IDYLLISTÄ ELÄMÄÄ.
Reading edition
Asuin eräällä vanhan Rooman seitsemästä kukkulasta, Mons Esquilinuksella, jonka rinteillä muinoin olivat Neron Domus aurea, myöhemmin Tituksen termit. Nyt sen laella pieni Piazza S. Pietro in Vincoli, jonka kupeilla pari kirkkoa. Lähellä oli vanhan, ruohottuneen syrjäkujan päässä Colosseum, Forum Romanum, Capitolium, temppelit, Palatinuksen puistokukkula. Torille johtivat alhaalta vanhat, korkeat kiviportaat, ensin leveät, ylöspäin kapenevat, — kunnes sata-askelmaisina katosivat torin varrella vanhan linnan alle, komeaan, kaariteltuun holvikäytävään, — ja siitä jälleen ylemmäksi pienelle, kirkkaalle torilleni. Tuo jylhä, ruskea, vanha talo tai linna oli aikoinaan ollut Borgiain. — Minun oloni siellä oli pelkkä idylli, vanhoilla renessanssi-parvekkeilla, edessäni suihkulähde ja rehevä puutarha tai auringonpaisteinen tori, jonne päin ikkunani oli.
Se oli tosiaan kirkas ja joskus tarpeeksi vilkas tori. Sen yhtä kylkeä, kun ikkunasta vasemmalle katsoi, reunusti S. Pietro in Vincolin kirkko, jossa istui Michelangelon synkkä Mosè, — kirkko, päätypuolella pilarikäytävä leveine portaineen; — edessäni jokin vanha luostari, muutettu saastaisesta munkkiasunnosta työn ja toimen pajaksi, insinöörikouluksi. Samoin luostarin entinen puutarha ja jonkin vanhan palazzon sakarakatto. Oikealla, torin nurkassa, kaksi palmua.
Huone pieni, matala, käynti eteisestä, joka oli kuin mikä atrium. Huoneessa moninkertaiset ikkunaluukut, vihreät. Ikkunan edessä pöytä, marmorilevyinen samoinkuin piironki, jolla tiksutti lasikupunsa alla pöytäkello, taulun päällä kuparinen pyhä Yrjänä. Oli piirongilla muutakin: oli toisessa lasikuvussa vahasta leivottu verinen Kristus, muistuttaen sammakkoa lasipurkissa. Ja sitäpaitsi oli valkeassa laessa leijuvia kreikkalaisia jumalattaria, mustalla tai punaisella pohjalla, rococo-viuhkoja ja vihreitä rypäleitä, ja keskellä lakea ruusuilla seppelöity sydän. Vielä sänky, jossa karmiinin värinen peitto, — pöydän vieressä nojatuoli. Olipa pöydällä myös jokin savilampun tapainen lampetti, — meidän mökeissä sitä katkuavaa valonantajaa sanottaisiin tihruksi tai kitupiikiksi.
Sellainen se oli. Ihanaa oli siellä herätä aamuisin hämärässä, ajatellen kuinka päivänsä mukavimmin kuluttaisi. Ei ihanaa sateisin talvipäivin, jolloin tuuli ja tohisi. Mutta yhä tiheämmin alkoi kauniita päiviä tulla, kun katosi lyhyt talvi. — Kirkkaana aamuna auringon kultasäteet alkoivat varhain luukkujen raoista kiilua, päivä oli jo päässyt yli vastapäisen sakarakaton. Ja maalaisten rattaat jo torilla rämisivät. Viinin ja vihannesten kauppiaiden. Heidän telttakärryissään kymmenet kulkuset jo pauhasivat. Oli jo herrain ja narrien nousuaika. Ylös siis, — ennenkuin Benedetta-rouva ehtii tulla ovelle ja koputtaa ja huutaa: Sor dormiglioso, — ylös, unikeko. No, mutta ylös nyt!
