VIII

Seuraavana pyhänä Ruth ja Reino kävelivät taas kahden puistossa. He puhelivat Amarylliksestä ja Phoiboksesta. Tultuaan kukkivan oranssipuun alle Ruth virkkoi: — Sinä kai haluat nyt kertoa toisesta kohtauksestamme?

— Olin kyllä aikonut senkin kirjoittaa, mutta koska se nyt juuri on elävänä silmäini edessä, niin kerron sen tässä sinulle. He asettuivat mukavasti istumaan tuuhean, sulotuoksuisen puun juurelle, ja Reino aloitti:

Virginia ja Filoletes.

Oi mitä tuskaa Filoletes tunsi, kun hänen rakas isänmaansa joutui häviöön. Maailman kaunein maa, ihana Hellas, joutui ahnaiden roomalaisten saaliiksi. Filoletes oli 30-vuotias, silloin kun Korinthos valloitettiin, ja roomalaiset ottivat väkevämmän oikeudella kaupungin parhaimmiston orjiksensa. Filoletes, joka oli saanut hienon kreikkalaisen sivistyksen, joutui Roomaan erään rikkaan ylimyksen tyttären opettajaksi. Tyttö, 13-vuotias Virginia, voitti miellyttävällä käytöksellään ja suurilla loistavilla silmillään heti opettajansa sydämen. Oppituntien alkaessa osasi Virginia kreikankieltä ainoastaan muutamia sanoja, mutta kun hänellä oli hyvä muisti, oppi hän pian opettajansa kielen ja lasketteli hopeanhelähtävällä äänellään ulkoa pitkät jaksot Iliadia. Virginian lausuessa tuntui Filoleteesta usein, kuin olisi hän tuon äänen kuullut jo aikaisemminkin, ja kun tyttö silloin katsoi opettajaansa puhtaan kirkkailla silmillään, niin kaukaisten muistojen välähdykset pilkahtelivat Filoleteen takimmaisessa tajunnassa. Vielä ei hän kuitenkaan voinut käsittää, mitä muistoja ne olivat.

Niin kului vuosi, kului toinenkin. Eräänä päivänä Filoleteen istuessa yksin puutarhan sopessa, tuli Virginia hänen luoksensa ja kysyi?

— Miksi opettajani on niin surullinen? Mutta arvaten sitten syyn tyttö jatkoi heti: — Kerro minulle taas Hellaan maasta, omasta maastasi!

Silloin Filoletes alkoi kertoa Ateenasta, Korinthosta ja olympialaisista leikeistä.

Virginia istui katsellen koko ajan opettajansa silmiä. Hänen omat silmänsä kävivät kertomuksen kestäessä yhä loistavammiksi, ja kun opettaja oli lopettanut luentonsa, tarttui hän opettajansa käsiin ja virkkoi: — Minusta tuntuu, aina kun sinä kerrot maastasi ja kansastasi, ikäänkuin minäkin kuuluisin sinne. Enköhän minä lienekin joskus ollut siellä.

— Oi, kuinka ihanaa olisi taas kerran nähdä synnyinmaatani! Siitä on jo kolmatta vuotta, kun minun sieltä täytyi lähteä. Saanenkohan enää koskaan katsella isäini maata! Näin sanottuaan Filoletes huokasi raskaasti.

— Minä toteutan toiveesi, sillä minäkin haluan nähdä helleenien maan. Me menemme sinne yhdessä ensi olympialaisiin! virkkoi Virginia varmalla äänellä.

— Kiitos sanoistasi! Jumalattaret ovat sinun sieluusi istuttaneet ihanimmat kukkansa.

— Voi kuinka meille silloin tulee hauska matka! Onpa onni, että minä täytän kuusitoista vuottani jo sitä ennen, ja silloin hyvä opettajani saa sen päivän muistoksi, — saat jotakin oikein hyvää, mutta enpä sano vielä tämän enempää.

Virginian 16-vuotis-syntymäpäivää vietettiin suurin juhlallisuuksin. Filoletes oli kyhännyt onnittelurunon, mutta hän tahtoi sen esittää oppilaalleen kahden kesken, ja siihen hän ei ollut vielä saanut tilaisuutta. Ennenkuin pedagogi ennätti sinä päivänä nähdäkään oppilastaan, toi talon vanha palvelija hänelle uuden vaatekerran ja käski hänen pukeutua siihen. Hämmästys! Siinähän oli vapaan roomalaisen tooga. — Mitähän tämä oikein merkitsi! Filoletes pukeutui ja meni sitten puiston yksinäiseen nurkkaan, jossa hänen tapansa oli joka päivä mietiskellä.

Vähän ajan kuluttua kuuli filosofi keveitä askeleita, ja siinä samassa oli Virginia kaikessa neitsyellisessä kauneudessaan hänen edessänsä. Filoletes oli niin häikäistynyt neidon verrattomasta ihanuudesta, ettei hän kyennyt lausumaan mitään. Sepittämänsä onnentoivotusrunon säkeet olivat takertuneet hänen kurkkuunsa. Pedagogi oli nyt kuin arka koulupoika, ja oppilas oli äkkiä muuttunut täysin kehittyneeksi naiseksi.

Virginialla oli pergamentti kädessä ja hän ojensi sen iloisesti hymyillen opettajalleen.

