.

Mutta jumalain iän seuraus ja syy oli kansan ikä. Se oli aikansa herännyt, noussut ja leikkinyt. Miettinyt, lennättänyt kotkiaan taisteluihin. Se oli polkenut ja armahtanut. Se oli rikastunut nerolla ja ryöstöllä. Sitten se arveli, töittensä palkkioksi, olevan itsellään onnen kallistaa maljaa — jumalain esimerkin mukaan. Se näki epämukavaksi itse ajatella asioitaan. Se antoi viisaimpansa ajatella puolestaan. Mutta noiden viisaidenkin suku oli vanhentunut. Jumalten veljien kävi niinkuin jumalain: veri raukeni heidän suonissaan. Pian he loikoivat aatoksettomina malja kädessä, caesarit, Palatinuksen saleissa he kuuntelivat itämaista ennustajaa, joka supatti heidän korvaansa. Toinen jalka lepäsi vuoteella Sidonin purppuralla, toinen riippui permannolla Indian tiikerin taljalla. Silkkipielus pään alla oli täytetty Bysantin tuoksuvilla ruusuilla, ja diadeemi-pää lemusi yrteiltä kuin naisen. Pöytä ja kolmijalat ympärillä olivat Hispanian hopeaa, herkut Etiopian pieniä lintuja tai Gallian kauriita. Syyrian ja Germanian neidot karkeloivat, kellot ja rummut pauhasivat. Tai vietiin keisari kultavaunuissa pyöröteatteriin, jossa juopunut rahvas katseli, kuinka shakaalit upottivat kyntensä kidutettujen valkeaan sydänalaan; veriläikkien peitoksi kylvettiin areenalle kultajauhoa.

Mutta kun kaikki niin vanheni, kuului viestejä kapinoista, sisämaakuntain nälänhädästä, raakalaisten hyökkäyksistä. Rooman legioonat olivat väistyneet puukilpisten metsäläisten edestä. Kansa vaati viisaimmaltaan suojaa ja leipää. Mutta Saturnuksen temppelin, maamiesten jumalan, aarrekammio oli nyt tyhjä; keisari vaipui hädässä raukeaan mystillisyyteen, — kuvitteli olevansa persialainen jumala Mitra, — jumala, jonka alttarille persialaiset olivat ripustaneet hänen voitetun isänsä nahan punaiseksi värjättynä. Tai hän teurasti kansaa: — porras portaalta valui Forumin temppeleissä veri. Maakuntalegioonain päämies huudatti itsensä keisariksi, kansa yhtyi häneen. Se ryntäsi Palatinukselle, veti vuoteesta entisen valtiaansa, raastoi torille, surmasi temppelin portailla ja heitti ruumiin Tiberiin. Mutta pretoriaanien päälliköt surmasivat salamurhaajan myrkyllä uuden keisarin ja nousivat itse Palatinukselle. Niin taisteltiin, syöksyttiin alas. Ja nuoret barbaarit samosivat yhä lähemmäksi. Turhaan heitä vastaan palkattiin heidän veljiään. Turhaan maksoi heille veroa Rooma.

Ja kaupungista keisarit siirsivät istuimensa uuteen paikkaan loitommaksi hillitsemättömästä pääpaikasta. Tuhannet taidetyöt kadotti silloin Capitolium, Palatinus ja pilarinen, valkea Forum. Ajattaren uudet lapset, pian he melskivät ikuisten muurien edustalla ja nostivat niille rynnäkkötikapuunsa. Turhaan heidän päälleen vyörytettiin marmorikuvia muureilta. Barbaari-päälliköt pitivät mässääviä kemuja keisarien linnoissa, ja niinkuin Karthagosta loimusivat liekit tulipalojen, joita heidän pikisoihtunsa sytyttivät. Niin tuhoutui marmorinen kauneus yhä. Ja kun nuoret, raisut muukalaiset nyt kiistausivat keskenään, niin he tekivät riemukaarista itselleen linnoja, ja kuvapatsaiden päillä he ammuskelivat toisiaan.

