ORJANTAPPURA JA KRUUNU.

Minulla on eräs tuttu, varmin ystäväni tässä maailmassa, josta tosin olen huomannut, että hän ei aina "tunne itseään", mutta sitä paremmin minut ja tietää mitä minä tarvitsen: siis oikea ystävä. Ja hänellä on, kertoi hän kerran minulle, taas eräs tuttu lumien maasta, joka on kääntynyt katoliseen oppiin. Näin muistan tuon veikkoni, joka ei aina tunne itseään, hänestä tarinoineen:

Rooman muinaisella Quirinalis-kukkulalla, syrjässä kaupungin valtapaikoilta, on korkea, kellertävä lukiorakennus. Yksinkertaista, nykyistä tyyliä. Suljettu on tammiportti, jossa on vaskinen vasara, muistuttaen jotakin luostarin porttia. Se on Collegio Germanico, — Germaanien lukio. Jesuiittakoulu, jossa nuorista "emäkirkon helmaan" kääntyneistä kasvatetaan pappeja ja lähetyssaarnaajia protestanttisiin isänmaihinsa. Sentapaisia lukioita, seminaareja on täällä paljon, katolisen kirkkohallituksen perustamia ja ylläpitämiä. Niitä on melkein kaikkia kansakuntia varten: on brittiläisille ja irlantilaisille, on amerikkalaisille, joiden henki ja ajatusvoima ei kasva, sillä raha sitä kasvattaa, joten he niin kernaasti heittävät rahansa mystilliselle tyhjälle, katoliselle kirkolle. On Espanjaa ja Kreikkaa varten, on itämaisia kansoja varten, eikö liene turkkilaisille, jopa japanilaisillekin. — Noita lukemattomia jesuiittakoulujen oppilaita näkee kaikkialla: samankuosisissa, vaikka erivärisissä puvuissa, hameissa. Kasvot kaikkien kansakuntain: ruskeita, vaaleita, mustapartaisia; melkein kaikki kuitenkin turmellun näköisiä: rasittunut, sairaalloinen karmiinipuna poskipäissä, kuin askeeteilla ja kaunosieluilla. Kalvakat kasvot, liiaksi henkisellä, kuolleella työllä rasitetut. Kädet luiset ja punertavat, — yhtä vastenmielisiä kuin nunnan hymy: imelä, luonnoton, inhottava; ilmaiseva vaistoja, jotka on tehty luonnottomiksi sisään sulkemalla. Noita poikia näkee, mustissa tai sinipunertavissa kaavuissa, kaikkialla: joko rivissä kävellen, Herran kadetteina, rukouskirjat kourassa, tai kolmin, ei koskaan yksin, disputeeraamassa patriarkoista. Tai pallonlyönnissä lomapäivinä Villa Borghesen kentillä, niinkuin tytöt, mekon helmat vapaiden liikkeiden vastuksina. Mutta germaaneilla, joista nyt eräästä puhun, on tulipunainen puku, heimon merkkinä, joten heidät helpommin huomaa. Kuin luteet, vilisten joka paikassa. Germaanien lukiota käyttävät myös magyarit ja heidän sukulaisensa.

No niin, tuossa korkeassa, kellertävässä koulurakennuksessa on se tuttu, madonna-äidin helmassa, luostarissa, valmistumassa lähetystoimeen. Muukalainen muukalaisten keskellä, kaukaisesta lumien maasta.

Tulin Roomaan, piti mennä näkemään miestä, jota en ollut moneen vuoteen tavannut.

Tulen lukion portille. Joka kolkuttaa, sille avataan. Avaaja, ovela italialais-saksalainen portieeri. Kysyn miestäni. Ei tiedetä, lieneekö. Menee kysymään, johtaa odotushuoneeseen; siellä on katolisten kirkkojen kuvia ja hengettömiä madonnia. Pyöreä pöytä; ikävänvärinen nojatuoli.

Odotusta kestää kauan. Siinä on tilaisuus katsella ikkunasta luostarin pihalle. Kaunis ja hiljainen piha, kevääntyvän päivän paiste. Pihalla porisee suihkulähde. Yhdessä kulmassa on sakea laakeripensaikko; keskellä laakereita ryhmä korkeita, itkuisia piilipuita, ja pensaikosta pilkottaa valkeita veistokuvia. Eräällä jalustalla seisoo toisjalkainen faunin kuva, huulilla monipillinen huilu. Sen faunin silmät kummallisesti kaluilevat, hehkuvat, kun aurinko luo lehvien välitse niihin hohdetta, — ne katsovat nenänsä yli ristiin. Linnut visertelevät kilvan. Mutta faunin jaloissa kahisee kuiva, okainen orjantappurapensas, lakastunut ja keltainen.

Pihan takana lehtikuja, jossa keltaiset sitruunat loistavat ja kultaoranssien punainen liha kypsyy. Lehtikujassa vilahtaa tuon tuostakin lukiomunkkien tulipunaisia hameita ja neliskulmaisia, mustia lakkeja, — kirjat kädessä kävelemässä, lukemassa: academiaa.

Hän pyhän Pietron kaupungissa valmistumassa ristin soturiksi, — kuinka juhlalliselta se kajahtaa. Kuin ristiretkien ajalta. Ja samalla naurettavalta, lapselliselta. Mutta tuttua ei kuulu. Vihdoin tulee äskeinen porttimies. Hän oli unohtaa asian — anteeksi, puhui paremmin saksaa, — kuinka oli halutun nimi? "Henricus Fantasticus!" Jaha, tokko sitä lienee. Hän menee tiedustamaan! Hän menee. Viimein hiipii ovesta punanahka, minulle outo. Hän on hämmästyvinään, kumartaa: mitä herra tahtoo? Oliko hän edeltäkäypä? Ah, hänen nimensä ei ollut Henricus Fantasticus. Hän oli vain Bela Fifficus. Hän oli siis erehtynyt. Hän menee tiedustelemaan, onko täällä lainkaan Henricus Fantasticusta. Odotan. Viimein hän tulee, tuttu. Kuin eilen olisimme tavanneet. Mutta nimensä, se oli erehdys: hänen nimensä on muuttunut, hän on nyt Magnus Ansgarius. Hän istahtaa puhelemaan, laskee neliskulmaisen silkkilakkinsa pöydälle; — isänmaasta ei sanaakaan, ei tutuista: ne ovat häneltä kuolleet. Ja hänen kasvoillaan näkyy huokaus. Mutta hän alkaa puhua lukion komeista kesätaloista, ja juutalaismellakoista, ja todistaa sangen loogillisesti, paitsi epäloogillista alkua, epäinhimillisyyttä, että juutalaiset turmelevat maailman, että heidät pitäisi mestata, hirttää kaikki, heidät, jotka ovat — ristiinnaulinneet Jeesuksen. Korkean, verenhimoisen ruhtinas Kristuksen. Ja sitten hän saa hengelliseltä isältä luvan, ja menemme katsomaan kirkon bysanttilaista koreutta, jonka keskellä pojat seisovat dekoraatioina suitsutusastioineen, pitsit kaulassa, ja yläkertaan, kammiota katsomaan. Kautta portaitten, joiden seinillä on muotokuvia: kalpeita, punaposkisia, silmät taivaaseen luotuina nurin päässä, pitkissä hameissa, laihoissa askeettikäsissä rukousnauhat, sormet kirjan lehtien välissä, — pään ympärillä sädekehä. Jesuiittoja. Ja huoneeseen, mutta ei poikuudelta lemahtavaan, saa katsoa vain ovelta. Kammiossa rautasänky, työpulpetti, rukousjakkara; vatunvärisiä sisällyksettömiä Neitsyen kuvia. Mutta lasiovesta käynti pienelle pilariparvelle, loggialle. Sieltä näköala yli lukion pihan ja mäkisen kaupunginkorttelin. Sammalvihertäviä tiilikattoja vieri vieressään kuin neulaset muurahaiskeossa. Katoilla istujia, kukkain kastelijoita sievissä villiviinimajoissa. Pihoilla liikettä. Hopeanvärisiä kirkkojen kupoleja. Aasien rääkynää kuuluu kaukaa.

