AHASVERUS ALPEILLA.

Oli syksy, ja villiviini riippui punaisena kuin hyytynyt hurme. Viluisen aamun valjetessa lähdettiin nousemaan alppijäätiköille. Tiirat järvellä olivat äskettäin heränneet, ja vedenpinnalla lenteli aamutuulen punasinertäviä vireläikkiä. Autiosti kapsahtelivat väettömillä teillä matkalaisten raudoitetut anturat, ja keihässauvan kärki vingahteli.

Niin kohottiin kaupungista, järven rannalta, viinitarharinteille, joissa ruskeat rypäleet kiiluivat yön kasteesta. Noustiin pieniin, punakattoisiin kyliin, joiden valkeain kirkkojen kellot heläyttivät aamusoiton. Jo yleni aurinko, ja edessä hohti etäältä autio vuoristo, ympäröiden kylänlaaksoa kuin järkkymätön muuri, mustan ja valkean kirjava, sakaroillaan ikuinen lumi. Kylän ympärillä laitumilla käyskenteli karja, vuoristosta alas ajettuna, ja alakuloisesti soittivat sen sadat vaskikellot syysvirttä. Tupien ikkunoilla olivat kukat karistaneet teränsä, ja tarhoissa oli enää vain jokunen märkä, lakastunut georgiini. Kylän ylänkölaaksossa varstat jyskivät, ja vihreän vaahtoisen virran rannalla kolkkivat myllyt.

Kiivettiin kylästä kohti ankaraa vuoristoa. Tuossa jäi taakse viimeinen kapakka. Sen ovella seisoi nuori tyttö. Hänen päänsä yläpuolella kimalsivat kullatut peuransarvet, ravintolan kyltti oven kamanassa; hänen kasvonsa olivat hienojuonteiset kuin vanhoissa teräspiirroksissa, huulet tuoreet kuin aukeavan ruusun terät, ja kädet kellertävän valkeat kuin norsunluu; silmät hohtivat syksyistä kirkkautta…

Alkoi laakson peltojen jälkeen koivikko, jossa keltaiset lehdet lentelivät, ja sitten tuli kuusimetsä, musta ja tuima, jossa vuolaat putoukset jylisivät ja syöksyivät alas hiidenkirnuihin, hulmuten kuin valkeat morsiushunnut tuulessa. Ratisten vieri rotkoon somero matkalaisten jaloissa…

Kuusikon yläpuolella lakastunut alppilaidun. Kulonkeitaista oli lyhyt ruoho, ei silkinvihreää kuin kesällä, ja kukkia näkyi ainoastaan siellä täällä jokin alppikämmekkä, levittäen vaniljantuoksuaan. Laitumen ylärajassa kohosi kallioseinä kuin vuoripeikon linna. Ei ääntä, ei elämää; kalliotornin ulkonevilla sakaroilla vain korpit koikkuivat. Kallioseinän juurella karjamajat autiot ja paimenten jättämät. Pienet purot hiljaa lirisivät. Kalliotornin juurella ammotti pyöreä lampi, ja lammen toisella rannalla, mihin ei aurinko ylettänyt, hohti jo lumi.

Niin oli ilta ehtinyt; pilvet kallioiden seinämillä paistoivat kuin kultamöhkäleet. Etäältä laaksosta soivat kirkkojen kellot heikosti kuin tiu'ut… Tummenivat alla rotkot… Edessä pilkotti kalliorinteellä alppimaja, johon noustiin yöksi.

Tulet laaksojen pohjista tuikkivat sinne alppimajalle kuin kaivosta. Mutta ylhäällä viipyi valo vielä. Ja yht'äkkiä syttyi ylimmän huipun kupeessa alppihehku! Kellertävä ja veripunainen se oli! Heleä ja hymyilevä kuin autuuden maat. Pian se sammui, — ja sammui myöskin ruskon ruusuinen hymy jylhäin vuorten takana. Jäätävä tuuli kohahti ylhäältä, sulamattomilta jäätiköiltä. Edelweiss uinahti yksinäisenä illan viluun. Huipun jäätiköt vongahtelivat… Ja keltainen kuu nousi vuoren laelle kuin mikäkin paholainen, joka kiipesi tähystystorniinsa … kultakruunu päässä. Hiilet alppimajan liedessä sammuivat … ja matkalaiset nukahtivat.