Filoletes luki. Siinä oli Virginian isän antama vapauskirja tyttärensä uskolliselle opettajalle.

Käsitettyään asian todeksi Filoletes lankesi polvilleen — ensikerran elämässänsä — ja painoi huulensa neidon hameen liepeisiin. Mutta Virginia pyysi häntä nousemaan sanoen: — Orjat polvillaan olkoot, ei mies mielevä, vapaa!

Silloin laukesi Filoleteen kieli kantimistaan ja hän lausui neidolle runonsa. Uusia säkeitä syntyi Runottaren suosiosta, ja heksametrisen runon soinnut saivat 16-vuotiaan kasvot hehkumaan.

Filoleteen lausuessa he katselivat toisiaan silmiin, ja mitä pitemmälle säkeiden vuo virtasi, sitä enemmän heidän sielunsa sulautuivat toisiinsa. Kun viimeinen säe oli vaimennut, välähti äkkiä valo molempien sisimmässä: he seisoivat silmänräpäyksen ajan Ateenan torilla Venuspatsaan juurella, toisen sekunnin Akropolilla ja kolmannen tietäjävanhuksen edessä.

Kolme vuosisataa ei ollut voinut heitä eroittaa. He kuuluivat taaskin toisilleen. He tiesivät, että se oli jumalien tahto.

— Sanoinhan minä, rakas opettajani, että minä olen ollut joskus ennen sinun maassasi ja kuulunut sinun kansaasi, virkkoi Virginia.

— Kun sinä puhut hellaan kieltä, ei kukaan voikaan sinua muuksi luulla kuin helleenittäreksi. Sinussa onkin enemmän helleeniä kuin monessa syntyperäisessä kansani tyttäressä, vastasi Filoletes, katsellen hellästi nuorta morsiantansa.

Päätettiin, että heidän liittonsa pidettäisiin toistaiseksi salassa.

Virginia kertoi, että hänen isänsä oli luvannut hänen lähteä Kreikkaan parin kuukauden päästä alkaviin olympialaisiin kisoihin, ja että isä toivoi opettajan seuraavan oppaana mukana. Sitten, jos haluat, saat jäädä kotimaahasi.

— Entä sinä? kysyi Filoletes värähtävällä äänellä.

— Missä sinä olet, siellä minäkin tahdon täst'edes olla. Sinun kansasi on minun kansani, sinun maasi minun maani ja sinun toiveesi myös minun toiveitani, virkkoi neitonen lämpimällä äänellä.

— Mutta suostuuko isäsi liittoomme? kysyi Filoletes.

— Älkäämme nyt vaivatko itseämme sellaisilla epäilyksillä. Tyttö kiersi käsivartensa nuoren miehen kaulaan ja jatkoi: — Sinä olet edelleenkin minun hyvä opettajani ja minä sinun kiltti oppilaasi.

— Rakas Virginia, sanoi Filoletes, sivellen kädellään tytön kultakiharoita, — minä kyllä soisin, että sinä olisit seurassani koko tämän päivän, mutta sinua kaivattaneen jo kotona. Vieraat tahtovat myös onnitella päivän lemmikkiä, minä en saa sinua kauemmin pidättää.

— Voi, voi, kun minun piti vain kiireimmiten tuoda tuo pergamentti ja nyt minä olen täällä viipynyt niin kauan! Näin sanottuaan painoi neito poskensa sulhonsa poskea vasten, antoi vielä huulensa suudeltaviksi ja juoksi sitten kiireesti tiehensä.

Filoletes jäi katsomaan tytön jälkeen, ja kun neidon hameen lievekin oli kadonnut, luki hän pergamentin uudelleen ja ajatteli: — Vapaa, oi miten ihanaa on olla taas vapaa! Ja kuitenkin otin heti uudet kahleet, mutta kuinka suloista onkaan niitä kantaa!

* * * * *

Reino lopetti kertomuksensa, jota esittäessään hän oli katsellut yksinomaan erästä pientä, valkeata kukkaa. Nyt hän loi silmänsä Ruthin silmiin. Rakkauden lämmittävät säteet virtasivat toisista silmistä toisiin. He tunsivat nyt selvästi, että tuhansien vuosien takainen vanha rakkaus oli uuden uutukaisena heidät taas tavannut. Ihmeellisten teiden takaa he tapasivat toisensa, sillä rakkauden kaikkivallan voimalla heidän täytyi tavata. Näin he ajattelivat, kumpikin ääneti katsellen vain toinen toistaan. Mutta vähitellen tuli Ruthin silmiin pieni surun häive, jolloin Reino heti kysyi:

— Mitä kuulijattareni suree?

— Reino, minulla on sellainen omituinen aavistus sydämessäni, että sinua uhkaa jokin vaara, joka siis koskee meitä kaikkia. Uskon kuitenkin, että Jumalan avulla sen voimme välttää.

— Vaaraa ei voi olla siellä, missä sinä olet! Ja jos vaaraan joudun, niin olethan sinä minun enkelini ja pelastat minut vaikka tuonelan tuvilta, sanoi Reino katsoen neidon kasvoihin samalla luottamuksella, kunnioituksella ja hartaudella kuin hurskas katolilainen, joka on polvistunut pyhän Madonnan kuvan eteen.