PAIMEN.

Alppipaimen, Senn, armailli, asuu talvin kyläisissä laaksoissa, kesällä vuorilla vihertävillä. Keväällä miehet vuorille, naiset ja lapset kotiin. Raskas on miesten työ vuorilla.

Jos paimen on nuori eikä ole jaksanut vielä hankkia itselleen omaa tupaa, jonka ikkunaruutujen rivi sievästi kiiluu, eikä mehiläis- ja kukkatarhaa, — jos ei, niin vieraan pirtissä hän on viettänyt talven. Mutta hän on unessaan pyrkinyt omaan majaan. Vaimoa hän on, kylän tyttöjen komeinta, katsellut. Työllä ylhäällä vuoristossa on hänen saavutettava onnensa.

Niin hän on vuokra-tuvassa viettänyt kaiken talven. Tehnyt minkä mitäkin, puusta koruja leikellyt. Ehkä käynyt töissä pienessä talonsa sahassa.

Ja kaivannut kai vuorille, kerätäkseen taas kultaa säästöön. Kaivannut vuoriston hiljaisuutta, kylätöntä rauhaa. Vuorilampea ja pärekattoista majaa.

Ja tulee kevät. Kauan se on taistellut viimeisiä pyryjä vastaan. Mutta kun se vihdoin voittaa, se astuu reippaasti vuorille, viittoo jäljestänsä tulemaan, — ja katoaa sinne. Tuokiossa se luo siellä kesän, lyhyen keväthurmion jälkeen. Silloin, touko- ja kesäkuun vaiheilla, ollaan laaksoissa valmiit kevättapahtumaan: ajetaan karja vuorille. Jo kauan sitten on valittu pääpaimeneksi parhain kylänlaidunten vuokraajista. Hän on vuokrannut talollisilta karjansa, miltä naudan, miltä kolme, neljä. Ja pestannut apulaisensa.

Odotetaan kylässä päivää, jolloin voidaan karja laskea.

Ja kun tulee se päivä, niin paimen herää kuin kontio talvipesässään. Oikoo jäseniään, pilkistää sataruutuisesta päätyikkunasta ulos.

Ah, jo syöksyy vuorikoski pauhaten vuorten ylhäisyydestä, tupruaa valkeana usvana. Kevätaurinko paistaa hiljaisessa laaksossa; pienen kirkon kuparisipuli kimaltaa. Koivut ja poppelit vihannoivat. Tulvillaan vilisee somien myllyjen ohitse virta, alitse vanhan, pärekattoisen sillan.

Alppipaimen tirkistää virkistyneenä ulos ikkunasta. Kas, jo vihottaa ylhäällä laitumilla paljaita ruohotäpliä. Parin päivän päästä loihtii kevät levenevät täplät vihreiksi niityiksi. Ylimmilläkin laitumilla kiiluvat nyt hanget vain pieninä läikkinä.

Pois siis, vuorille! Kevätpäivän kimalteeseen! Pois laakson miekkoisten parista, jotka saavutetussa onnessaan makailevat. Vuorille hän, kirkkauteen, tekemätöntä onneaan tekemään. Raikkaille vuorille nyt!

Paimen irmastuu, hänen otsansa kohoaa. Jo kaikuvat kylän kujilla kellot ja tiu'ut. Kiireesti pukeutuu paimen, vetää siniset polvihousut jalkaansa, hihattoman takin ylleen: sen rintapielet on mielitietty tikkaellut valkeilla edelweisskukilla. Solkikengät hän panee jalkaansa, vyöttää helmillä somistetun, leveän vyönsä, tarttuu valtavaan paimentorveensa; ja tuuhea paimenkoira on hänen ympärillään hypellyt, ovelle juossut, intoisena kuin metsäkoira nähdessään isännän tarttuvan tuliluikkuun. Ja paimen silittää koiraansa: lähtään, lähtään. Ja pistää jo mustan, punasaumaisen patalakin takaraivolleen ja astuu kylän raitille. Astuu talvimajansa kaideniekoilta kaksoisportailta, seinäleikkausten alta.