Päivystäjä-noviisi pistäiksen sisään, ristii silmänsä, tervehtii veljeä ja ottaa Jeesuksen nimeen sängyn alta valkean, pyöreän, ja vie sen pois, ristien silmänsä. Kuinka tutun päivät kuluvat täällä? Aamusta varhain iltamyöhään kiireessä työssä. Aamulla ylös kello 5, rukoukseen, messuun, luennoille: teologiaa, kirkonhistoriaa. Viisaustiedettä niin lujasti, ettei oma järki ehdi ajatella. Logiikkaa, jolla opetetaan vääntämään epäloogilliset asiat loogillisiksi. Väittelyharjoituksia; hän naurahtaa: "Täällä saa usein puolustaa asiaa, joka oikein hävettää, — mutta se on — järjen voimistelua." Ah, järjen! Ja sydämen voimistelu? Gregoriaanisia messuja, väliin rukouksia. Ruokaa, paastopäiviä lukuunottamatta. Yksi arkipäivä lomaa, urheilua varten. Aina työtä, — kello kymmeneen illalla: silloin iltahuuto. Ja nukkumaan. Ja huomenna taas koulitaan, treenataan, ripitetään. Niin seitsemän vuotta: silloin upseeri on valmis.

Erosimme. Huoaten ja raskaissa mietteissä poistuja. Takanani sulkeutui raskas luostarinportti. Vapaana astelin jumalan päivässä ja ravistelin itseäni kuin uitettu koira.

Usein kohtasimme sitten, kuljeksimme katakombit talituikkujen valossa, nuo myyränkolot. Pari kirkkoa ja Cecilian kryptan, jossa pyhä Cecilia viruu muka mestattuna: pää nurin, keskiruumis aistillisissa lemmenkaipuun väänteissä; sen taiteilija oli viekas.

Usein olin illoin näkevinäni, siitä Monte Pinciolle mennessäni, hänet poikakammionsa loggialla, firenzeläis-räystään alla, lepohetkellänsä. Siellä hän seisoi tulipunaisessa kaavussa kuin mikä pienoinen Dante. Osaksi ruhtinasta, — sen vaikutti loistava puku; hyväksi osaksi pikku paholaista sarvimaisine lakinsärmineen. Suurimmaksi osaksi narria, fantastia. Kaikki koreasta iloitsevaa lasta, kärsivää, pinnalta tyyntä aikuislasta. Olin silloin ajatuksissani näkevinäni hänet edessäni, — näin hänen laihat, kapeat kasvonsa, ihonsa, joka oli hauras ja huokoinen, poskipäissä rasittunut, täpläinen hehku, silmissä milloin kiiluva kiihko, milloin herkkä usko tai haaveileva raukeus. Keskeltä painunut nenä punertaa, suu on itsepäinen. Kohtalaisen korkea otsa piirteiltään epäselvä, niinkuin sitä verhoaisi merkillinen sumu.

Siinä hän seisoo, tuo punapukuinen, nojaten pilarin kupeeseen. Talvisessa illassa on harmaan- ja kullansekainen hohde, joka sipoo kellertäviksi sammaltuneet katot, koko mäkisen kaupungin korttelin. Tuuli, vinha tramontana, viuhuu ja vetää pitkät, laihat sormet koukkuun. Mutta paksun pilarin takana on suojassa, ja myös aleneva aurinko suo vielä lämmintä. Haikea illan hetki, lyhyt lomahetki; uutteran työn, ainaisen eteenpäinkulun lomassa. Muu aika viisaustieteen hämärässä, logiikan ankaria linnoja valtaamassa, kauniiden, mutta luonnottomien pyhimystarujen vilinässä. Aina päämäärä mielessä. Kun ohjat keventyvät hetkeksi, silloin sielu raukeaa. Illan haikeassa, ruusunpunaisessa hämyssä tulee muisto, osaksi suruisena, osaksi ihmeellisenä. Kuin Punaisen meren yli kulkijoille johdattava tulenpatsas, rauhaisena. Muisto menneistä, kirjavana jonona.