Auki ikkunaluukut! Mikä kylmä, raikas aamutuuli lehahti ikkunasta sisään, siivitetty torin lentelijä! Ja talot vastapäätä: ne paistoivat ikkunaani kuin kulta, kellertävinä ja iloisina. Pitkät palmut torin kulmalla huiskuttivat lehviään. Silloin koputtikin jo Benedetta-emäntä oveen ja huusi "buon mattinonsa". Ja oven avattuani kantoi sisään pöydälleni valtavan, sinisen- ja kullankirjavan kupin, höyryävän aamukahvin, ja valkeaa vehnästä ja hedelmiä. Kantoi, kyseli kuulumiset, jutteli yhtä ja toista, nauroi ja katosi. Tosiaan hupi istua ikkunassa kahvinsa ääressä siinä ja katsella elämää, joka torillani heräsi. Ensin vihanneskauppiaita! Huutaa öllöttäen, vasut päälaella. Rattailla kaaliksia, hedelmiä, heleitä oransseja, mehuisia viikunoita.
Sitten kokoontui torille pikku poikia, toinen toisensa jälkeen, kuin linnut pesistään, kiharapäisiä ja mustia kuin pakanat. Pelaamaan pilppaansa, kirkuen ja temmeltäen.
Ja siinä katsellessa, kuunnellessa, ehkä jotakin ohella lukiessa, tuli taivas yhä uhkeamman siniseksi, tummanpuhuvaksi, samalla kuultaen kuin silkki.
Nyt ulottui päivänpaiste jo S. Pietron portaille. Ja samall'aikaa ilmestyi portaille lazzaroneja, kerjäläisiä, — ei yhtä hauskoja tutustuen kuin kaukaa katsoen. Kirjavassa ryhmässä lammasnahkatakkeineen, sinisissä samettihousuissa, rieputöppöset jalassa.
Siihen ne nyt kellahtivat kirkon lämpöisille portaille ja alkoivat autuaassa levossa tirkistellä takkuisten kiharainsa varjosta siniselle taivaalle, hopeisiin pilviin, — ja siihen nukahtivat, tai uneksivat kai valveilla englantilaisista lordeista, herkkäuskoisista ulkomaan rouvista, joiden piti tulla heille veroa tuomaan. Niin, kaikenlaistahan väkeä siinä liikkui, aamuhetkeksi kyllin, — kunnes tuli halu lähteä alas kaupungille.
Jos aikaisemmin lähti, hohteli talviaamuina katuvarsilla sillä puolella, minne aurinko ei ylettynyt, hieno, valkea kuura tai kylmä kaste. Mutta heti päivän koskettaessa se katosi, — ja taivas kujien kattona tuli yhä uhkeammaksi. Pienillä kauppatoreilla, siellä oli kulkusten kulinaa, maalaisten kellojen helinää, piiskain viuhkinaa, väen huutoja, kirkunaa, pyöräin pauhaavaa kolinata. Mitkä ru'ot etelän luonnon aarteita! Vihanneksia, hedelmiä! Oransseja kuormittain kuin meillä perunoita. Siinä oli väriä, kirjavuutta. Ja ääntä. Rihkamakauppiaat huusivat kimeästi kuin säkkipillit. Naurua, riitaa, laulua. Saipa puoliväkisin ostaa orvokkikimpun, joita tytöt myivät isosta vasusta päälaeltaan, viekkaasti tarjoten, veikeillen korvarenkaillaan, jotka olivat kullatut, suuret kuin suitsirenkaat.
Mutta keskellä vilinää, keskellä somaa toria leikki vanha suihkukaivo, koristeenaan marmorinen, sammaltunut meren poika, joka puhalteli vettä suuresta näkinkuoresta, kasvot taapäin kallistettuina. Hopeaa suihkulähteen maljakkoon, mistä se tippui alas altaaseen.
Ja siinä nousi päivä keskitaivaan tummaan korkeuteen, jolloin sopi palata asumukseensa päivälliselle.
Siellä odotti jo Benedetta-rouvan melonikeitto — harvoja ihanteitani; — mehuisa kaurispaisti — sille ei juotettu vasikka, ei lammas vedä vertaa. Siellä odotti pienen ruokasalin pöydällä "punantumma ja suloinen viini", Homeroksen sanaan, ohutkaulaisessa pullossa. Ja ison maljan kukkurana hedelmät: oranssit, imelät, isokiviset nespolat. Ja pieni pöytäseura ja — uutiset, pakinat, pilajutut. Siellä oli vakavuus pahaa, loukkaus muille.