* * * * *

Seuraavan aamun pimeässä, tuikkivain lyhtyjen valossa, yhä korkeammalle. Jo tultiin lumelle. Hankikate narahteli… Niin vaellettiin verkkaisena jonona, viisi miestä köydellä toisiinsa sidottuina. Päästiin vuoren tasaiselle laelle, jäätiköille… Ja päivä valkeni.

Idän taivas oli heleän keltainen. Lännessä se vihertyi. Ja yht'äkkiä kimmahti aamuhämärässä auringon sädekimppu eräästä kaukaisesta rotkosta, kuin hirviön hampaiden raosta. Jäätikköylänkö leimusi punaisena, se säkenöi ja häikäisi. Kavuttava oli enää vain ylin huippu. Se hohti edessä kuin iankaikkinen faarao-patsas, päälaella säihkyvä jäähiippa, ja matkalaisjono kiipesi hiipan kärkeen kuin muurahaiset hongan latvaan.

Ylimmältä huipulta aukesi eteen maailman ihanuus. Päivä oli jo ehtinyt korkealle. Edessä, ympärillä ja jalkain juuressa oli jäätikkö, jonka yli oli kuljettu, kuin pirunkirkon katto: sen yläpuolella, tornissa nyt seisottiin.

Edempänä nukkuivat laaksot vielä aamun hämärässä. Ja kauimpana hohtivat alpit äärettömänä pyöreänä kehänä, sininen taivas.

Lännessä oli vuori kuin valtava, hopeinen katedraali, tuon paholaisen, vuoripeikon tuomiokirkko, jossa kimalsivat sadat tornit ja jonka kattojäätikkö huikaisi kuin kuvastin. Idässä uhkasi tumma alppipiiri kuin jättiläissahan terä tai rivi piiluja, joiden lappeissa huppelehti auringon hurme. Etelässä tapasivat taivasta vuoret, joiden valkeilla kentillä asui kuoleman kauneus. Pohjoisessa synkkiä torneja, sarvia, haljenneita vuorten torahampaita.

Ja kaiken yllä tummanpuhuvaksi värittyvä taivas! Iankaikkisena kupuna se kaareutui tämän pakkashuuruisen vuorihelvetin päällä. Sitä kannattivat ilmanäärillä jäiset pilarit, alpit.

Aurinko paistoi, lämpeni. Jalkain juuresta nousivat onkaloista pilvet kuin höyryt kattiloista. Oli kuolemanhiljaisuus; ei linnun lentoa; vain hanki sirahteli hiljalleen kuin huhtikuussa, ja ouruvesi pirahteli kultapisaroina peikkoruhtinaan suihkulähteistä. — Metsämies etäällä joikui: kaiku vastasi vuorista urkuina.

Se näytti itse Saatanan ruhtinaskunnalta. Ikinä ei ole sinne kaupunkia rakennettu, kylää aiottu, koskaan ei ole siellä kukko kiekahtanut. Ikinä ei ruoho sinne nouse. Peikko vain huvikseen siellä hyppelee, teiskaa jäisillä pihoillaan. Mihin hän loiskahtaa, siihen halkeaa railo ja aukeaa kuilu, jonka pohjalla vesi kohisee syvällä kuin kaivossa, sinisten jääseinäin välissä. — Ja Saatana pyöräyttää auringonpaisteessa lumipallon: se kierii alas tältä maailman katolta, se kasvaa, paisuu, vyöryy alas laviinina jylisten, ja kaukainen alppikehä vastaa pitkäisenjyrinällä.