Pohjolan sumuisilta rannoilta, kolkkojen, väritönten merten ääriltä. Ja joutunut tänne, etelän siniautereihin. Kodin pienen lapsi. Nyt muinaisen Rooman ja Pyhän Pietarin kukkuloilla, samoilla, joita pyhimyksen jalka aikoinaan astui. Poika pienistä oloista; päässyt opin tielle sinä murrosaikana, jolloin taivas aukaisi hänen köyhälle heimolleen tien valoon. Merkillinen aika! Murrosaika, jolloin isä ja äiti heiluvat kuokka ja karttu kädessä ja poika käsittelee kirjoja ja papereita. Vaarallinen aika. Kun hän kasvaa, varttuu nuorukaiseksi, ei hänellä ole kokeneen taaton neuvoa elämänuraa tähytessä. Kun hän tulee mieheksi, saa hän itse aloittaa henkisen työn, omin neuvoin, ikäänkuin alusta. Yksin hän saa hapuilla, harvoin löytäen tukea ylemmän luokan tottuneilta, koskaan ei kylliksi. Yksin hän haparoi, etsii. Ihmekö, jos hän vasta pitkäin aikain päästä löytää itsensä, tai ei koskaan. Pois on riistetty edellisen polven kuokka, mutta annettu kirja käteen, tarpeeksi neuvomatta, miksi ja mitä varten ja miten sitä tulee käyttää. Ihmekö siis, että ensipolvi on onneton, mutta viehättävän rikas, omituinen. Siinä näkyy koko suvun hengen etsintä, haparointi, ja samalla yhä mullan voima. Se milloin kulkee perikatoon, monenkirjavalla tavalla, milloin nousee korkealle, suoraan kuin raketti. Toinen polvi kulkee jo tyynemmin, veren viittateitä, mutta eipä niin ponnahtavalla tarmolla. — Niin on hän täällä, vanhan ihanuuden keskellä! Määränsä selvänä. Ja kuitenkin on kotoisen pohjolan lapsi tuomittu moniksi vuosiksi tähyämään etelän illanlaskuihin! Miksi tuuli viuhtoo pahankurisesti harmenevan piilipuun ritvoja? Miksi punapilvien väri on samea, kuin ennustaen lumimyrskyä tuolla kaukaisessa vuoristossa. Kuin kotimaassa, jossa hän kaulus pystyssä kepsutti piennä koulupoikana, ahkerana, vakavana, myös etevimpänä. Ah, eipä hänellä nuorukaiseksi tulon iässä ollut samoja iloja kuin useilla tovereilla: sillä ja sillä, joka komeili lakeerikengillään, tai sillä, jolla oli komea koti, kruunujen loistoa, herkkupöytä. Tai sillä, joka sai soittaa. Mutta olipa siellä toisiakin, vielä vähempiä kuin hän. Ja hänellä oli haavemaailmansa! Mielikuvituksen rikkaus nuoren ajan alkupuolella: kaiken perusta. Yksi veikko piirsi laivankuvia, ja hänestä kehittyi merille pyrkijä — joko kelpo kapteeni tai ainainen seikkailija. Tämän tutun haaveet hämärässä pesutuvassa, illan riutuvassa ruskossa? Äidin askarrellessa punkkineen, taaton tullessa nokisena, uupuneena kotiin? Ne olivat kauniita kuvia, hellästä, auttavasta. Pieni mierolainen, joka uupuu hankeen ja jonka enkeli johdattaa taivaan kynttiläin loistoon. Pikku lintu, joka suruissaan laulaa erämaassa, erämaassa. Myöskin Palmyrasta, jota erämaan sininen horisontti saartaa. Kaupungista, josta Arabian kuningatar loistossaan, viisaudessaan tulee viisaan ja loistavan Salomon luokse. Köyhyys hänen lähistöllään kuin outo kummitus, hypnotisoiva, häijy indialainen käärme. Hellyys niitä kohtaan, jotka hänen köyhään heimoonsa kuuluivat. Halu kohota, auttaa omiaan. Siksi hän koulussa mielellään luvattomasti autteli kumppanejaan. Pieni, hiljainen petos, mutta tarkoitushan oli hyvä ja tyydyttävä. Hän, yksinäinen erämaan lintu, oli jotakin; hän sai näyttää arvoaan noiden iloisten, punakkain kiiltokenkä-toveriensa edessä. Ja sukeltaa oikkuisana auttajana heidän ystävyyteensä, pitää heitä alamaisuudessa. Tekeytyä jäykäksi, armottomaksi. Ollen itse kuin tuo hypnotisoiva, indialainen käärme, basiliski, joka piti uhrejaan vangittuina edessään. Hän tuimentaa silmänsä, katsoa mullistelee kumppanejaan; hän sanoo toisen ihmetellessä: Nyt en tahdo olla kanssasi, mene. Minä olen basiliski — huu! Niin hän varttui, vertaistensa ensimmäisenä kuitenkin; ansaitsi jo itse leipänsä, opetti rikkaita: se oli mahdintuntoa, suojelusta, hellyyttä ja vallanhimoa. Tuossa hyvässä muistissa, joka otti vastaan kaikki kuin kone, siellä oli se hallitseva voima. Mutta yksin aina, poloinen, käärmeineen, basiliskeineen. Alhaison lapsi, omituinen, seuraa karttava. Entisoloista hänet oli viety kuin David, kansan tähden, jonkun Goljatin pään leikkaajaksi. Ja uusi maailma: sehän oli hänelle outo, pilkkaava Goljat. Mutta hän voi pienellä muistinsa lingolla heittää sen kasvoilleen maahan! Ja haaveet versoivat muiden niitä hoitamatta. Ne saivat muotoja: kansa, isänmaa; hyvyys näitä rikkaita kohtaan. Jos hän haaveksi lasten ristiretkestä, niin paljon hartaammin vielä hyräili laulua jalosta nuijapäälliköstä, uljasta hovia pitävistä kansansa herttuoista, kuningasaineksista, jotka puhuivat kansan omalla kielellä, Catarina Jagellonicasta, tuosta kaukaisen, rikkaan kansan naisesta, joka nosti herttuansa siihen suureen, minä hän hetken oli. Loistavista, ylevistä piispoista, Maunu Tavastista, joka hankki kulta-alttarien kimallusta, juhlakulkueita köyhän maan kaukorannalle ja koetti kai nostaa hänen kansaansa tietoisuuteen. Ja aina murrosaikain suurmiehiin hänen mietteensä ylenivät, riidanalaisiin poliitikkoihin, jotka olivat itsepintaisesti taistelleet vähäisen kansansa herättämiseksi. Ja mistä vielä? Haaremin ruusuista, joita vangitsivat kummalliset, ihmiskätiset hevoset ja kannibaalit. Monesti hän piirsi heprealaisen naisen kuvaa: korkea rinta, musta tukka olkapäillä, veripunaiset huulet, silmät siniset. Oliko se Ester? Vai Judit? Hänellä oli verinen miekka kädessä, jolla hän oli viiltänyt kansansa juopuneelta viholliselta pään. Kun joku kokeneempi, jo seikkaillut veikko, jolle hän salaa kuvaa näytti, silloin ällistyi ja nauroi, hän punastui arasti, ja hän oli nyt, tuota hämärää kipua salatakseen, olevinaan häijy peto, kameleontti, jolla oli mahtinsa kuin silmillään lumoavalla indialaisella käärmeellä. Hän mullisteli silmiään, hän väänsi kyntensä pedon kynsiksi, hän oli olevinaan gorilla, joka toverin niskaan karkasi, tai mielipuoli. Itsekseen hän nauroi tyynesti, mahdikkaasti. Veikot katsoivat häntä ihmetellen ja kunnioittaen. Hänen otsallaan oli vakavuus kuin sumu.

