XI

Vaikka Aino ja Reino viihtyivätkin hyvin ihmemaassa ja olivat onnellisempia kuin koskaan ennen, muistelivat he sentään keskenään maanpäällisiä tapahtumia ja puhelivat kaihoten niistä. Kun päästiin elokuuhun, niin Reino virkkoi: — Nyt leikataan Mäkelässä ruista! Ja kotvasen kuluttua: — Ollapa nyt sorsia ampumassa! Elokuun lopulla huomautti Aino: — Nyt ovat puolat punaisina, emme päässeetkään "puolaan" Kalliovaaralle. Syyskuussa virkkoi Reino: — Panepa valkolakki päähäsi, nyt on aika lähteä Helsinkiin!

— Ja sinäkö jättäisit Ruthin tänne! virkkoi Aino herttaisesti.

— Otetaan Ruth mukaan.

— Sittenhän sinulla on kaksi Ruthia, jotka ovat kuin kaksois-sisaria. Sanopa veljeni, kummastako sinä enemmän pidät?

— Kyllähän sinä sen olet nähnyt. Ruth Rautamo on ollut kuin — haavekuva, mutta meidän Ruthimme ihana todellisuus. Entä sinä, mikä ero on Taavilla ja Davidilla?

— Aivan sama kuin sinun Rutheillasi, vastasi Aino, ja onnen hohde kirkasti hänen kasvonsa.

Reino oli lopettanut historialliset luentonsa. Kun tuli esitelmöidä Suomen suurmiehistä, sai Ainokin pitää luentonsa. Hän kertoi Lönnrotista, Runebergista ja Topeliuksesta. Vänrikki Stoolin tarinoista osasivat nuoret useita ulkoa, jotka he lausuivat, toisten kuunnellessa suurella mielenkiinnolla. Aino osasi laulaa Torpantytön ja Reino Sotilaspojan ja Hurttiukon, joita David viulullaan säesti.

Kun nuoret kertoivat myöskin suurista keksinnöistä: höyrystä, sähköstä, rautatiestä, vedenalaisista veneistä ja lentokoneista, virkkoi isä: — Ihmeelliseksi on maailma muuttunut!

— Eiköhän elämä täällä meidän maailmassamme sentään ole onnellisempaa, sanoi äiti. — Vai mitä te, nuoret lapseni, arvelette?

— En minä vain vaihtaisi elämää takaisin maan päälliseen elämään, myönsi Aino.

— Hyvä täällä on olla! Reino katsahti Ruthiin ja paransi: — Parempi kuin paratiisissa!

Syyskuusta aloitti Reino suuren työnsä: hän rupesi jäljentämään Raamattua, joka oli painettu v. 1685, nykyisen kirjoitustavan mukaan. Hän teki tätä työtä 3-4 tuntia joka päivä, ja päivä päivältä tuli tämä työ hänelle yhä rakkaammaksi Suurta huolta hän pani ei ainoastaan kauniiseen kieleen vaan myöskin kauniiseen ulkoasuun. Etenkin lukujen alkukirjaimet hän piirsi entisten munkkien huolellisuudella.

Mutta työnsä välissä meni Reino usein katsomaan Ruthin työtä vuoren seinämälle, johon maalari nyt kuvasi Uuden Testamentin aiheita. Reino katseli ihaillen kauniin kuvaajan taiteellista työtä, mutta aina hän oli täällä hartaana, sillä pyhät tapahtumat tekivät paikan Herran huoneen kaltaiseksi. Täällä Reino aloitti myöskin maalailemisensa litteille kivilaatoille, ja hänen suurin toiveensa oli saada kerran syntymään Ruthin kuva.

Istuttiin taas iltahetkeä salissa ja puheltiin vanhoista muistoista. Aino ja David istuivat toisessa keinutuolissa, Reino Ruthin kanssa toisessa, ja vanhemmat nuoria vastapäätä nojatuoleissaan.

— Reino veliseni!

— Mitä Aino siskoseni tahtoo?

— Nyt sinun pitää kertoa meille kaikille kertomuksesi, eikä yksin Ruthille. Me toisetkin haluamme kuulla, missä ja millaisina te molemmat olette olleet muinaisina aikoina.

— No, eihän se liene niin vaarallista, vaikka te kaikkikin kuulette kolmannen kohtauksen, ellei Ruthilla ole mitään sitä vastaan.

— Sallin mielelläni, sanoi istuintoveri.

Reino otti Ruthin käden käsiensä väliin ja alkoi kertoa:

Anna ja Markus.

Savenvalaja Septimius tarjoili iloisella äänellään astioitaan ohikulkijoille Rooman torilla. Useat naiset pysähtyivät katselemaan siroja ruukkuja, vaaseja ja somia lamppuja, joihin oli muovailtu eläimiä ja kasvien lehtiä. Septimiuksella oli aina ostajilleen sanottavana joku leikkisä sana, ja hän veti ostajia puoleensa iloisella äänellään sekä hymyllään yhtä paljon kuin tavaroillaan.

