ITALIAN PORTILLA.

Italian portilla, jonka kahden puolen on taivasta tapailevat alppimuurit, ihanasta vuorisolasta tultua, siellä on pieni kylä syvässä laaksossa, jota vuoret ympäröivät. Ne vuoret rajoittavat kapean kaistaleen sinistä taivasta laakson katoksi, niin että laakson pohjassa, kilometriä syvällä, kulkee kuin levitetyn, sinisen lipun alla. Ja noiden vuorten huiput kimaltavat ylhäällä talvipäivän kuurassa, ne säkenöivät kuin jääkiteet, ne säihkyvät auringonpaisteessa. Valkea kylä taas, se on pieni, talot kivestä, raitit viinitarhain muurien sulkemat; siellä on viisi kirkkoa, — ja vihreä, vaahdossa pursuva vuoripuro hyökkää sen läpi. Ja oli siellä jo tammikuussa myöskin lämpöinen auringonpaiste kuin huhtikuussa meillä; se oli sillä puolella kylää, eteläkupeilla, jonne vuorten synkät varjot eivät siivillään ulottuneet. Vieno, merkillinen rauha henki hiljaisessa laaksossa, ja pienten kirkkojen kellot silloin tällöin lempeästi helähtelivät.

Siellä, Italian portilla, tervehti minua ensikerran Italia ja sen kaikkinainen kauneus, ihmeellisessä hahmossa. Siellä — ajelinko siellä pitkin valkeaa kylänkujaa kirjavasti koristetun aasivaljaikon rattailla, remuavassa rahvaan seurassa? Niinköhän ajelin — pitkin vanhain kiviaitain kuvetta ja solaa, jonka kahden puolen talviset, lakastuneet viininvesat nuokkuivat ja kahahtelivat tarhoissaan korkeain muurien takana? Enkö mitä, vaikka niin kertomustani koristella aioin. Junassa ajoin vain, kohti vihreää maata, vaunussa, jossa tupakan sauhu ja pöly sakeana pöllysi, väki nauroi ja liikkui, miehet samettihousuissa, naiset korvahelyineen; läpi valkean kylän, kohti kirkasta Italiaa. Ja siellä samassa vaunussa tuntui, kuin kaivattu maa ja sen kauneus olisi henkilöityneenä tullut vastaan. Sillä pian näin, että matkaajat olivat kokoontuneet vaunun keskimaille, erään henkilön ympärille, joka heitä puheillaan, naurullaan viehätti. Ja kun katsoin enemmän, oli siinä keskimmäisenä italialainen maalaisnainen, kauneuden ilmestys, — ja juuri Italian portilla. Näyttipä kuin koko maan kauneus olisi siinä minua tervehtinyt — ja enemmän: aavistelevasti luvannut kirkastumista sielulleni, jota sinne toivioretkelle vein — ikäänkuin ihmeitätekeväin kuvain eteen ihaniin temppeleihin.

Silmää hiveli tuo sopusuhtainen luojanluoma, keskellä ihastelevaa, iloista, laulavaa väen parvea. Kuinka hän puhua helisytti! Hän oli, kuten sanottu, maalaisnainen, pieni ja kohtalaisen ruskettunut. Hipiä oli kuin kulta, hieman oranssinhohtoinen, kypsä ja terve; otsa korkea ja nenä siro. Tukka pehmoinen ja pikimusta, somissa aalloissa. Minä katsoin häneen kuin ilmestykseen, — Italian portilla, vuorisolasta tullessamme.

Hän oli suulas. Kuinka hän puheli, pajatti, pakisi mielellänsä! Ja kun hän avasi ohuet, puhtaat huulensa lauselmaan, silloin pääsi hänen valkeain, kirkkaiden hammastensa takaa helmirihma sanoja, sellainen pitkä, sointuva, helisevä. Ehkä sitä voisi verrata pääskyn viserrykseen. Se oli italiaa, se! Pääskysen pakinaa, niin; mutta lentävämpi pääskyn pakinaakin. Ihastuneelta näytti seura; aina kun hän heläytti soinnutuksen ihanan kielensä kitaralla, niin joukko remahti nauruun, iloiseen, hampaat välkkyen. Minä en, kieleen outona, hänen kiireisestä liverryksestään montakaan sanaa ymmärtänyt; vaikkapa olisi itsestäni, barbaarista, hilpeitä sukkeluuksia lennättänyt. Minä vain katselin luojanluomaa; ja aina sukkelan, pitkän sanasarjan jälkeen hänen silmänsä loistivat ilveillen ja riemukkaasti.