Ja tulee sitten valkean lakin aika. Hanki velkaa, kulkeaksesi sen avulla, minne? Etsi ja avaa tiesi, lapsuuden utuisten, kauniiden unten jälkeen, elämän kalseaan totuuteen; yht'äkkiä kangastus katoaa, on edessä karuus. Minne sijoittaa elämänsä nyt, kun on lapsuuden komeista, olemattomista piispanlinnoista ja haaremeista lykätty ulos. Pyrkii kuin muutkin kai, ajattelematta, jokapäiväisiin, arkisiin virkoihin, — kun ei ole varaa jatkaa haaveita pikarin ääressä, niinkuin joillakuilla onnellisilla, ylemmän kastin miekkoisilla. Hänen, vakaan ja toivokkaan, ei sopinut hankkia itselleen tarvitsemaansa kevytintoisten ikätoverien seuraa; hänen täytyi olla arvokas, siis hän tuli vanhain luo. Mutta ehkä nuo oppineet olivat nousukkaita, itsekin noustessaan jotakin menettäneet, sen mitä hän juuri tarvitsi. Ne olivat hänelle liian ihanteellisia, nuo samanheimoiset vanhemmat veljet, joilta hän sai neuvoja; ne polkivat nuoren iän välttämätöntä huikentelevaisuutta, johon hänellä ei ollut varaa. Ne neuvoivat työtä, hänen lahjainsa arvon mukaan. Ja hän teki, menestyksellisesti, mutta yksin. Lapsuuden haavekotelosta liian kovakätisesti temmattu! Liian aikaisin jäytymään. Ei häntä nähty nuoruuden kirkkaiden helleenimaljain ääressä, joiden sisällys on kaikkea muuta kuin juomaa; ei naikkonen, iloperhonen, kiinnittänyt hänen rintaansa paperikukkasta elävien ruusujen puutteessa — eikä istunut hänen polvellaan, avannut hänelle aavistavaa näkyä elämän raakaan, ihanaan pohjimmaiseen. Mutta siihen arkiseen ja innostavaan totuuteen osautui moni muu leikkivä, huikenteleva nuorisosta, kokemustensa kautta, ellei jo vanhempain sauva häntä siihen viitannut, opastanut. Mutta se piiri oli hänelle vieras, liikanainen; hän halusi ihanteiden, aatteiden toteen, ja tähän miekkoisten piiriin hän oli tottumaton, varaton, originelli, vanhain opastama. Siis hän ei sellaista myös tarvinnut, hänellä oli parempaa tehtävää. Hän kulki omaa tietään, hämärä katkeruus sydämessä, viha koko raikasta eloa kohtaan. Tieto, että jotenkin voi kostaa. Itselleen!

Hän työskenteli menestyksellä, tuo automaattikone. Ja mietiskeli; mutta näkemys ei kokemuksen puutteessa ollut yhtä tarkka kuin muisti. Se sekoitti kaikki käsittämättömäksi pyörteeksi, josta piti vain nousta. Miten? Itsensä, isänmaan puolesta, kansan, ihmisyyden — kuinka? Isänmaalle ja entiselle iloiselle nuorisolle se oli pettymyksen, arkenemisen murrosaika. Muukalainen ahdisti maata, ja ahdistetut eivät ylivoiman edessä voineet muuta kuin syyttää toisiaan. Heikkojen kohtalo. Nuoriso näki, etteivät liput, joiden alla entinen rauhan optimisti-polvi oli kulkenut, merkinneet mitään. Oli keksittävä uudet neuvot. Mutta ei ole hengen neuvoja aseen ylivaltaa vastaan! Se nuoriso tuli arkipäiväiseksi, kovaksi; se tuskin katsoi vaivaa maksavaksi kantaa otsassaan kiiltävää Apollon lyyryä. Hän tuskin tiesi senkään vertaa kuin muut, mille puolelle keskinäisissä taisteluissa asettua: tunnesyillä näytti kumpikin olevan oikeassa. Eikä hänellä, totisen elämän kokemattomalla, ollut arkisyitä. Ainoa, minkä isänmaan surkeus, kansan keskinäinen sota ja riita hänessä herätti, oli katkeruus, kyllästymys. Ja veriviha sortajia vastaan.

Ja veljesvainon väärät intohimot johtivat moraalisiin mietteihin, uskonnollisten lakien aprikoimiseen. Vääryyttä, petosta joka paikassa. Eikö ollut kelpoista, puhdasta missään? Tai edes rauhaa, kuten lapsuuden yksinäisissä haaveissa? Ulkonäöltä nuori oli tyyni ja suljettu. Mutta sisällä kuohui rauhaton meri, harmaan taivaan saartama, jolla pursi kulki peräsimettä. Kaikki käsittämätöntä — varatonta, tarkoituksetonta. Hetket hengettömiä. Tulevaisuus samantekevä, ja kuitenkin tärkeä, ehdottomasti kirkastettava. Olisi tullut rakkaus ajan kuluksi, kevennykseksi! Olisi tyttö antanut hänen päänsä levätä helmassaan, hekumallisessa kuin odaliskin. Mutta naiset väistivät moraali-innostuksesta vapisevaa ylioppilasta, joka ei osannut heille puhua kuin kieliopin pykälistä ja isänmaasta, — tai laskea kömpelön, paksun, pilalehdestä lainatun pilan. He tulivat surullisiksi, jos mies innostui puhumaan hengestään, eikä rakkaudesta; tai he hänelle nauroivat kuin narrille, häntä kammoivatkin. Hurjia päämääriä, jotka eivät kotia, perhettä kohti viittoneet!