Siellä jo väki vilisee. Siellä kukkia kimpuiksi solmitaan. Kellojen lavit koetellaan. Keräydytään nuoren pääpaimenen luo: isännäiset, emännäiset, neuvoja antaen, onnea ja tarmoa toivotellen.

Paimenen luo juoksevat karjan laitumelle saattajat. Komeana hän seisoo muiden keskellä, paidanhihat kevättuulessa tutisten. Patalakin töyhtöjouhet väristen kuin iloista naurua.

Tupien seinämillä jo ruusut aukovat umppujaan. Ravintolan lehtimajassa jo villiviini rakentaa siimeistä kattoa.

Iloiten, kuin koetteeksi, puhaltaa nyt paimen torveensa viimekesäisen sävelen. Se sävel: kohta vastaa siihen navetoista karjan ammuna. Ne tuntevat torven äänen. Ne tietävät, miksi heidän kaulaansa suuria juhlakelloja soljitetaan. Karjankin mielestä luonto hymyää: muisto alppiruohosta, päivänpaisteesta.

Ja karja johdetaan koristettuna ulos. Ensimmäisenä mahtava, silokylkinen "Muni", kylänhärkä. Sillä on kukkaköynnös niskassa, kuin uhriin ja jumalanpalvelukseen talutettuna. Arvokkaasti se astuu vankoilla jaloillaan: on jo ennen usein ollut alpeilla.

Sitten pöllistäytyvät navetasta lehmät, ruokakellon kokoiset helkyttimet kaulassa, leveissä, kirjatuissa kaulaimissa. Auringon sokaisemina ne seisovat, eivät raitin ruohoa tapaile. Tuijottavat auringonpaisteeseen. Mutta sitten potkaltavat kerran iloisesti ja juoksevat paimentorvea kohti, kylän kaivotorille.

Kellokkaiden jäljestä, joiden sarviin on sidottu yksijalkainen lypsyjakkara, kuin kultarihmoilla koristettu kruunu, tölmää nuori nautakarja: kukitettuina kuin tyttöset häihin. Ne heiskuvat, ne kiitävät pitkin kujaa kuin viiriä liehutellen, ne ynyvät, puskevat kellokkaita, jotka hymyilevät kevään säkenöiviin korkeuksiin. Viimeisinä päästetään vuohet, partaiset penteleet, karjan katupojat, jotka milloin juoksevat muun karjan edelle, milloin kopaisevat kukkia lavoista, milloin tyttöjä pokkaavat. Vallattomina, mahdottomina järjestykseen. Heistäpä on alppipojalla ja koiralla huoli!

Niin asetetaan karja jonoon kylärahille. Etumaisena Muni, sitten kellokkaat komein kruunuin, saattajat sivulla, vuohet ja kilit lehmäin välissä vilistäen. Satuloitu on myös, ja eväillä ja juustokojeilla sälytetty, hevonen paimenta laitumelle saattamaan. Tulee pappikin, siunaa karjan vihkivedellä.

Jo katselevat kellokkaat ihmetellen paimenta ja ovat hänet kaataa, katsovat: lähtään jo vuorille! Siellä ruoho tuoksuu, purot solisevat.

Viimeiset maljat armaillin kanssa, joka on hänelle uskotun omaisuuden herra ja tietää iloisen edesvastuunsa. Hänelle kaikuu viimeinen: onnellista paluuta! Ja punapuseroinen tyttö, katseltu, hymyilee hänelle ja heittää hyvästit. Ja hän kulkee karjansa etunenässä komeana kylästä, kohti siintävää vuorenseinää, joka sulkee raitin pään. Etumaisena ylenee pari lumivalkeata vuohta. Ja väki seuraa jonkin matkaa, isolle aukealle, jonne muiden kyläin paimenet tulevat, eri tahoilta pienien valkeiden kirkkojen luota, juhlakaulukset kaulassa, naisten kukittamina. Siellä yhtyvät paimenet, onnittelevat. Ja siellä he kiinnittävät kukat ja seppeleet pyhimyksen kuvan eteen, joka hymyilee katoksensa alta tienristeyksessä. Nyt nousevat kyläin karjat yhtä matkaa. Kunnes pian eroavat, kukin pääpaimen karjoineen eri polulle, kukin kylänsä laitumelle. Silloin satainen karja hajautuu. Pian vastaavat paimenet toisilleen kaukaa vanhalla alppilaululla. Se laulu kaikuu heleänä, hartaana kuin virsi:

