JOULUYÖ MAFFIAN AHDISTAMANA.

(Myöhemmin kirjoitettu lisä Italian matkakuvien sarjaan.)

Siitä on nyt kolmattakymmentä vuotta, kun vanhempi ystävämme X. tuli ja huudahti muutama päivä ennen joulua nuorelle ystävälleni ja minulle, Roomassa, jossa me kaikki kolme silloin olimme:

"No pojat, tahdotteko mennä Sisiliassa? Ilmaiseksi. Varkaina, kruununvarkaina? Niin saatte minulta biljetit!"

Vanhempi ystävämme, suomalainen kyllä, mutta ulkomailla lapsuutensa ja nuoruutensa ja kauan miehuuttakin viettänyt, ei osannut aivan mallikelpoisesti suomea. Jopa hän, — muuten suomenmielisenä, — intoilikin esim. tällaisten kielemme uudistusten puolesta:

"Miksi me sanomme suomenkielen päällä: Minä tulen Roomaan? Se on sekavaa. Täytyy sanoa: Minä tulen Roomassa! Aina! Ja fnaasimaista on sanoa: Minä rakastan sinua. — Jos minä rakastan, niin minä todella rakastan; siis kokonaisobjekti. Rakkaudentunnustuksen pitää kuulua: Minä rakastan sinut! Kokonaan! Sydämeni pohjasta. Muu on sellaista rakkautta, jolla akkat rakastavat, tarkoitan: akkamaiset miehet! Ei, oikea mies rakastaa kokonaan: Minä rakastan sinut, sieluinesi, ruumiinesi."

Mutta asiaan. Vanhempi ystävämme tarjosi siis meille ilmaista matkalippua Sisiliaan. Hänellä ei suinkaan ollut rahoja maantielle heitellä, — ja olipa hän lisäksi sanonut, että me kaksi matkustaisimme kruununvarkaina. Ällistyimme ja kuuntelimme korvat hörössä, me nuoremmat.

Hän selitti nyt asian, innokkaasti ja vakavasti:

Hän oli juuri erään kansalaisemme kanssa tehnyt kiertomatkan Sisiliaan; sen me tiesimme hyvin, nuori ystäväni ja minä. Matka oli suoritettu tesseralla eli kiertomatkapiletillä: vihkonen matkalippuja, joista jokainen oikeutti sanokaamme määrättyyn asemaväliin, määrättyjen rautatiekilometrien kulkemiseen. — Sisiliaan lähtiessään oli vanhempi ystävämme ajatellut kuitenkin meitä, nuoria köyhiä poikia: että meidän pitäisi saada nähdä sellainen Välimeren aarre kuin Sisilia. Siksi oli hän ehdottanut toverilleen, että he kaksi käyttäisivät kumpikin tesseransa lehdistä ainoastaan puolet: toiset puolet säästettäisiin meille poikasille. Hänen toverinsa oli suostunut esitykseen. Ja nyt veti ystävä X. nuo puoleksi riivityt vihot povitaskustaan:

"Ecco, signori! Me kirjoitimme nimemmekin tesserain kanteen vain lyijykynällä, — omakätinen nimikirjoitus näet vaaditaan, — jotta voisitte skraapata meidän nimemme pois ja kirjoittaa omanne musteella sijaan. Hahaha, siinä teille seikkailua, pojat. Mutta, peijakkaan pähkinät, jos joudutte kiinni: jos teidät nähdään väärentäjiksi ja biljettivarkaiksi! Me kiellämme kaiken, — te joudutte vankilaan: katsokaa paragraafeja tesseran kannessa, niin huomaatte, että sellaisesta rangaistaan ankarasti. — No, mitä arvelette, signori?"

Oikein meitä uhatakseen, — tehdäkseen meistä kyllin varovaisia, — oli hän miettinyt meitä varten soveliasta haukkumasanaa: sanaa, joka soveltuisi typeryksille, sellaisille, jotka antavat itsensä kiinni. Ruotsalais-suomalaisesta sanakirjasta hän näki nöt-sanan kohdalta merkitykset "pähkinä; nauta, raavas; hölmö, pölkkypää" ja valitsi ensinnä näkemänsä suomalaisen vastineen: pähkinä.