Ahkera virkalukija, omituinen, naurettu. Kunnes hänelle, jolla oli miehen vakavuus, mutta ei voimakasta kokeneen hymyä, keskellä arkipäiväisyyttä syttyi uusi aamu, kuva sisäisistä haaveista. Hänen tielleen osui merkillinen mies: pulska, vilkas, yllään solkikenkiin ulottuva musta hame, rukouskirja kädessä, päässä silkkinukkainen lierihattu. Kasvot alhaalta kapeat, pitkät; ajettu parransänki teki ne sinertäviksi. Nenä punersi, se tiesi miksi, niin että pelkäsi joka hetki siitä veren tipahtavan. Sarvia ei omituisella olennolla ollut, mutta pikkuinen, juonikas mefisto hän kuitenkin oli: katolinen pappi, asuva ruman kirkkonsa vieressä harmaassa pappilassa. Tuon muukalaisen kanssa hän tuli tekemisiin kielioppilaana. Ja jesuiittakouluissa äkseerattu rovasti oli heti ensimmäisestä illasta gemyyttinen. Hän esitteli itsensä vieraan kielellä, hän vei hänet vanhanpojansaliinsa, jossa oli yhtä ja toista somaa, maallista mukavuutta. Hän puheli notkeasti kaiken maailman asioista, filosofoi pulmat veitikan hymyin ja antoi ruosteensyömien rotanhampaittensa hauskasti vilkkua. Hän kysyi pojalta, oliko tämä absolutisti. Tietysti. "Sepä ikävää, minulla olisi täällä juuri tullutta kirkkoviiniä." Se riemastutti. Mutta pappi ajatteli: Vai absolutisti! Aatteellinen. Ja hän kosketteli hänen isänmaansa surua ja löysi paljon herkkiä kohtia. Ja hän tunsi, että ehkä tuota voi käyttää, — auttaa. Pappi poikamies — kaipasi seuraa. Miks'ei siis harrasta, viatonta suojeltavaa, kasvattia, jotta hänkin voisi tehdä hyvää? Tuskin tuli ensin ajatelleeksi, että hän oli helläsydäminen oman etunsa vuoksi. Käännytetyt lisäävät hänen pappisarvoaan, ja hänellä on tosiaan asioita, joiden vastapainoksi lähetyssaarnaajan ansiot eivät olisi pahaksi! Niinpä hän oli kohtelias, aulis, suojeleva. Hän kertoi vieraista maista; se nuorukaista hurmaa ja panee hänet pappia kunnioittamaan. Hän palasi sorretun maan isänmaallisiin asioihin, oli syvä ja vakava. Hän kuvaili pojalle etelän kauneutta: soveliaasti ensin kirkkojen kultaiset alttarit, jalot taulut, kynttiläin ja väri-ikkunain mystillisen lumouksen. Sitten maisemia ja pakanallisia rakennuksia. Sitten suloisen viinin, ja etelän luonnollisen-puhtaat naiset. Loihti itsekin ihastuen huikaisevan mielikuvan. Ja sitten taas pohjan kansan vaikeita oloja, rikkinäisyyttä, tapojen turmelusta, puolueiden raakaa toistensa repimistä. Sortajalle mieluinen ja sopiva onni. Eikä ollut miehiä, jotka yhdistäisivät, rauhoittaisivat, veisivät rintaman voittoon. Ja poika erosi papista ensi iltana ihastuneena; paljon hänellä oli ihmettelemistä tuossa, joka suoraan kehui osaavansa jesuiitan temput, pienet, viattomat juonet, — ja joka niin lämpimästi oli lähtiessä laihan kätensä luupihdeillä puristanut hänen kaipuusta vapisevia käsiään ja toivottanut näkemiin, ja pian!

Hän tuli papin luo pian takaisin, kuulemaan uutta. Kuin lapsuudenuniansa näkemään, ihailemaan Ave-Mariain helähdyksiä kauneusskeptikon puheissa, näkemään madonnakultin luomia. Papilla oli kyllä omat donnansa, mutta niistäpä ei arvo sallinut, sydän hennonut viattomalle puhua. Kuulemaan vieraista oloista, seikkailuretkistä. Rikkaudet kaikki oli katolisilla mailla. Oliko siis katolinen kirkko muka heikko? Sillä oli kultaa — juuri kultamaa, rikas Amerikka, sitä hartaimmin etsii: se on ihmisluonnon heikkous, tai liikuttava jalous tuo — pyrkimys sen opin mystillisyyteen, kauneuteen. Ja pappi kuvaili sitten kirkonmiesten loistavia, rauhallisia työmahdollisuuksia — poika oli tutkija, muistaja, ei eläjä; hänen silmänsä olivat litteät, vähän näkevät. Kirkon ruhtinaiden elämää loistavissa kardinaalien palatseissa, entisissä ritarien ja ruhtinasten linnoissa. Taikka vain luostareissa, joissa punakat munkit tekivät työtä, lukivat, maalasivat, miks'eivätpä tanssineet piiritanssiakin liköörikuppostensa ympärillä, — muistatteko, miten muinainen jonglööri palveli Neitsyttä kuperkeikoilla? Se on rauhaa, iloa, tyyneyttä. Eikö siis nuorukaisen uni ruhtinaista olisi alkanut taas, mutta nyt merkillisen totena, läheisenä. Miks'ei hän voisi nousta, päästä pois siitä ulkonaisesta, jota hän ei ymmärtänyt? Mutta entä kansa, jota hän rakasti? Isänmaa?

Pappia hauskutti nauttia ohjaamisesta, yksinäinen, seuraton ja joutilas kun oli. Ja mahtiaan näyttää; hauskaa on vetää ihmisten kohtalon langoista. Ja nyt hän — muistaen mitä koulussa oli logiikasta ja väittelystä opetettu — loi pojalle kuvan, miten hän voisi kansaansa palvella. Se oli selvä, että tuolla kansalla oli raaka, ylivoimainen, viisikymmenkertainen vihollinen vastassaan. Lauma, jota ei mikään kansakunta jaksa vastustaa. Yksi sittenkin: kansain liitto — liiga, joka perustui uskontoseikoille. Katoliset miljoonakansat ehkä — siis katolinen kirkko … kolmitiarainen ruhtinas, joka — asuu kolmessatuhannessa huoneessaan! Maailman komeimmassa hovissa! Puolan kansan oli pelastanut sen vieras, mahtava uskonto: paavi oli sen kansan turva. No, tässä maassa itsessään se ei olisi ehkä helppoakaan. Mutta Venäjällä, siellä oli unohdettuja pieniä kansoja, heimonveljiä, alhaisessa tilassa: kun ne joutuvat ortodoksisen kirkon helmaan, niin muu katoaminen seuraa itsestään — tai on hyvässä vauhdissa, noiden vielä puolipakanallisten heimolaisten. Ne olisi saatava poliittisesti edullisempaan uskontoon, joka yhdistää heidät länteen. Suur-Suomi! Ja poika, hän tarvitsi kiinteää ideaa, — ja näkemistä, seikkailua. Eikö hän itsekin ollut kuvittelua, kielioppia, teoriaa, ajatustensa hämärässä suurpiirteisyydessä?

Ja että hän voisi paremmin kehittää kieltämättömiä kielilahjojaan, tarjosi innostunut pappi hänelle asunnon luonaan. Sehän ei hänelle paljoa maksanut, — ja hän halusi seuraa; hänestä hyvääkin ajattelevaa seuraa. Ja poika tuli: rauhallinen työmahdollisuus, papin joviaalinen, hauska, terve olento häneen vaikutti; voimakkaamman kyynillinen, mukava kokeneisuus heikkoon. Pappilan gemyyttinen ovi oli avoinna hänelle, yksin ponnistelevalle. Aina valmiina pulska pöytä ja hiljainen, sievä takakamari, hartaita mietiskelyjä, tutkimuksia, lukuja varten. Hän tahtoi välttää tovereita; monethan niistä huristivat jo aika vauhtia elämässään, perustivat useat kotia tai hilpeästi elelivät. Mutta hänen mielikuvainsa linnut eivät olleet pesää löytäneet. Ja kun kerran joutui niin anteliasten, hyvänsuopain penaattien luo, ei voinut heitä jättää, vaikka joskus olisi jokin epäilyttänyt. Minne jäi, sinne tottui. Hyvä siellä oli olla; oppi tinkimään ajatuksissaan, itse epävarmana. Ja uudet hyvyyden osoitukset sitoivat yhä: vapaat, hienot vaatteet, taskurahat, kaikki. Mistä kassasta ne lähtivät? No, ainakin se oli hyvä kassa hänelle.