Le z'armaillis dei Colombette de bon matin se sanlevâ, ha ha — ha-ah! Liauba! Liauba! por ariâ!

Ja vanha-sanaisten säkeiden kaiut raukenevat vuoristoon.

Nyt kulkee paimen yksin laitumelleen, vain pieni paimenpoika mukana, ja vanha toveri, pörröinen koira. Komeana hän käy, kämmenen levyinen lakki takaraivolla, valkeat hihat vilkkuen. Ja hän painuu äänten hiljetessä mietteisiin. Vapaudesta riemuiten, samalla monia vaaroja ajatellen, jotka häntä ja hänelle uskottua vähäistä karjaa uhkaavat. Ja myöskin pälkähtää hänen päähänsä; punaisessa puserossa seisoi tyttö kylän viimeisen talon kulmalla, hänelle onnea toivottaen. Rikkaan talon uhkea tyttö. Punaisessa puserossa, musta tukka hohtaen kuin korpin sulka. Ja raskain mielin armailli heitti hänelle koko kesäksi hyvästinsä. Mutta rikas tyttö nauroi vuorten pojalle, kun hän, punapuserossaan, ojensi kätensä hyvästiksi.

Ja nyt ylenee paimen laaksosta pois. Vuorille, joilla kasvaa myös punainen lumivalko. Sadun edelweiss. Niin, sellainen oli tyttö ollut talon kulmalla, punapuserossaan.

Paimen seisahtuu, katselee taakse, jossa suuri järvi kaukana auteroi sinisenä utuna. Tuolla alhaalla hypittää kotivirta valkeaa vaahtoaan. Tuolla kotikylä, vihreän virran polvekkeessa. Tuolla talvinen ravintola, jossa hän mielitiettyään kohtasi. Vielä näkyvät kiiluen kullatut sarvet päädystä. Ja tuolla hänen pyöreäruutuinen ikkunansa. Eikö avatussa ikkunassa hohtanut myös jotakin punaista?

Paimen on kulkenut ohi viimeisen pikku ravintolan, ohi viimeisten viljapeltojen. Hän tulee koivumetsään, jonka yläpuolella hänen laidunpalstansa alkaa.

Siihen hän nyt jää, antaa karjansa levitä ruohikkoon; jää alkukesäksi, jo kaukana kotikylästä. Ja sitten hän kulkee sikäli ylemmäksi, mikäli alempana karjanruoka loppuu ja ylempänä ruoho kasvaa. Parin viikon päästä synkeään, naavaiseen kuusikkoon, jonka hiljaisuudessa vain tikka nakuttaa ja palokärki viheltää. Kulkee karjoineen kapeaa uraa myöten, synkkäin rotkojen kautta, mihin päivä kuultaa korkealta, korkealta havukon läpi terhenisenä, outona utuna.

Niin hän loittonee, nousee toisille laitumensa rinteille, johtaa karjansa vaarallisia polkuja pitkin. Jättiläiskuusien latvat hänen jaloissaan kiikkuvat. Rotkosta alhaalta kuuluu kosken kumu. Tien polvessa on madonna kattonsa alla. Siinä hän nyt polvistuu ja rukoilee sitä, joka on häntä alkukesänkin varjellut. Ja nousee yhä ylemmäksi.

Syyskesällä hän on viimein jo aivan laidunalueensa äyräällä, ylempänä enää vain kaljut, synkät kalliotornit. Ja niiden yläpuolella alppien lumikentät: jäätiköt, kiiltävät jättiläisten lakit. Mutta alla ovat kuusikot kaukana, ympärillä laitumen aukeus. Alla laakso näkymättömissä, pilvien verhossa.