Me olimme kovin nuoria, siis onnellisia, — siltä saattaa nyt jäljestäpäin tuntua.

Yritys saattoi olla vaarallinen. Mutta sitähän me oikeastaan halusimmekin, — edes pientä vaaraa! Seikkailua!… Seikkailuntapaisia rakastimme kaipuussamme melkeinpä kuin aurinkoa.

Ja me olimme köyhiä. Niin köyhiä kuin kirkonrotat, kuten sanotaan!

Mikä rikkaus ja aarre etenkin jouluna laihalta tuntuvaan kassaamme oli tämä tessera, tämä — Sisilia! Oikea ihmeitten kuningaskunta. Palermo ja sen kultamosaiikeilla verhotut normannilais-saraseenilaiset linnat ja kirkot! Conca d'oro, — Palermon ihana laakso, jonka nimikin jo soi kultaa! Girgenti ja Syrakusa, muinaisen Suur-Kreikan aikuiset temppelit niissä, — nähdä moiset n.s. ilmielävinä. Ja ihana Taormina, Polyphemoksen rannikko!

Neljään rautatie-taipaleeseen tesseraimme lehdet juuri riittivät: Messina—Palermo, Palermo—Girgenti, Girgenti—Syrakusa ja Syrakusa—Messina.

Mekö emme olisi lähteneet? Mekö emme olisi vanhemmalle ystävällemme syvään kumartaneet, jaloa veikkoa kiittäneet, ylistäneet ja kunnioittaneet?

Asian n.s. juridinen tai moraalinen puoli aprikoitti meitä, suoraan tunnustaen, sangen vähän. Mitä? Varastaa hiukan Italian kruunulta? Italialta, jolla on varaa pitää kuningas ja paavi ja parisataa piispaa, ja munkki- ja nunnakuntia ja lazzaroneja. — Ja lisäksi: jos näpistimme rahtusen, niin vaaransimmehan toki selkänahkammekin, kenties enemmänkin, ja sehän oli tarkoituskin: pieni vaara, suloinen seikkailu, — eikä suinkaan varkaus!

Joutuisimme joulunpyhiksi Sisiliaan. Näkisimme palmuja, satukeitaitten puita, oikeina metsikköinä, — Roomassahan niitä ei kasva paljon avomaalla. Ehei, emme ikävöineet Suomea ja sen joulukuusia!

Me lähdimme täsmälleen kaksi päivää ennen jouluaattoa.

Matkavalmistuksista ei kannata puhua. Olihan niistä suurin raaputella entiset lyijykynällä tehdyt nimet pois matkalippu-vihkojen kansista ja täyttää musteella kirjoittaen omilla nimillämme siten saatu puhdas paikka. Suurin vaiva kylläkin! Ja oikein ilkeä! Sillä matkatoverilleni sattui se vahinko, että hän, kun joutui raaputtamaan ensimmäisenä vihosta vierasta nimeä, ei ollut vielä erikoisen kokenut, vaan raaputti liian kovasti, joten ohueen rättipaperiin jäi sille kohtaa tuskin kestävä kalvo: konduktööri saattoi huomata, että nimillä oli jotakin vehkeilty!

Matkapukumme olivat samat kuin arki- ja vierailupukummekin. Ja matkakassasta ei tarvinnut pankkien kanssa neuvotella: se lepäsi taskuissamme, toisella ehkä 80 liiraa, toisella 40, — koko kaksiviikkoista Sisilian kiertelyä varten! Ja me siis lähdimme.

Tarinaani ei kuulu kumminkaan kuvata tätä Sisilianmatkaa. Matkakuvauksia, ah, niitä on maailmassa tarpeeksi, — kuvauksia kaupungeista, kirkoista, palatseista, tulivuorista; museoiden esineetkin ovat tuhannesti tarkoin märehdityt, — enkä tahdo lisätä niiden kuvausten totunnaisuutta, pintapuolisuutta tai kuivuutta vielä yhdellä. Kuinka aniharvoin turisti kirjoittaakaan oikeastaan mitään? Ja minäkö voisin siinä suhteessa tehdä parannuksen!

Aikailimme hetken Napolissa. Ja tulimme Messinaan jouluyöksi.