Nyt hän eli taas lapsuutensa haavelinnoissa, kuin ruhtinas, huoletonna kamarissaan. Ja odotti kehitystään.

Kumppanit pudistivat hänelle päätänsä, mutta eivät hennoneet hänelle sanoa mitään, jota eivät tietäneetkään. Mutta se, joka tunsi rovastin punaverisen emännöitsijän, se tiesi ehkä jotakin. Niin ei kasvatti isäänsä tuntenut. Kuinka hän olisi luonut silmäänsäkään tuollaiseen punanaamaiseen naiseen, hän, joka ajatteli yhä odaliskeja tai Dolcin Cecilioita. Mutta se, joka kohtasi emäntäpiian illan hämärissä pappilan porttipensaan varjossa, tiesi pientä hauskaa. Kuulkaas, rouva, millainen on paterinne? Tyttö hymyili koketisti — hänen silmänsä olivat veitikka-siniset, ja vastasi: "Pappi — millainen? Hän on iso, pulska mies." Sen näkee muutkin! "Hän on iloinen mies!" Viehättävä? "Niin." Ja hän on kai hyvin vakava mies? "Pah, vakava. Hän on hulivili; sellainen pulska, iloinen mies. Kaiket yöt ne pitävät ilakkaa, juovat." Ketkä? Tuo opetuslapsiko? "Hän. — Vai hän! Ai kuinka se on pyhä, se poika! Joka ei niin että naisiin katsoisikaan." Naisiin? Kuka sitten? Vai pitää se munkki naisista! "Hän nyt pitää vaikka mistä." Mutta kuka siis se toinen? "Kirkonisäntä, Salamandrus nimittäin. Juovat. Aina niillä on naikkosia tuolla. Uskokaa vain, sellaisia papit ovat." Mutta se poika, mitäs hän? "Hän asuu talon toisessa päässä, nukkuu hurskaan unta — ovet välillä kiinni, — hän ei tiedä mistään. Hän on seimilapsi." Seimilapsi — jota enkelit suojelevat. Mutta mistä nektari, tarkoitan, juomat, rahat? "Kirkon viiniä ne veitikat. Sellaisia! Pappi: hän on kyllä hyvä mies. Mutta Salamandrus: hänen silmänsä ovat kuin elohopea, sellainen, — hyi!" Mutta pappi on iso, pulska mies? Ja se oppipoika, mitä ne hänellä? "En tiedä, säälittää, ehkä käännyttävät — sellaisia veijareita ne papit." No, rouva, taidatte itsekin kääntyä. "Pyh, minua suututtaa — tekisi mieleni — aina heillä on vain uusia."

Piika käännytettiin kuitenkin jonkin ajan kuluttua — pappihan piti vaikka kenestä. Salamandrus joutui sillävälin kiikkiin kirkkokassan vaillingista, mutta asia selvisi niin, että huikenteleva pappi pistettiin luostariin. Samapa se kai hänelle, filosofille. Mutta Salamandrus vapautettiin — hän oli harras lähetyspappi.

Mutta ennen näitä tapauksia oli opetuslapsi tullut hiljalleen vakuutetuksi — hän oli tottunut vanhempia kuuntelemaan, — että ainoastaan yksinkertainen, liikuttavasti uskonnollinen kansa on johdettavissa, tietysti älykkäiden ja jalojen päämiesten kautta, yhtenäisyyteen, sopuun ja mahtavuuteen. Ja se oppi, joka voi kansaa sokeasti innostaa uhrautuvaisuuteen, rodun taisteluun toista rotua vastaan, on sydänihmisten uskonto, ei skeptillisten, itsekästen, vaan hiljaisuudessa, nöyrän itsepäisesti työskenteleväin ja suuresti uskovain oppi: katolinen oppi. Nöyrä kuin Agnese-juhlain ruusuilla koristettu, valkea karitsa, samalla haltioitunut kuin tyrolilaiset uskonkiihkossaan, kuulut sodistaan uskotonta Ranskaa vastaan. Kuin pyhä Yrjänä, joka tappaa lohikäärmeen. Moderni protestanttisuus kieltää Kristuksen jumaluuden — katso moderneja kirjailijoita, hehän ovat areiolaisia, siis muka Nikean kokouksessa voitti vääryys, valhe! Mutta kun heille Kristus, esikuva, ei ole Jumala, vaan heikko kuolevainen, jollaisten hairahdukset on suotava anteeksi, niin siitä ihmiset ottavat oikeudekseen hairahtua ja rikkoa. Siitä nykyisten ihmisten itsekäs julkeus toisiaan kohtaan. Ja kansanluokkain — siitä sosialismi, kapitalismi. Siitä heikkous ulkonaisia vihollisia vastaan. Katolisuus sanoo: Kristus on Jumala. Hänen nojallaan eivät ihmiset voi muuta kuin tietää tehneensä syntiä. Rikosta ei anna anteeksi se, että olemme ihmisiä, vaan vaaditaan hyviä töitä, niinkuin Kristus näytti esimerkin. Katolinen kirkko rakentaa kristillisen, laillisen ja totisen työn yhteiskunnan.

Ja pian hän, mielikuvien koreutta ja iloa rakastava lapsi, järjesteli kulisseja, jouluseimiä, katoliseen kirkkoon, vähäisine neitsyenkuvineen, Joosefeineen, lapsineen, — Melchiorit, paimenet, pumpulilampaat. Ja ihastui voitosta, jonka hän tuolla nöyrällä pikku hommallaan saavutti: yksinkertainen kansa alkoi käydä seimellä, — ja he kääntyivät — pieniä jouluapuja annettiin varattomille joulu-iloksi —, kääntyivät ja kastettiin. Siihen hän oli vaikuttanut. Miten helppoa ja selvää — kai siis tuossa yksinkertaisessa oli suuri voima! Hänkin rupesi polvilleen jouluseimen eteen. Hänen unessaan loisti etelä, auringon kultana, taivaan sinenä. Rooma, tutkijain, lukijain Rooma, ylinnä Pietarinkirkon hallitseva kupoli, — siellä työ isänmaan ystävänä, maailman rauhoittajana, parantajana omalta osaltaan. Ehkä kerran valtiomiehenä. Selvimmin papin ja piispan työ — Maunu Tavastin purppurainen uni, toteutuva ilman arkipäiväisyyttä. Suuri valloitustehtävä, vaikea ja nokkeluutta vaativa. Ja jalo, pyhä tarkoitus — taivaan vallan lisääminen maan päälle, kansan kohottaminen uskonnollisesta ja moraalisesta viheliäisyydestä rakkauden, s.o. kärsimisen kautta. Marttyyrin ylhäinen, kadehdittu onniko siis — orjantappura ja kruunu? Niin hän meni ja "myi kaikki ja osti sen kalliin päärlyn".