Ihana vuoristo! Mutta työ ja aherrus on paimenella siellä. Työ, hankkiakseen kultaa rakentaakseen laaksoon kodin: sievän, tervanruskean, luhdeilla somistetun, ja karjaa. Johtaakseen katseltunsa majaansa!

Aamulla ani varhain, kun kotkat viheltävät, paimen herää majan ylisillä, heinävuoteellaan pärekaton alla, koiran vinguntaan ja karjan yninään. Hän nousee, herättää paimenpoikasensa, lypsää karjan ja laskee sen leveästä ovesta ulos. Hän juottaa, suurustaa lehmänsä ja vuohensa vuoripurolla, tippuvan ruuhen luona. Ja antaa karjan hajota, pannen kaitsijoiksi pojan ja silpputurkkisen koiransa. Sitten hän sytyttää viileässä kodassa, joka lemuaa maidolta, mullalta, lannalta ja juustolta, kuusipuu-roihun valtavan kuparikattilan alle, joka riippuu karstakatossa hahloissaan, — ja täyttää kattilan maidolla. Hän kuorii juuston, kauhoo sen sammioon, lisää maitoa kattilaan, kohentaa mustan-savuavaa roviota. Hän kiristää juuston syltä leveään painimeen, — hän huuhtoo kulhot, kiulut höyryävällä sinnulla. Hänellä on työtä, touhua. Punapuseroisen, punaisen edelweissin tavoittelua! Ajoittain hän hyppää ovelle kellokkaita katsomaan, huutaa huikauttaa. Lomassa, jos jyrkänne on vaarallinen, menee itse karjaa kaitsemaan, päästäen pojan ruualle. Puraiseepa itsekin suuruksensa: kovaa leipää, — jos leipää aina eväiksi riittää, — valkeaa juustoa, ja päälle alppipuron kylmää vettä. Joskus levähtääkin, seisten matalan, leveän majan portailla, tupakoi ja mietiskelee.

Siinä hän seisoo ruskeana, ahavoituneena chalet'nsa ovella, vuoriston hiljaisuudessa. Pitkä aika on keväisistä, hilpeistä lähtöjuhlista kulunut. Alla leviää alppiseutu jylhänä ja autiona. Portaiden edestä laskeutuu rinne ylänkölaaksoon, josta kuuset turhaan koettavat korkeammalle kavuta. Mustien suurten salojen yli, jotka pieninä läikkinä tänne pilkottavat, siintää etäinen kotilaakso sini-utuna. Mutta usein peittävät sen raskaat sumut, sakeat, vierivät pilvet. Silloin ei pilkahdusta muusta maailmasta: vain ääretön sumumeri lainehtii alla. Pilvet pöllyävät. Mutta yläpuolella on sininen taivas, joka on kirkas, siintävä silloinkin, kun alla salamat ukkospilvissä sinkoilevat. Yläpuolella ovat säröiset, pakkasta huuruavat alppihuiput, auringossa säihkyvät, ikuisessa kuurassa kimaltavat.

Niin katselee paimen, ruskeat, hihattomat käsivarret ristissä ryntäillä, — katselee ahavan puremana, työn vaivaamana, viiman leveitä lahkeita nykiessä, tupsukas patalakki peittäen takaraivosta pienen pyörön, otsatukka pörröllään. Yksinäinen, sanaton, vieraille harvasanainen autiomaan asukas. Uskollinen koira tulee, huiskuttaa häntäänsä, kiepahtaa seisovan jalkoihin, uinuu — toista silmäänsä vähänväliä raotellen.

Ja paimen ajattelee kai yksinäistä elämäänsä täällä, koiransa ja pienen pojan kanssa, joka nyt alkaa kavuta samaa työn-vuorta, jota myöten hän on näin korkealle päässyt. Korkealle — hänellä on säilyssä kultaa, — ja kesä on sitä taas lisännyt.