Ruokailukammion ikkuna täynnä resedoja. Sen takana vanha puutarha pengermällä, puutarha ruusuineen, sitruunapuineen. Keskellä Borgiain linnan yli kohoava poppeli, joka tammikuussa alkoi silmikoida, puhkesi huhtikuussa lehteen. Ja puutarhan takaa sinertivät kaupungin sammaltuneet tiilikatot, Quirinale-kukkulan mäkiset kaupunginkorttelit. Ruokailuhuoneessa seinillä teräspiirroksia, Michelangeloa ja Rafaelia. Joukossa myös tusinataulu: tummatukkaisen upseerin muotokuva, kullatuissa puitteissa.
Ja päivällisen jälkeen kävelylle. Nyt Tiberin toiselle puolelle Monte Gianicololle, josta näki koko Rooman ja toisella puolella Campagnan. Janiculus, — loitolla kaupungista, Rooman laiteilla. Sen rinteiden huvilinnat hohtivat auringonpaisteessa kellervinä kuin kulta. Janiculus — ja sen tummat puistot! Keskipäivällä, kevätpuolen tullessa, oli ilma uhkean kuulakas, taivas rauhallinen, silkkihohteinen. Vankat pinjat suhisivat, palmun lehti vipatti lämpöisessä tuulessa. Korkealla mäellä terasseilla: toiselta puolelta paistoi aurinkoinen Rooma harmahtavana, sinertävänä kuin savi, välillä kupluileva virta, savinen Tiber. Kaupungin hurisevaa kimalaisääntä keskeyttivät silloin tällöin vain kirkkojen kellot, helähdellen uneksivasti, rauhallisesti. Nyt läheltä, nyt kaukaa, yksi sieltä, toinen täältä, toisilleen vastaillen.
Niin hohteli Rooma, ääret haihtuen kauas auringon autereeseen, vuoristoon, aina Tivolin ja Frascatin vuorille, jotka hymyilivät sinipunaisina, ruusunkarvaisina.
Mutta kun pään käänsi, oli toisella puolella Campagna Romana: roomalainen maaseutu. Vanhain muurien juurella, ikuisessa rauhassaan, autuailla silkkiniityillään pinjain tummat varjot. Ja huviloita, puistoja, valkeat marmoripatsaat pinjain alla. Kaukana vesijohtokaarien rivit. Hiljaista. Vain jokin torvenhelähdys Campagnalta etäältä, kanan kaakotus maatalosta, auringonpaisteiselta tanhualta.
Kelpasipa siellä olla, katsella. Mikään ei siellä häirinnyt. Keskipäivällä ei ollut kuljeksijoita liikaa; jokin nunnajoukkue, luomet puoliummessa. Joku ylimysnainen kiiltävissä vaunuissa, voikkoparin vetämänä: lojuen vaunujen samettipatjoilla oikoisenaan, kalpean kuultavat kasvot hymyillen, hatussa kirjavat höyhenet, — aamuajelullaan kai vasta.
Jonoissa silloin tällöin myös jesuiittakoululaisia, — ei mikään kirkastava näky. Joku englantilainen turistitar, harppaava, palvatunruskea ja tomuinen missi.
Niin meni päivä; ikäpuolella viinikellarissa vanhan torin vieressä, edessä temppelipilarit ja portit, pakisten isännän kanssa italialaisen viininviljelyksen vaikutuksesta Suomen runouteen. Sitten kotiin, jossa illallinen odotti.
Ja nyt, kelpo muori Benedetta! Monta kymmentä vuotta hän oli asunut Roomassa, pitänyt pientä täyshoitolaa, jossa talvisin oleksi ulkomaalaislakin. Oli asunut aina samassa talossa, muuttelematta. Siellä hän istui pienessä keittiössään italialaisella ruokotuolilla, ruskeat kädet helmassa, selkä kyyryssä, tervehti, oli valmis juttuun. Minkä näköinen oli? Pieni, leikkotukka ruskea, jakaus viisti vinossa. Körtti repaleinen, sandaalit jalassa. Korvissa hopearenkaat. Mutta suuret ja ruskeat silmät loistivat pelkkää hyvyyttä. Herttaisuudessa hän oli totinen pyhimys.