Ja nyt hän on kaukana etelässä — lähti sinne, minne löydetyn kutsumuksen herra hänet johdatti, palatakseen jonakin. Päättäen sulkea korvansa kovan onnen ja levottomuuden, epätiedon, joskus kiusauksenkin ääniltä. Kulkien horjumatta määrään, joka oli ammoin uneksittu, vaistomaisesti tunnettu, mutta nyt annettu ihmeellisenä etuoikeutena veljien rinnalla hänelle: nousu kuolemattomuuteen, johonkin erikoiseen, yli ajan ponnistusten, taivaisen tyynenä, muillekin onnea ja levon heijastetta heittäen.

Näin hän johtui ajattelemaan kääntymistä, näin tuli opistoon. Mutta siinä opistossa ei enää opeteta ajattelemaan, siinä tukahdutetaan ajatus koteloonsa ylenpalttisella työllä, aamusta varhain väsyneeseen yömyöhään, pienillä tunnelmallisilla lomahetkillä. Työllä, jonka tarkoitus on saada väsyneet, omaa jaksamattomat aivot ajattelemaan toisten mukaan. Siellä tiedetään viisaalla armeijasysteemillä, jossa soturien onni ei suurinta merkitse, estää terve yksilökehitys: kuolettavain, tarpeetonten aineiden tutkimisella oma ajatus lähestymästä oppilasta, tai tehdä se houruja ajatuksia häneen rokottamalla vaarattomaksi, vääräksi. Kierot lähtökohdat, elämän puute, maailmalta sulkeutuminen. Tilalle tunnelmia, oiva pohja väärille tiedoille. Logiikkaa: että kykenisi tekemään kirkolle hyödyllisiä johtopäätöksiä — tuosta väärästä, maailman todelle vieraasta perustasta. Väittelytaito: tehdä korppi valkeaksi, päivä mustaksi. Puhe, esiintymistaito: sofistin kaunistukseksi, hurmaukseksi kansalle, joka aina uskoo silmänkääntäjiä, koreita trikoita. Säntillisyyttä, terveyttä: että soturi-orjat jaksaisivat kauemmin ponnistaa kirkkoruhtinaiden edestä. Sellaista niin monta vuotta, että kun viimein elämään pääsee ja silmät ehkä aukenevat, on myöhäistä kääntyä: ei tunne enää yhteiskuntaa, maailmaa. Vain saastattoman sikiämisen ja Marian — mutta ei yhtään Mariettaa; — perisynnin, pyhänhengen ritarit, enkelien leivän, suitsutusastian makean hajun, seremoniat, juutalaisten harhaopit, kirkon organisaatiot, ihmisen esteettisten kykyjen uskonnollistamiset, pax Jesukset. Mutta ei pysty ainoaankaan ammattiin, jolla voisi itsensä elättää. Paitsi papin. Pitkällisellä orjanapidolla on mies tehty mahdottomaksi muuhun kuin orjuuteen. Siis hänen täytyy siitälähin palvella ruhtinasta, jota on alkanut palvella, vaikka se elämä tekisi hänet synkäksi, kyynikoksi. Ei voi peräytyä.

Koulu jo alusta sellainen Minotauroksen sokkelo, että sieltä ei voi päästä. Ensin kääntymys — sitten opistoon. Kukapa hento nuorukainen tohtisi tuollaisen tapauksen jälkeen peräytyä vierovain, pilkallisten entisuskoistensa joukkoon? Sitten tointa — ja vapaa ylläpito, kovat kuuliaisuuden-valat vannottuaan, — niin paljon että tuskin ehtii ajattelemaan itse. Esimiesten valvonta, ripit, surujen tunnustukset heille, toverien valinta — ja portti maailmalle umpilukossa. Sisällä keinotekoisia haaveita, joita pitää tieteen apuneuvoilla pönkittää. Naista ei — nainen on kiusaaja: se kehittää antaumisellaan terveen miehen sielun, hedelmöittää ajatuksen; hänestä vuotaa mieheen toimintatarmo kuin elämän veden virrat.

Siinä hän nyt seisoo sieluni silmien edessä. Aamun pimeässä ovat luostarikellot hänet herättäneet; ja nyt on jo ilta, lyhyt lomahetki omassa sellissä, ensimmäinen vapaa, mutta väsynyt tunteen hetki koko päivänä, työskenneltyään koneellisesti kuin kello. Tarkoituksetta itselleen kuin kello: muut siitä aikaansa tähyävät.

Rooman talvinen ilta, surullinen ja haikea. Pohjatuuli vetää sormet punaisiksi. Piilipuu huojuu pihalla pahankurisesti. Tuossa edessä, kuvapatsailla koristetun palazzonräystään yläpuolella, hohtaa ruusunpunaisia, sameita pilviä: lumimyrsky vuoristossa. Jonoittain kauas eteneviä punapilviä, kuin kulkisi autiolla taivaalla mikä karavaani.

Pilariaan vasten nojautuvan ristisoturin mielestä nuo pilvijonot, hänen uupuneessa tunnelmassaan, ovat kuin pyhimysretkeläisiä: piispoja, ruhtinaita, nuoria ja vanhoja, munkkejakin. Ken rikas, ken köyhä. Tuolla pilvellä on aseseurue: auringonsäteiden kultakeihäät. Tuolla toisella ei; se on vain paljasjalkainen dominikaani. Mutta kaikki he rientävät jonona kuin toivioretkelle, hakien viihdytystä itselleen. Pyhiinvaeltajat ottivat muinoin pyhän virran ihmeitätekevää vettä — ja multaa pyhältä haudalta: amuletin, joka suojelee kaikilta vaaroilta ja suruilta. Niin on hänkin nyt löytänyt rauhan ja tietoisuuden, hän näkee itsensä määrässä, vuosien kuluttua. Synnyinkaupungissaan, itsensä voittaneena, voittajana: — parantaja, paranna itsesi! Unkarilainen magnaatti Zoltánkin on luvannut jo perusrahat kirkkoa varten. — Ympärillä kääntyneiden lauma, pyhiä lippuja, juhlakulkue. Hän nöyränä, rakastavana suitsuttavain kuoripoikain perästä. Niinpä he ovat hänen omituisuutensa syyt näkevät, — ja hän on tunteva koston suloa, koston koko elämälle, jota hän hämärästi vihaa, jolle hän on katkera, sillä hän ei sitä ymmärrä.