Mutta yksi tiesi hallita riitaisia tulokkaita. Uudet jumalat, kuin varkain he olivat riistäneet valtikan vanhoilta, heidän nukkuessaan. Ja myöskin taistelulla. Nyt he ottivat ylleen vanhain, kuolevain jumalain vaatteet. He tulivat idästä, egyptiläisten ja persialaisten jälkiä, nuo uudet valtiaat, jumalainpojat, Jehovat, pyhimykset, enkelit. Nyt Jupiterin toga hartioillaan. Ja niinkuin muinoin oli syntynyt ihmisten tyttäristä puolijumalia, Jupiterin poikia, niin syntyi nyt maailmaan uusi puolijumala. Syntyi kuin viisas Minerva putkahtaen Jupiterin otsasta. Mutta tuo uusi viisaus, se oli myös julma. Sen papit voittivat sekä vanhan verettömän että uuden verisen kansan, — entisten jumalain kaatuessa laakereilleen. Mikäli nousi rauhoituksen, kieltäymyksen temppeleitä taistelun ja hekuman kaupunkiin, uudet papit lohkoivat entisten jumalain kuvilta pois lantiot, jumalattarilta rinnat. Jopa vanhat temppelit muutettiin kirkoiksi, joissa viisaan Minervan paikalla seisoi pyhä Lucia puhkaistuin silmin, ja Apollon alttarilla demoni-kauhuinen pyhä Antonius.

Ja vihdoin jyrisivät Forumilla kalkkimyllyt. Viimeiset jumalat jauhettiin valkaisukalkiksi paavin palatsiin. Niin siirtyi keskus, elämä, jumalat, aatteet Tiberin toiselle puolelle. Niin jätettiin Forum, ryöstettynä, hävitettynä, ja unohdettiin.

Jo kulkivat lampaat vuonineen laitumella sillä paikalla, missä Jupiterin temppeli ennen kohosi. Ja Forumilla, sillä rostralla, missä Antonius piti ruumispuheensa, sillä paikalla myi pian maamies härkiään. Karjatoriksi, tuntemattomaksi sora-auhdoksi, oli Forum Romanum muuttunut.

Tuuli heilauttaa kirkon raskasvärisiä oviverhoja, ja suhahdus yötä käy sisään avoimesta ovesta. Niin kuolivat jumalat. Mutta he olivat jumalia. Ja nousivat ylös uudessa hahmossa! Miksi ovat renessanssin pyhimykset, enkelit kuten ihmisiä? Kas, temppelissä tässäkin, johon muinoin keskiajan ruhtinaat ryömivät avojaloin suutelemaan piispain hameen lievettä, siellä seisovat nyt vähäpätöiset muukalaiset totisina, epäileväisinä, — kaivaten vanhoja, leikkiviä jumalia. Ninna, ninna e nanna!

Susi-emo! Korkea kuin taivaan tyhjyys. Käsittämätön kuin yö, armoton ja hellä. Ajatar, tuhatrintainen kuin muinaiset Efeson jumalattaret, joiden tehtävä oli synnyttää, antaa eloa, tuhlata elon rikkautta, — sijalle sen, joka uinahtaa haudan rauhaan. Se, jolla on naarassuden silmät, joka lohduttavasti jokeltelee miettivälle inehmolle.

Forum Romanum! Kuin kaunis koru, kallis itämainen viinimaljakko, jonka lapsi, ihminen, langetessaan rikkoi. Niin kuvittelet, päästäksesi leikkiin jälleen, elämään, tarkoitukseesi. Nyt lapsi seisoo siinä kauhuissaan, katsoo rikkomansa runo-ihanan Forumin siruja, eikä voi edes itkun ääntä päästää. Suu tuskan väänteissä hän katsoo sirpaleita, jotka kimaltavat hänen jaloissaan, rikkaruohojen seassa. Mutta Aika-emo nukuttaa leikkiin, Aika-emo, joka luo uutta, tuhlaa runsaudensarvestaan. Ja vie kauneuden, pakanallisen Forumin uuniin. Ninna, ninna e nanna!

Tuuli kohisee, pilvet lentävät. Muinainen Forum Romanum häämöttää alhaalta outona kuin kalmisto. Capitoliumin suihkulähde kohisee kolkosti kuin korvessa.

Rooma, tammik. 1908.