Hänellä oli sylissä lapsi. Ja aina kun hänen italialaisen kielensä kultakulkuset hetkeksi lakkasivat soimasta, hän kumartui lapsensa puoleen. Hän sulki silloin kuperat luomensa, hän painui suutelemaan lastaan; hän sille, nauravalle, jokelteli suutatusten, hän viserteli, liverteli, hän sitä hypitteli, hyvitteli, sille viserteli. Hän sitä silitteli, lauloi laulusen kirkkaalla äänellä. Ja kun hän suutatusten sille jokelsi, silloin hän ummisti luomensa melkein kokonaan: nuo korkeat luomet olivat minusta kauniit kuin lumpeen puhtaat terälehdet, kaartuilevat ja vaaleat. Mutta kun hän taas kohotti päätänsä, loistivat silmät, ja hän päästi suustaan satakielen tavalla kultaisen sävelsoinnutuksen.

Se oli vasta luonnollista, siroa, voimakasta äidin ilon suloisuutta! Minä katsoin häneen kuin ilmestykseen. Ja ihmeellistä: hän oli väsyneestä, murheisesta sielustani kuin mikä hyvä ennustus, kirkastavan kauneuden tervehdys, — Italian portilla, vuorisolasta vihantaan maahan tullessamme. Niin, kuin taivaan lempeä viittaus, lupaus toivioretkeläiselle luvattuun maahan päästessä. Mieleni keveni, nääntynyt sydän riemahti epämääräisestä, selittämättömästä toivosta. Ikäänkuin taivas olisi tuon kauneutensa kuvalla minulle paljon luvannut. Ikäänkuin nuoruuteeni palaisin, tuntui kuin olisi itse etelän Madonna tullut vastaan, lapsi sylissä.

Mutta pehmoinen pitsisaali naisen hartioilla oli melkoisen likainen. Valkea se oli aikoinaan ollut, nyt hämärävärinen, — ja samoin oli hänen ketterän, potkahtelevan poikasensakin mekko. Niinpä tuli mieleeni, kun itsekseni kiitin kaunista sallimaa tästä kauniista kuvasta, ajatus:

Ave Maria, ave Marietta, joka vastaani osuit! Mutta kuules: miksi alennut kulkemaan hämärävärinen huivi hartioillasi? Ken saituri ei ole hennonut toimittaa sinulle punaista hametta, brokadilla kirjattua, sinistä silkkikauhtanaa, hartioillesi karitsanvalkeaa vaippaa, puhtaimmalla Hispanian hopealla tähditettyä? Ja pojallesi, hiilisilmälle, liljankukkaa käteen. Sellaiset näet ansaitsisit hyvin, sinä kauneuden armoitettu, joka vastaani tulit. Sinä kauniin maan kauneuden ilmestys, toivo, taikauskoiselle lupaus jostakin oudosta, tietämättäsi.

Niin hän loisti, liverteli vaunussa, matkaajain ympäröimänä. Mutta pian, jollakin pienellä pysäkillä, hän lähti junasta; heläytti vielä hyvästinsä. Ja sinne näin hänen, junan asemalla seisoessa, häipyvän, ruskeaihoisen luojanluoman, korkean vuoren rinteelle, alppisolassa. Hän asteli keveästi ylös mutkaista, jyrkän jyrkkää polkua, käännähti, katsoi taakse ja eteni taas kiertotietä, jonka päässä ylhäällä helotti valkea talo päivänpaisteessa — ja talon kulmalla jo ensimmäinen sypressi.

Mutta kauan hänen visertelevä äänensä lauloi korvissani. Se kiehtoi Veronan amfiteatterissa, vihreän Adigen silloilla, aavan Lombardian surullisilla tasangoilla, illalla, himmeässä junavaunussa, soperrellessani italiaa sotamiesten kanssa, — Lombardiassa, jossa tehtaanpiiputkin kietoo ikivihreä muratti; — se soi Apenninien rinteillä ja aamuisessa Firenzessä, vilisevissä katusokkeloissa. Ja vielä matkani maalissa, ikuisten muistojen kaupungissa, näin edessäni hänen pienet, ruskeat kasvonsa. Niin, pari viikkoa häntä ikäänkuin etsi: kaiken kauneutta, levollista kauneutta, jonka yhtenä ilmestyksenä hän salaperäisellä tavalla oli.

Hän oli kohtalaisen ruskea ja heleä; otsansa korkea ja nenä hieno, silmissä heittelehtivä loiste. Oliko se kuva Italiasta, toive, käsittämätön kauneuden harha? — Syvässä laaksossa, ihanasta vuorisolasta tultua, pienessä, valkeassa kylässä, jonka läpi vihreä, vaahdossa pursuva vuoripuro hyökkää, jossa pienten kirkkojen kellot silloin tällöin lempeästi helähtelivät, — kahden puolen taivasta tapailevat alppimuurit, Italian portilla.

Ala, tammik. 1908.