Lehtikujassa pihan taustalla kiikahtavat rikinkeltaiset sitruunat kiivaasti oksissaan. Piilipuissa viuhahtaa, soinnahtaa kuin huilun juoksutus — mistä? Oliko se tuon toisjalkaisen kuvapatsaan, faunin huilusta, — vai tuuliko se valitti? Hän säpsähtää, tahtoo katsella pihalle. Ja kas, siellä alhaalla, orjanruoskapensaan vieressä, faunin suulla on irvistys, josta ei tiedä, onko se itkua vai naurua.

Katse kohdistuu väsyneenä muualle. Tuolla on talon katto. Tasainen ja harmaan kellertävä. Ja siellä on joku — tuulessa hulmahtelee sininen hame ja keltainen esiliina — ihana ja hillitty värien yhtymä, iltavalaistuksessa samalla voimakas.

Madonna — Carissima — hän on soma — uhkeat uumat, jotka notkuvat kukkia kastellessa — povet upeat; — kokematon ihailee komeita povia, ne hänestä ovat kauniit; — tukka pikimusta, suu punainen kuin ruusu.

Nainen. Jota hän ei ole koskaan lähestynyt. Eikä saa koskaan lähestyä — kuin ehkä liian vanhana. Elintyönsä uhri, munkki, — eunukki, kuten ehkä jotkut hymyilevät.

Ja hetkeksi hänen kasvonsa synkistyvät. Kuin luhistuisi pyhä temppeli, tabernaakli, lapsuuskaipuun sannalle perustettu. Eihän — sehän on sivuasia. Tai kiusaus — juuri se pyhän Antoniuksen kiusauksen legenda, — hän hymyilee: allegoriaa. Onko siinä moinen tosi pohjana? Tuskin? Miksi ei?

Miksi juuri väsyneellä lomahetkellä tuo — juuri kun on päässyt pyhästä messusta ja ehtoolliselta, — kun on siellä muistanut taivaan asiaa, veljiä, joita toivoisi kääntymään, taivaallista isänmaata, — sillä sellaiseksi on monen vuoden kuluessa, vieraana kotimaan tapauksille, isänmaa jo muuttunut; — taivaan Jerusalemia, sen kaikkia pyhiä, taistelevaa kirkkoa; — kun juuri on ajatellut, että yksinäinen murhe on jaloa, josta palkka, tietymätön, tulee varmasti, — kun on päivän kiireestä väsynyt, niin ettei jaksa ajatella, vain tuntea; väsynyt, että rukoilee terveytensä puolesta, — että sydän on kylläinen ja tahtoo puhua, — miksi silloin juuri tulee tuo arin, armottomin: nainen, haaveksittu ennen ja menetetty?

Onhan kasvanut sammal kivifauninkin sydänalaan, parantunut haava, jonka joku julma siihen iski. Eikö hänen; eikö hän etsiessään, juuri oikeaan uskoon kääntyessään, ottanut huomioon ehkä tätä?

Sehän on Antoniuksen näky: hän on kuin haavoitettu kauris. Missä haava, ei tiedä.

Ja tuon naisen sininen hame ja keltainen esivaate! Puhtaan! Ei, tahraton ei ole kuin yksi! Hän on vain ampuja, vainooja kauneimmassa hahmossa. Diana, metsästäjä on nainen tuolla katolla, — ja ampuu kiduttavan nuolen toisensa jälkeen häneen. Eikö parhain ole jäänyt häneltä untensa tähden?

Tarmo hervahtaa kuin liiaksi jännitetty jousi.

Eikö tuon naisen hymy punaisilta huulilta sano: mikä lie tuossa — eunukissa — jotakin alennusta, nöyryytystä, häväistystä. Elon virroista parhain osa juoksee hukkaan: — miksi et huomannut sitä? Ja nyt seuraa kiusaajia tuhat, kuin lepakoita, vampyyreja pyhimyksen ympärillä. Niin, olisipa hän pyhän asian pyhimys! Tuosta ampuu lapsuuden köyhyys, — nuoruuden haaveet — suureksi tulon himo — kaikki yht'aikaa! Ja kauris, se ammuttu, vääntelehtii kuin sidottuna. Hänen silmänsä pyytävät kuolon armoa, — epäselvissä väsyneen mietteissä; — ja eikö niissä ole katkeruuskin kotia, yksinäisyyttä, vähiä oikeita uskottuja ja koko elämää vastaan. Sokaisevaa, loukkuun ajavaa pakkovaltaa kohtaan!

Iltavalo; puoli taivasta huikaisevaa tulipunaa ja purppuraa, josta kultasäteet sinkoavat. Katolta kuuluu naisen laulu, laulu oranssin kukista. Se laulu on tämä: oranssien kukinta-aikaan on niiden sulotuoksu hyvin vaarallista. Moni köyhä, jolla ei ole kattoa, ei majaa, on illalla nukahtanut oranssitarhain viereen. Mutta aamulla on hänet tavattu kuolleena sulotuoksusta. O dolce morte!

Yht'äkkiä ilta sammuu, kaupunki vaipuu sinertävään usvaan, kuvapatsaat katolla mustenevat. Soimaan helähtävät kirkkojen kellot satoja Ave-Marioita: soitto sadoista torneista, uruista.

Kolkutetaan oveen, palveleva veli tulee, — hän herää; — on viivästynyt iltamessusta, miksi? Hän herää todellisuuteen, hän supisee mennessään niinkuin väsynyt, järjestyksettä, tunteesta vain. Se, ken pitkällisen samassa paikassa olon tähden ei ole saanut virkeitä, uusia kuvia runoonsa, ei ajatuksia, — vain tunteita, jotka mystiikkana ja raskaana toistamisena pursuvat:

Ei tuomiota — ei lankeemusta. Hän, jonka rukous on voimakkain luotujen rukouksista, hän: vihan panen minä sinun ja vaimon välille; — puhtaampi pulmusta, nöyrä, armelias, kääntää kaikki parhain päin — joka kantaa sydämen taivaan seulottavaksi. Sieluni! Kipuja vastaan haltioidu, huumaudu, huumaudu, nouse, sielu! Kärsimys on rakkautta, autuutta, jonka hän suo, rikas kuningatar, taivasten herratar, äiti Maria — puhdas ja tahraton, synnitön, saastaton ennen jo syntymistäsi, — liekki siunattu, vaimoista kaunehin kaikista, enkelin tervehdys sulle…

Vakaana ja hymyillen hän lähtee kirkkoon, rakasta suitsutusastiaa heiluttamaan. Veripunaisissa vaatteissa, hän, keskiaikainen Jussoila, ristiritari, lumisen isänmaansa apostoli.

Tietä, jolta ei enää voi palata.

Rooma, helmik. 1908.