Mutta enimmäkseen tämän vilunvaltakunnan ruhtinas, tämän valtakunnan, joka Danten olisi pitänyt nähdä luodessaan alimmaista helvettiään, enimmäkseen hän makaa vatsallaan kirkkonsa katolla, kuvittelen, makaa leuka kämmenten varassa ja tuijottaa laaksoon … miettien elkeitään…

Ainoa merkkitapaus täällä on koukkusarvisen kauriin ilmestyminen alppihuipulle, tai metsästäjän ja matkalaisten tulo. Mutta se ei muuta taivasta, ääretöntä sinikupua, jonka reunassa alpit kimaltelevat kirjavina kuin sateenkaari.

* * * * *

Ja kulkija miettii:

— Miksi matkaavat muutamat ihmiset, elämässään, aatoksissaan, aina yli merten, yli korkeain vuorten?

Miksi eivät ole kuin enimmät, joiden kehdolle rauhan enkeli siipensä levitti?

Miksi jo lapsena heidän otsainsa alla kiiluivat levottomat mietteet?

Ja rakkauskin astui kai heidän poveensa kuin murhapolttaja, — ei kuin naurusuu neito?

Miksi eivät ole kuin miekkoiset, jotka rakastavat onnellista laaksomaata ja mullan pyyteitä, ja velvollisuudet täytettyään kuolevat kuin patriarkat, valkoparrat, varmoina suvustaan ja taivaastaan?

Nämä: tietävät vain, että siirryttävä, muutettava heidän on. Joskus riemuiten kuin muuttolintu kesämaille, useimmin kuin lastu laineilla, lehdet tuulessa.

Näistä toisenlaisista on siis moni jonkinlainen Ahasverus.

Mitä he rikkoivat, josta näin levottomuudella veroa kantavat?

Rikkoivat? Mitä on rikos heille, aavistusten, kaipuiden ajelemille pilville? Tietämättömyys syistä.

Mutta kumman palon on Jumala tai Saatana — sama se lie — heidän sydänahjoonsa sytyttänyt: Kuvan kaukaisesta lähdejuoksujen maasta, jossa aurinkoisilla kedoilla aina kisataan punaisin vaattein kuin viinikuurnanpolkijat.

He näkevät sielussaan kuvan tuosta maasta. Siksi on heistä maan vajavainen onni kyllästyttävä. — Aherrus joutavaa, — kuin linnun oloa häkissä.

He rakentavat kodin, saavuttamatta mielikuvansa rajatonta kimallusta…

Nainen, rakastettu ja pyydetty, muuttuu vihattavaksi, niinkuin lapsesta lelu, jonka se rikkoo.

Ihmekö siis, että he, kun eivät maan onnea tunne, sen perustaa käsitä: usko narriutta, — lait sekavaa ihmishouretta, jonka ovelat pilkkaajat näyttävät köykäiseksi; — aatteet, ihanteet, kaikki petosta, mataluutta leivän hankinnaksi!

He karttavat tätä. He tavoittelevat lähdejuoksujen maata, josta oma kokemus kuitenkin neuvoo, ettei sitä löydy, että se edestä väistyy!

Ihmekö siis, jos he, — siten puolinaista paeten ja täydellistä saavuttamatta, — monesti vimmastuvat kuin ansaan ajettu riista, temmeltävät, — sadatellen kaikkea, kerskuen rakastavansa vain niitä, — olemattomia — jotka nauttivat pilkastaan ja kuolevat!

Ja hän, Ahasverus, joka ei perille pääse, tahtoisi silloin kuolla. Mutta juuri samassa alkaa hänen sielussaan taas leimuta se kuva lähdejuoksujen maasta. Ja hän ihastuu, — ja vaikk'ei siihen usko, täytyy hänen vaeltaa, sitä tavoitella…

Joskus riemuiten kuin muuttolintu kesämaille, — useimmin kuin lehdet tuulessa, lastu laineilla.

Näin vaeltajan, pienen Ahasveruksen jäätiköiden kuolonihanuudessa. Hän seisoi alppijärven rannalla. Näin hänen kuvansa kirkkaassa, raikkaassa vedessä: hän seisoi siellä kumaraisena, lähdön hetkellä; hänen kasvonsa olivat ruskeat, silmissä epäusko ja suru; huulilla raukeus, joka — muuttui hymyksi.

Geneve, syysk. 1908.