Ja kesäkyliä hän ajattelee. Laaksossa, siellä rikkaat talolliset istuvat illoin köynnösmajoissa viinin ääressä, naureskellen, maailman uutisia pohtien. Ehkä, ehkäpä on hänen punainen jalovalkonsa siellä? He jymistävät tanssilavalla, miekkoiset, sirmakkain tai viulujen soidessa. Hän yksin täällä, työssä. Mutta vapaudessa ja toiveineen.

Ja myrsky-syysyössä hän ajattelee. Se maitohipiäinen, mustatukkainen tyttö, ei se ollut viime katseella mitään hänelle luvannut.

Syysyössä tuuli tohisee kivillä kuormatussa pärekatossa, lyö pieneen päätyruutuun kuin nyrkillä, vinkuu, puhaltaa vilua. Räntää sataa vuoriylängöllä.

Ja nyt tulevat mieleen taas vanhain kertomat näistä vuorenhuipuista. Niin, niin ajattelee hänkin, kuin vanhat, että nämä vuoret, ne eivät olekaan pelkkää kalliota. Muuta ne ovat. Kaskujen punaisen edelweissin kasvattajia, kuin suloisen laakson tytön. "Kuulitkos", hän itsekseen mutisi, melkein aikoen pojan herättää, "kuulitkos, miten kaukana ylängöllä jymähti?" Mikä siellä? Yhden äänen hän oli kuulevinaan, niinkuin vanha paimen vuolupenkillään oli kertonut, vanhaa vaudlaista kansansatua. Wildhorn oli nimeltä se vuori, joka nyt puhui. Se puhui langolleen Dent-du-Morcles'ille. Mitä se puhui? Mitä tehdä paimenelle tuolla helmoissamme? se humahti. Pyöräytämme ison kallion irti, — laskemme laviinin.

Se lakaisee majan ja kaikki laaksoon.

Myrsky hänet luudallaan pois sipaisee.

Peitämme laitumen aikaisella jäällä, — langetamme sumun, jotta karja syöksyy kuiluun.

Kiusaava tauti hänen keuhkoihinsa puhalletaan!

"Hah-haa, niin tehdään", vastasi öinen Dent-du-Morcles Wildhorn-vuorelle.

Poikakin heräsi myrskyn jyskeestä. — Hän oli aivan virkku vilusta ja onnettomuuksien pelosta. "Juttele jotakin", hän sanoi pääpaimenelle, "yön ratoksi". — "Mitäpä juttelisin", paimen vastaa ja hengittää raskaasti. Johtui taas mieleen punainen jalovalko. Juustonhakija pari viikkoa sitten kertoi, että nuori talollisen poika, rikas miekkoinen, kuului muka nähdyn hänen katsottunsa kanssa. Laaksossa, jossa ylös yrittävä ei saanut olla. "Mitäpä juttelisin. Vanhoja kaskuja, kaskua punaisesta jalovalkosta. No, jo sen olet kuullut. Mutta nyt on sen hetki. Vuorilla kasvaa valkeita edelweissejä, tavallisia. Mutta kasvaa siellä punainenkin edelweiss. Sellainenkin on olemassa. Missäkö? Korkeimmilla huipuilla, pahimpana kuilujen äyräällä, — melkein pyörivän kallionlohkareen kupeella. Siellä se hohtaa kuin veri — pimeästä yöstäkin. — Niin. Moni metsämies kuuluu sitä koettaneen etsiä, mutta ei ole löytänyt. Jotkut armaillit löytäneen kuuluvat. Mutta ei se helposti lähde. Kiipeä ylös kuin liukkaita vuoria: kesken tietä pitää alas liukua! Sitä kukkaa ei saa. Vaikka pään halkaisen uhalla, — ei. Kerran oli muuan paimenpoika nähnyt vuoren rinteellä miehen, ylhäällä kuin pilvissä. Se oli ryöminyt melkein irtonaista lohkaretta pitkin. Ja se oli nähnyt, nähnyt kukan. Kurottanut kättään, huutanut. Mutta juuri kun oli sen käteensä saamassa, hän syöksyi alas kuiluun. Kädessä sillä paistoi jokin kuin veri. Mutta kun hänen ruumiinsa rotkosta löydettiin, ei hänellä ollut enää sitä kättä, joka oli kukan poiminut. Mikä särmä lienee syöksyessä sen katkaissut, minne lienee jäänyt."