Oli pieni lomahetki, jolloin ei ketään saapunut katselemaan savenvalajan tuotteita. Mutta jopa keksi Septimiuksen silmä nuoren naisen, joka jo kaukaa tarkkaili hänen astioitaan. Neito tuli lähemmäksi, löysi viimein mieluisensa vesiruukun ja kysyi hintaa luoden samalla silmänsä myyjään. Septimius tunsi heti omituisen vavahduksen rinnassaan. Neidon tummansiniset, loistavat silmät tunkivat miehen silmien kautta hänen sielunsa syvimpiin sopukkoihin asti.

Vastaamatta neidon kysymykseen myyjä kysyi vavahtavalla äänellä: — Oletko Vestan neitsyt?

— En toki, olen kristitty tyttö, vastasi neito hiljaisesti, mutta savenvalaja kuuli kuitenkin hopean helähtelyä neidon sointuvassa äänessä. Hän sanoi:

— Suuri Jupiter, onko mahdollista, että kristityllä on noin ihanat silmät!

Luoden savenvalajaan tutkivan, mutta samalla lämpimän katseen neito kysyi:

— Etkö halua tulla tuntemaan kristittyjen jumalaa?

Olihan Septimius kuullut puhuttavan kristityistä ja joskus tavannutkin noita hiljaisia, vaatimattomia ihmisiä, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, missä he viettivät jumalanpalveluksiaan.

Siihen aikaan oli kristittyjen jumalanpalvelus salaista vainojen tähden, eikä Septimius ollut mitään kuullut katakombien kirkoista.

— Tahtoisin mielelläni tulla tuntemaan sitä jumalaa, jota sinä palvelet, vastasi savenvalaja vakavalla äänellä. Samassa huomasi hän erään pojan, joka joskus oli häntä auttanut astioiden myymisessä. Hän viittasi tämän nyt luoksensa sekä pyysi häntä vähäksi aikaa avuksensa. Hän otti sitten neidon valitseman ruukun käteensä ja kysyi, saisiko hän kantaa neidon astian tämän kotiin.

Tyttö epäröi hiukan, mutta sitten kuuli hän äänen sisässään: — Salli savenvalajan seurata itseäsi! Silloin uudisti neito kysymyksen hinnasta, jonka Septimius nyt ilmoitti puolta pienemmäksi kuin hän ennen oli semmoisista saanut. Neito maksoi ruukun, ja sitten he lähtivät astelemaan Septimiuksen kantaessa ruukkua. He ilmoittivat toisilleen nimensä. Tytön nimi oli Anna ja hänen vanhempansa olivat kutojia.

Septimiuksesta tuntui kuin hän olisi kävellyt itse jumalattaren rinnalla. Hänen luontainen leikillisyytensä oli tiessään; vakavana, mutta ihaillen katseli hän sivulta kaunista toveriaan.

Muutaman askeleen ääneti kuljettuaan Anna sanoi:

— Sinusta tulee kristitty, minä tunnen sen ja minä toivon sitä. Samassa hän katsahti lämpimästi savenvalajaan.

Tämä vastasi: — Enhän minä tiedä mitään teidän jumalistanne, mutta kerro sinä minulle jotakin heistä.

Neito virkkoi siihen: — Tule illalla kirkkoomme, siellä puhuu piispa Johannes, hän johtaa sinut elämän tielle.

Niin he erosivat sovittuaan, että Septimius tulisi illalla tapaamaan Annaa, ja sitten mentäisiin yhdessä kuulemaan uutta oppia.

Koko päivän oli tytön kuva Septimiuksen mielessä. Hän ei saanut Annaa hetkeksikään pois ajatuksistaan. Tytön kasvot, vaaleanruskea tukka, vartalo, käynti, ääni, ja ennenkaikkea nuo ihmeelliset syvänsiniset silmät olivat lumonneet hänet. Malttamattomana nuori mies odotti iltaa.

Saapuihan viimeinkin odotettu hetki, ja onnesta loistavin silmin tervehti Septimius Annaa.

Matkalla katakombeille toverukset eivät monta sanaa keskenään vaihtaneet. He kulkivat hartaina kuin kirkkoon menijät ainakin.

Pitkiä, mutkaisia käytäviä, joita valaisi ainoastaan harva soihtu, tyttö opasti nuorukaista kädestä häntä taluttaen, ja niin he saapuivat viimein avaraan luolaan, jossa oli jo koolla joukko miehiä ja naisia, olipa joukossa joitakuita lapsiakin.

Anna johti toverinsa vanhempainsa luo, jotka nuorta miestä tarkastettuaan, loivat hyväksyvän katseen tyttäreensä. Jeesushan siinä itse heidän Annansa välityksellä talutti kadonnutta lammasta omaan lammashuoneeseensa.