Monen kaltaista oli ollut ulkomaalaisissa, joita hänen luonaan oli asunut. Oli ollut musta syyrialainen. Oli ollut arabo, arabialainen, "joka oppi italiankieltä kuin lennossa". Oli ruotsalainen ja kaksi saksalaista. Hauskin oli englantilainen nuorimies, josta kertoessaan Benedetta-rouva nauroi vedet silmissä. Mies oli näet vuokrannut häneltä huoneen, mutta ei siinä juuri koskaan asunut. Vuokran maksoi säntillisesti, mutta kamarissaan tuskin kävi. Missä lienee oleskellut kaiket yönsä. Päivällä joskus pistäysi hoitolassa, mutta ei kamarissaan: tuli rouvan pieneen keittiöön, tunkeusi pienelle loggialle pyykkien ja kukkaruukkujen joukkoon. Istua mökötti siinä sanatonna, piippuaan poltellen. Katseli puutarhaan. Ja lähti aikoinaan pois. Ne ovat merkillisiä ne "inglesit".
Toinen veitikka oli ranskalainen, joka tuhlasi rahansa ratsastushuviin: joka päivä Tivoliin. Joutui pulaan, panttasi kaikki, kiidätti hännystakkinsa "armon vuorelle", tai vippaili Benedetta-rouvalta.
Hellimmin Benedetta kuitenkin kertoi eräästä hoidokkaastaan. Hän oli kroaattilainen taidemaalari. Oli ollut synkkä ja rikkiraadeltu, oli viettänyt "kunniatonta" elämääkin täällä, — ei ollut voinut suorittaa maksua kuin ensimmäiseltä kuulta. Mutta mitäpä Benedetta-rouva siitä, mainitsi vain. Poloinen, hän oli tullut heikkopäiseksi. Kuitenkin hän oli ollut niin herttainen, ja hänen valituksensa sairasvuoteella oli, ettei hän saa nähdä isänmaataan, Albaniaa, Illyriaa. Sieltä oli Benedetta-rouva itsekin kotoisin. Niin hän kertoi ja silmiään pyyhki. Kunnes käänsi puheen johonkin iloisempaan aiheeseen ja nauroi.
Kaikille noille holhoteilleen Benedetta oli ollut kuin oma äiti. Hyvään pesään olivat ne muuttolinnut hänen luokseen tulleet. Ja lentäneet pois taas, useimmat iäksi. Kai hän heidät kaikki otti vastaan yhtä iloisesti nauraen kuin minut. Varmaan autteli heitä vaatteiden ostossa. Joka aamu kepsutteli sandaalit kapisten torille ostamaan muukalaisilleen ateriaa. Hänen luonaan kelpasi herkutella huokealla! Ja muukalaisille hoidokeilleen hän kai ennusteli ruokotuolilta kuten minulle, tuo Pythia, savutorvien sauhuista hyviä kävelyilmoja. Tai varoitti tulevasta tramontanasta, ja takatalven sateista, jolloin oli viisainta kotona ahkeroida.
Mutta jos vieras kehui Italiaa, hän kohautti hartioitaan ja nauroi:
"Albania on kauniimpi, se on vasta kaunis, se on oikea paratiisi." Ja hän kertoi vieraalle Adrianmeren itärannikosta, sen kuulaasta vedestä, koskista, jotka vuoristometsissä valkeina pauhaavat. "Eh, se se on paratiisi!"
Hän oli näet kotoisin Albaniasta. Tosin syntynyt Italiassa, muuttanut pienenä sinne.
Ja kerran hän kertoi: hän oli ollut naimisissa kahdeksantoista vuorokautta. Nuorena mennyt nuorelle kroaattilaiselle upseerille, jonka kuva oli tuossa ruokasalin seinällä. Mutta ei täyttä kolmea viikkoa, niin mies kuoli aivokuumeeseen. Niin kertoi vanha rouva, punehtui hieman ja kääntyi kiireesti pois, hymy kasvoilta kadonneena, pyyhkäisten levottomasti ohimoansa, kuin kyyneltä karkoittaen. Oli kai jo niin monesti tämän tarunsa kertonut, että vain tottumuksesta kääntyi pois ja pyyhkäisi kyyneltä, jota silmässä ei ollutkaan?