Poika kuunteli ääneti; paimen ajatteli jaloa punapuseroistaan.

Syksypuolella paimen alkaa laskeutua päivä päivältä alemmaksi. Sikäli kuin laidun ylhäällä kellastuu, sikäli kuin lunten raja huipuilta alkaen alenee. Niin laskeutuvat paimenet joka laidunrinteellä, paimenmajasta toiseen.

Alenevat, — kunnes karjankellot syyskuulla soittelevat luonnonsävellystään kotilaakson kuuluvilla.

Silloin on taas suuret ilon ja riemun juhlat kylissä. Paimenet palaavat tuotteineen laaksoon! Runsaat syksyn juhlat, keväisiä huimemmat: isännät, emännät kestitsevät paimeniaan, kaiken kesää kaukana olleita, viljalla, viinillä, hedelmillä.

Ahavoituneiden, vähäsanaisten paimenten joukot kokoutuvat yhteiseen keskuskylään, seppelöityine härkineen, valkeine vuohineen, juhla-asussa.

Silloin tanssitaan veripunaisissa villiviinimajoissa! Silloin sarkat keikistyvät, kun vuorten kesäerakot pääsevät rypäleen tai humalan makuun! Koottuaan kultaa, vietyään karjan ja vuokrat omistajilleen takaisin, kovan työn tehtyään.

Ja tuo paimen voi istua tanssimajassa. Varjonurkassa hän istuu. Harvain toverien kanssa, poissa kirjavain lyhtyjen valopiiristä. Hän ei puhu paljoa, hän juo, hän lyö tyhjän sarkan lyömistänsä pöytään. Ja katsoo tanssivain sikermään. Ja lehtimajan toiselle puolelle, jossa taas hohtaa punainen pusero.

Ja siellä istuu se punanverevä talollisen poika, josta hän kesällä oli kuullut. Hänen keväällä uneksimaansa vastapäätä.

Pojan kasvot ovat kauniit, silmät tyynet — hänen leveää selkäänsä ristivät kalliisti tikatut nauhat.

Niin, hän on kaunis ja suora. Ei ole hänen tarvinnut kantaa halkokuormia ylös vuorille, ei taakkoja alas. Siksi hänen selkänsä on soreaksi kehittynyt. Mutta paimen on tullut vuorilla vaivatuksi, tummaksi.

Ja tyttö, tuo punainen jalovalko, nauttii talokkaan läheisyydestä, — ja hän luo yli lavan paimeneen voitokkaan silmäyksen.

Silloin paimenen päähän viini syöksee, hän kuohahtaa, kääntää päänsä pois, — ja antaa täyttää pullonsa, tyhjentää taas.

Ja kun hän kovaa onneaan ajattelee, se kasvaa hänen päässään juopuneeksi, epätoivoiseksi vimmaksi. Nyt hän menee mustatukkaisensa luo. Hän vaatii talokasta väistymään pois. Toinen hämmästyy, suuttuu. Ympärille keräytyneet nauravat. Punapuseroinen riistää käsivartensa paimenelta irti, vetäytyy pelokkaana talokkaan sivulle, he kääntyvät hymyillen poistuakseen. Silloin paimenen silmissä mustenee. Hän näkee vain kuin syöksyvänsä jonnekin kukkaa tavoittamatta. Ja kauriinsarvipäisen puukkonsa hän iskee kilpailijansa kauniiseen, leveään selkään.

Se satu paimenesta — sveitsiläinen legenda kovan onnen edelweissistä.

Lausanne, heinäk. 1908.