Mutta hyvin myöhään yöllä, aamupuolella: sellaiseen junaan olimme menneet! Mitä meihin kuuluivat oikeastaan junat ja rautateiden aikataulut? Mehän olimme onnellisia: vapaita, ajattelemattomia, — me liikuimme niinkuin päähämme pälkähti.

Matkalta Messinaan ei kertomisen arvoista yhtään. Junassa, varsinkin alkumatkalla, vähän väkeä. Me olemme väsyneet Napolista: jouluseimien katselusta kirkoissa, Vesuviuksella kiipimisestä, ja ennen kaikkea tungettelevien oppaiden pettämisestä, jopa pienistä nyrkkitappeluistakin heidän kanssaan, ennenkuin pääsimme yksinämme tulivuorelle kiipeämään. Niin, ei mitään esim. jalkamatkasta Posilipoon ja samanlaisista tempuista ajurien kanssa siellä kuin oppaiden kanssa Vesuviuksella. Mitäpä myöskään uiskentelustamme Välimeren loistovedessä, lähellä muinaisen Rooman hienoimman kylpylaitoksen paikkaa. Niin, yksi seikka kuitenkin kuulunee asiaan: Napolin asemalta lähdettäessä oli konduktööri tosiaan alkanut lähemmin tarkastaa toverini tesseraa, — käännellä sitä, tirkistellä nimikirjoitusta, ja asettipa hän sen auringon säteilevää valoakin vasten, ja katseli asianomaiseen, — katseli niin merkillisen ilkeästi, vakuutti toverini, — ja pudisti päätänsä. Toverini muistutti minulle jo siinä päätöksestä, jonka olimme tehneet sen hetken varalta, jolloin kenties joutuisimme kiinni: hän heittäytyisi aivan kieltä taitamattomaksi, niin ettei ristikuulustelu kävisi päinsä, ja minä yksinäni valehtelisin, missä kaikkialla olimme kuluttaneet tesseroistamme neljä lehteä kummastakin.

Juna kiitää, — tunnelista toiseen yhtä päätä, — tunneleita on varmaan senkin seitsemänkymmentä tuolla matkalla Napolista Italian saappaan kärkeen, kuten ainaista kiusallista silmien ripsuttamista kiinni ja auki: taas tunneli ja pimeä, taas päivänvalo, ja yhä riemukkaampana häikäisevä päivänvalo, kuta etelämmäksi ehditään… Ja ilta lähenee.

Silloin saamme matkaseuraa, virkistävää ja hauskaa. Ja hyvää, sen vakuutan. Tosin tuo mies, joka lienee tullut joltakin väliasemalta, tai ehkä Napolista asti, änkytti pahasti:

"Eke-ke-ke, pa-ka-ka-ka…"

Mutta muuten näemme hänet pian ihmisenä moitteettomaksi! Aivan asunsa arvoiseksi: hänellä kohoaa päässä loistava, koreilla heloilla varustettu kypärä, vyöllä roikkuu tavattoman pitkä, kaliseva ratsuväensapeli, jonka huotra on tehty keveämmäksi perässä vedellä siten, että sen kärkeen on pistetty pieni, kilisevä kiekko eli pyörä; vielä iloisemmin kilisevät pyörät hänen välkkyvien saappaittensa kantapäissä — italialainen ratsuväenluutnantti tai -kapteeni, mikä lienee…

Heti on juttu täydessä käynnissä. Hän kyselee Suomesta, hyvin kiinnostuneena, ja me kerromme, ylpeinä isänmaastamme kuten ulkomailla aina ollaan, ja kartutamme tietojamme Italiasta. Jutellaan vilkkaasti. Veljeillään: hän tarjoaa meille jonkinlaisia voileipiään, me palkitsemme hänet hedelmillä ja viinipullolla, jotka ostamme jollakin pysäkillä, hän vastaa taas makeisilla ja uudella pullolla hienompaa viiniä, jotka hän kiljuu seuraavalla asemalla sisälle ikkunasta. Tavattoman ritarillinen mies, joskin kankea kieli kuin Aaronilla! Mutta viini sitä toki norjentaa, niinkuin Demostheneen kieltä paljon kehnompi: kivennupulain imeskely. Tullaan Reggio Calabriaan, ja lautalle, joka vie salmen poikki Sisiliaan, Messinaan.