Seurakunta oli koolla, ja pienelle korokkeelle astui vanha, valkopartainen, kunnianarvoisa piispa Johannes, jonka kasvonpiirteistä kohta huomasi juutalaiseksi. Pidettyään ensin lyhyen rukouksen, jossa hän toivoi Jumalan siunausta tälle iltahetkelle ja pyysi itse Vapahtajaa heidän vieraaksensa, piispa lausui suuren mestarin itsensä opettaman rukouksen.

Sitten nuori diakooni luki pergamenttikääröstä apostoli Johanneksen ensimäisen kirjan 4:nnen luvun.

Kun diakooni oli pannut käärönsä pois, silmäili Johannes seurakuntaansa ensin kirkkain silmin ja alkoi sitten puhua Jumalan suuresta rakkaudesta, jonka hän tahtoo myöskin istuttaa meihin ihmisiin, ja tämä Jumalan rakkaus voi tulla meissä niin täydelliseksi, etteivät kärsimykset eikä kuolema meitä peloita, vaan voimme silloinkin iloita ja kiitosvirsiä veisata.

Septimius kuunteli henkeä pidättäen vanhuksen jokaista sanaa. Hänen sielunsa silmäin eteen tuli verinen näytäntö Kolosseumissa, jossa muutamia vuosia sitten hänkin oli näkemässä, kuinka areenalla joukko kristityitä petojen lähestyessä vielä viritti uuden ylistyslaulun jumalalleen, ja Septimius ajatteli:

— Jumalan, joka antaa sellaisen voiman palvelijoilleen, täytyy todellakin olla voimallinen jumala.

Kun he lähtivät kokouksen loputtua astelemaan Annan kotia kohti, sanoi Septimius neidolle: — Minä tahdon enemmän oppia tuntemaan sinun jumalaasi.

Seuraavina päivinä kävi nuori savenvalaja Annan kodissa, jossa Annan isä ja eräs siellä asuva vanha kristitty opettivat nuorta kokelasta. Anna kertoili toverilleen evankeliumin kertomuksia, ja nämä oppitunnit ne olivatkin nuorukaisesta kaikkein suloisimpia hetkiä.

Kolmen viikon päästä oli savenvalaja valmis ottamaan kasteen, jolloin hän sai nimekseen Markus, ja heti sen jälkeen vietettiin Annan kodissa nuorten kihlajaiset.

Kun Anna ja Markus sinä iltana katselivat toisiaan nuoret sydämet onnea tulvillaan, sanoi savenvalaja: — Annani, armaani, mehän olemme jo muinaisina aikoina täällä Roomassa tavanneet toisemme ja rakastaneet toisiamme. Jo satoja vuosia sitten ovat sielumme kuuluneet toisilleen.

— En oikein ymmärrä, Markus, onko tuo puheesi kristillistä, virkkoi neito. — Se tuntuu niin kovin egyptiläiseltä.

— Kyllä se on kristillistäkin. Sieluhan on kuolematon, ja onhan Jumalamme vallassa, tahtooko hän antaa sielumme uudelleen ottaa uuden ruumiin asunnokseen. Minä olen varma, että minun silmäni ovat katselleet sinun silmiäsi jo monet kerrat, ennenkuin teimme sen ruukkukauppamme.

— Olet kenties oikeassa, koska sinunkin silmäsi heti tuntuivat minusta niin tutuilta, vaikka silloin vasta ensikerran kohtasimme, virkkoi Anna ja silitteli somilla sormillaan sulhonsa kättä.

Katakombien kirkossa oli Markuksen ja Annan juhlallisin hetki, kun piispa Johannes antoi heidän liitolleen Jumalan, oman ja seurakunnan siunauksen. Sitten Markus vei Annansa riemuiten kotiinsa. Tästä alkain oli työ savenvalajasta monin verroin hauskempaa kuin ennen. Ja kun Anna hopeanheleällä äänellään lauloi psalmeja, tuntui taivas olevan Markuksen vaatimattomassa kodissa.

* * * * *

Kertomus päättyi ja hetkisen olivat kaikki mietteissään. Viimein Aino katkaisi hiljaisuuden ja kysyi:

— Mikä tämä savenvalaja oli edellisessä elämässään?

— Opettaja ja filosoofi, vastasi Ruth.

— Hän siis aleni ammatiltaan, virkkoi Aino.

— Olisiko se sitten ollut ylenemistä, jos savenvalajan sijassa olisi ollut keisari, joka olisi antanut piispa Johanneksen petojen ruoaksi? sanoi Ruth.

— Olihan niitä hyviäkin keisareita, puolusteli Aino. — Ei ihmisen ylemmyys tai alemmuus, hyvyys tai huonous, onni tai onnettomuus riipu hänen arvoasemastaan maailmassa. Köyhä työmies voi olla aatelisempi kuin joku kreivi tai herttua, käsityöläinen onnellisempi kuin mahtavin majesteetti. Kaikki riippuu ihmisen sydämestä ja mielialasta, lausui isä.

— Ei minulla ole mitään savenvalajaa vastaan, koska hän oli hyvä mies, virkkoi Aino. — Suuri kiitos vain kertomuksestasi!