Albaniassa olivat vanhemmat kuolleet. Leski muutti Roomaan, jossa oli nyt lapsetonna kymmenet vuodet vieraita hoidellut. Niin hän kertoi — ja kääntyi pian taas nauraen puoleeni, jutellen sosialismista; ei sietänyt sitä. Missään kyläilyllä ei käynyt: istui joutoajat tuolillaan keittiössä, katseli puutarhaan, odotti hoidokkejaan myöhään yöhön ruokineen. Kirkossa pistäysi, pyhimyksiä pilkkasi: "että Padovan Francesco on pannut vuoret kävelemään, hahaha!" — Ei lukenut kirjoja, ei osannut edes kymmeniä käskyjä. Mutta Danten osasi! Muistanpa kuinka hän kerran, posket hehkuen ja miettivästi ruumistaan keinutellen, lasketteli ulkoa koko pitkän episodin. Francesca da Riminin! Tietysti.
Albanian kroaattilainen oli ollut hänen miesvainaansa. Siksikö hän niin hellästi, hellimmin puhui tuosta kroaattilaisesta maalarista, joka hänen luonaan asui?
Albania, Illyria! Sielläpäin oli Odysseuksen Ithaka, jonne lapsena, Odysseiaa lukiessani, unelmissani matkasin!
Sellainen oli tuo koti. Niin vietin päiviä Benedetta-rouvan luona. Niin kai muutkin muuttolinnut, jotka olivat tulleet kuka mistäkin, mikä kuukaudeksi, mikä vuodeksi hänen räystäänsä alle. Ja kesän helteistä he lähtivät. Ja jättivät hänet ypö yksin, vanhuuteensa, suljettujen, vihreiden ikkunaluukkujen taa. Tai paratiisin uniin, jossa häntä on vastassa hänen kroaattinsa, solakkana, kultakaulus loistaen.
Tosi pyhimys: ansaitseva ympärilleen satain vahakynttiläin loisteen. —
Illoin tuli ikkunani alle kuljeksivia säkkipillin puhaltajia. Siihen ne piiriytyivät ja soluttivat kummallisia, pitkiä huilusäveliä, kuin pastoralea, laulua unien Arkadiasta. Heidän kilpailijansa oli vanha, valkopäinen kitaransoittaja, joka ei tohtinut koskaan esiintyä pillipiiparien paikalla ollessa. Mutta kun he poistuivat, niin hän tuli esiin. Selkä koukussa, kitara lonkan päällä keikkuen. Ja hän nosti kitaran käsivarrelleen, kurotti kaulansa pystyyn ja alkoi laulaa: — amore, amore! Kitara rämisi, hampaaton suu ammotti selällään taivasta kohti! Mutta rakkaudesta lauloi kuolemaan uskollinen trubaduuri. "Che bella cosa le giornate al sole!" Benedetta-rouva nauroi ikkunassa, liikutuksesta ja hauskuudesta, ja alkoi ensimmäisenä heitellä lantteja.
Illan hämy lankesi pienelle torille. Hattarat leimusivat ruusunpunaisina, palmujen lehvät lakkasivat huiskeesta.
Sadoista kelloista, läheltä, kaukaa, helähti Ave Maria. Rauhallinen, kirkas. Niin, läheltä kalahti myös S. Pietro in Vincolin kello. Ja pyhimyksen kuvan eteen, joka oli kirkon kulmassa, sytytettiin lyhtyyn tuli. Porrasholvissa, Borgiain talon alitse johtavassa, lepatti vihreä katulyhty. Ja tuttavatar Cremonankadulta tuli tapaamaan sen lyhdyn ja madonnankuvan alle.
Illalla leyhyi ulkoa lämmin tuuli. Kevät läheni. Resedat tuoksuivat puutarhassa, kuutamo hohti kuin sähkö.
Minne olivat joutuneet ne monet, jotka olivat levänneet samassa vuoteessa kuin minä nyt lepäsin? Onnellisina vai poloisina?
Keväämmällä lauloivat kaiken yötä torin toisella puolella puistopihassa satakielet. Niin että Benedetta-rouva iloitsi: kohta saadaan satakielenpaistia!
Rooma, helmik. 1908.