Ja siinä siis on se Välimeri, jota kaipasimme. Sisilian ja manteren välinen salmi. Tuolla tuo paikka, josta pienet tulet kuutamossa tuikkavat, kuului olevan nimeltään Scilla: mikä taikasauvan kosketus kirjalliselle muistillemme, joka oitis herättää mielessämme kuvan Skyllasta ja Kharybdiista, Odysseuksen tukalasta kujanjuoksusta niiden välitse, seireeneistä, kykloopeista, Suur-Kreikasta, tyranni Dionysoksesta, joka hallitsi Syrakusassa, karthagolaisista, saraseeneista, jotka Sisiliasta ottelivat, j.n.e. tuhansittain pikku tietoja nyt ikäänkuin elävinä.

Ja mikä yö! Kuutamoa taivaan täydeltä. Tähdet tuikkivat tulisesti. Lauttalaivan kone jyskyttää kumeasti. Meri päilyy tyynenä, kummallisen mustana, missä se ei silmiä häikäisten säteile; ja mustista paikoista kuvastuvat taivaan tähdet kuin syvältä, syvältä merenpohjasta houkuttelevat seireenien silmät.

Kuutamo!… Jo tulee Messina, jo paistaa se edessämme valkeaina amfiteatterina, puolipyöreän, valtavan lahtensa rannalle uljaasti rakennettuna. — Niin, vähän jälkeen matkamme se uljas komeus sortui maanjäristyksessä…

Lautta lähenee Messinaa. Pian olemme siellä. — Minne yöksi? Sitä kyseli luutnantti meiltä. — Mekö nukkumaan tällaisena yönä? Me rakastimme kuutamoa, me tiesimme Messinan suureksi, halusimme samota sitä yöllä, jopa aioimme kiertää nyt maaseutuakin sen ympärillä, nähdä paitsi kaikki julkiset rakennukset myöskin läheiset maisemat kuutamossa. Jos väsyttäisi, aioimme ottaa virkisteeksi kulauksen sieltä ja täältä, — olihan Sisiliassa kelpo viiniä; — yleensä, nauttia harvinaisuudesta: jouluyö täällä, — yö, jota emme olisi silloin mihinkään kotoiseen jouluun ja pohjolan puhtaisiin kinoksiin vaihtaneet! Sitäpaitsi: voisimme varjella matkakassaammekin nukkumalla hieman vaikkapa siltojen alla, — varjella hotelliverotukselta, tarkoitan. Se kassa ei tosiaan ollut suuri. Emme siis aikoneet Messinassa hotelliin, vaan kävelylle jouluyöksi, umpimähkään.

Mutta matkaseuramme, ritarillinen upseeri, teki meille vaikeuksia. Hän epäili jotakin, tiukkeni, kysyi aivan täsmällisesti, mihin hotelliin aioimme yöksi.

Vastasimme kierrellen ja kaarrellen: kyllä meillä muka oli hotelli tiedossa; mutta ainakin ensiksi halusimme vähän katsella kaupunkia: olihan jouluyö.

Hän mittaili meitä kummastunein silmin. Änkytti, että hänellä olisi meille hotelli tiedossa … hyvä hotelli, sen hän takasi, aivan lähellä satamaa. Ja jouluyö: kylläkin, mutta — näin myöhä: kello paljon yli kahdentoista, kirkoissa ei enää mitään näkemistä, ihmiset kotonaan; eikä joulu täällä tosiaan ollut sellainen juhla kuin hän oli kuullut meidän kertovan sen Suomessa olevan, vaan vasta uudenvuoden aatto oli se oikea, suuri juhla…

Hän selittelee… Me tulemme yhä jörömmiksi. Kun lautta päästää vähät matkustajat rannalle, teemme, toverini ja minä, jyrkän, brutaalin päätöksen: menemme ja lyömme kättä upseerille, sanomme hänelle tavallaan ikuiset jäähyväiset, kiitämme erinomaisesta matkaseurasta ja — alamme juosta laiturille. Seikkailemaan!

Mutta — hän perästä! Ottaa meidät kiinni, oikein olkapäästä, ja ällistelee, änkyttää:

"Mu-mu-mutta, signori, nä-nä-mä … ke-ke-ke luulen huomaavani, että herrat aikovat ehkä kävelemään ja katselemaan kaupunkia tähän aikaan yöstä! Antakaa anteeksi, — se on vaarallista. Ma-ma-maffia…"

Purskahdimme nauruun: mekö olisimme uskoneet romaanien ja turistien loruja Maffiasta, Sisilian camorrasta! Lieneekö sitä olemassakaan? Sakilaiset Suomessakaan eivät siihen asti olleet tehneet meille mitään pahaa… Ja olihan meitä kaksi nuorta miestä, jotka saattoivat pelastua — ellei muuten niin käpälämäellä! Ja mitä tuo mahtava Maffia meistä poloisista, joilla ei ollut montakaan lanttia taskussa?

Ei, me nauroimme upseerille. Tyrkytimme hänelle jälleen kädenlyöntiä ja aloimme taas rientää kaupungille.

"Hyvä", lausui silloin nuori upseeri. "Kuten sanottu, olen matkalla Cataniaan, uudenvuodenlomalle kotiin; tulen sinne aamupäivällä. Jos herrat sallivat, haluan minäkin nähdä Messinaa yöllä. Voin valvoa yön, ja nukun sitten junassa. Minä tulen kanssanne!"

Mitäpä tähän väittämistä? Messinan kuutamoisesta jouluyöstä me kaksi emme luopuisi; emme vaihtaisi sitä hotellin uneen, vaikka taivas halkeaisi ja maa repeäisi. Ja eihän kohteliasta upseeria voitu kieltää tulemasta seuraksemme.

Lähdimme tallustamaan kaikin kolmin. Upseerin pyörällä varustettu sapeli kalisi hiljaisilla kaduilla, — oli todellakin myöhä, — kun katselimme palatseja, sokerinvalkeina paistavia kirkkoja, niiden ihmeellisiä portaaliveistoksia, jotka näimme selvästi kuin päivällä, muistopatsaita, solisevia suihkulähteitä…

Hiljaista: jouluyö ei näyttänyt, tosiaankaan, olevan täällä mitään erikoista, ainakaan kaduilla.

Väsyimme ja kaipasimme virkistystä. Upseeri tiesi erään kahvilan eli ravintolan, jossa sanoi käyneensä ja joka kenties oli auki … jonkinmoinen merimiespaikka. Vaatimaton se oli, mutta ainakin paremmat olivat kiinni tähän aikaan aamulla.

Mentiin tuohon pieneen luolaan. Yleisöä ei montakaan. Kallistimme liköörilasin ja pari, juttelimme vilkkaasti, — siinä ohella jälleen Maffiastakin; — ja painuimme taas ulos kaupunginkatselua jatkamaan.

Mitä? Kun tulimme kadulle ja kuljimme pari kortteliväliä, niin takaamme ilmestyi ja alkoi meitä lähetä viisi, kuusi miestä.

"Kas siinä ne nyt ovat", sanoi upseeri. "Ette uskoneet minua. Mitä nyt tekisitte yksin ja aseettomina, te ulkomaalaiset? Mainitsitte, ettei teillä ole paljon rahaa. Mutta näille kelpaa vähäkin, — eivätkä he kursaile parin ihmisen henkeä parin liiran vuoksi. He ovat maffialaisia!"

Ja samassa upseeri kääntyi ympäri, kohotti pitkän kätensä, heristi nyrkkiä ja huusi sarjan mitä vahvimpia sadatuksia ja uhkauksia takanamme maleksiville miehille. Roikaleet katosivat pimeälle sivukadulle.

Mutta kuinka ollakaan: kun upseeri taas johtaa meitä uusille kirkoille, palatseille, toreille, — kun sitten oikaisemme jälleen toiseen paikkaan jotakin sokkeloista ja porrasteltua kujaa, niin jo näkyy kintereillämme sama miesroikka. Samat sadatukset kuin äsken ritarimme suusta, nyt lisättyinä kahta ilkeämmillä. Miehiltä ei vastausta.

Ja kuutamointia jatketaan.

Miehet seuraavat meitä kuin uskolliset koirat. Koirat? Kuin hyeenat saaliin jäljillä, tohtimatta yrittää ihan lähelle, sillä meillä on hampaat: upseerimme suunnattoman pitkä sapeli.

Sitä peliä neljä tuntia: vähän väliä ritarimme vilkaisee taakseen, pyörähtää ympäri, kalistelee kiukuissaan kannuksiaan kadun asfalttikiveykseen, — ja pimeästä solasta takaamme näkyy samassa vain vilahdus pakenevia töppösiä. Niin, hän hätistelee maffialaisia jalkaintöminällä kuin hiiriä.

Nyt mekin kaksi uskomme jo pienen vaaran mahdolliseksi. Lumoava seikkailu alkaa tuntua kuivalta, ikävältä, niin, ilkeältäkin.

Viimein kuu alkaa kalveta. Ilmassa on aamun häivettä. Ja piakkoin lähtee se juna, jolla ystävämme ja kelpo ritarimme aikoo matkustaa Cataniaan.

"Kohta tulee kirkas päivä, ja poliisitkin alkavat liikkua", sanoo upseerimme. "Minä johdan teidät erääseen kahvilaan, joka on aivan rautatieaseman luona, ja te pysytte siellä, kunnes kaupunki on herännyt. Muuten ette noista roikaleista selviä."

Niin tehtiin. — Tällä kertaa me jätimme upseerille oikein kiitolliset jäähyväiset kahvilassa, jonka hän oli meille auki rynkyttänyt; — asemakello helisi ensimmäistä kertaa, ja hän juoksi torin poikki asemalle niin että sapeli rämisi ja kannukset helisivät.

Me suomalaispojat istuimme kahvilan nurkkasohvalla, silmät hieman pyöreinä ihmetyksestä, että pikku vaaroja maailmassa sittenkin saattaa olla, ja tilaamme juuri kahvia isännältä, joka tukka pörrössä ja silmät unitahmeina seisoo levein vatsoin edessämme, kun yht'äkkiä kavahdamme puolittain pystyyn karjahduksesta, joka kuuluu kaukaa torin toiselta puolelta. Tuttu ääni, — sieltä se tuli! Upseerimme ääni. Katsomme ovesta ulos: aseman portailla seisoo upseeri, tai paremminkin hyppii; hän hyppelee kuin tanssija, kalistelee kannuksiaan, sadattelee ja uhkaa niinkuin äskenkin kaupungilla, ja heiluttaa paljastettua sapeliaan ilmassa:

"Jos te konnat ette anna niiden ulkomaisten taiteilijain olla rauhassa, niin…! Tämä on häpeä Italialle. Isäntä, pitäkää huoli siitä, etteivät nuo lurjukset tule kahvilaan sisälle!…"

Taas asemakello soi, nyt kai viimeistä kertaa, ja upseeri katoaa aseman portailta.

Isäntä on juossut kahvilasta ulos torille. Mekin tirkistelemme ovesta torille ja syrjäkadulle, olisivatko ne äskeiset miehet taas… Ja tietysti ne olivat: sama joukkio kuin koko yön kintereillämme. Tunsimme heidät jo, nuo joulukyöpelimme…

Muristuaan ja haukuttuaan ulkona isäntä palasi sisään ja sanoi:

"Niistä on maanvaiva, noista Maffia-pojista tässä kaupungissa. No, nyt ne eivät uskalla enää tulla, kun päivä alkaa. Pysykää vain siinä … minä menen keittämään kahvia."

Ja me pysyimme, sen saatte uskoa! Hieman noloina tästä jouluyöstä, joka ei tosiaan täällä ollut mitään, varsinkaan kun ihan liian myöhään siihen jouduimme; noloina siitäkin, että tunsimme lopulta vähän pelkäävämme seikkailua, jota niin olimme odottaneet, ihannoineet; ja kuitenkin onnellisina yöstämme: oli se sentään jotakin, — jouluaatto täällä etelässä, melkein palmujen kotimaassa, kuutamossa, etelän suurten tähtien alla! Entäpä sitten tämä seikkailu, ulkomaillahan ei yleensä mitään seikkailuja satu!

Ja tuo ihastuttava änkkäkieli ritarimme! Ilman upseeria ehkä makaisimme Messinansalmen syvyydessä tai — olisimme ainakin saaneet taskumme putipuhtaiksi ja oikean joulusaunan!

"Kippis, olipa se ihana jouluyö!"