XV

Vaikka Reino oli niin onnellinen kuin vain voi olla nuori mies, jolla on mitä ihastuttavin morsian, kaipasi hän sittenkin jotakin. Vaikka hänellä oli mieleistä työtä milloin Ruthin kanssa vuoren seinämällä, milloin työpajassa jalokivisepän oppilaana, milloin taas laulu- ja soittoharjoituksissa Davidin johdon alaisena, niin tunsi hän jotakin itseltään puuttuvan. Hän ui, voimisteli ja urheili, ja hänellä oli niin hyvät toverit näissä kisoissa, ettei voinut ajatellakaan parempia, mutta täyttä tyydytystä hän ei löytänyt. Olihan hänen käytöksensä yhtä reipasta kuin ennenkin, hän oli iloinen kuin ainakin, hänen naurunsa oli vilpittömän raitista, ja sittenkin hän ikäänkuin odotteli jotain muutosta.

Kun Ruth sellaisena hetkenä tapasi sulhonsa miettivänä ja kaipaavana, kysyi hän: — Tekisikö mielesi takaisin maan päälle?

— Sinun kanssasi kyllä, ja tahtoisinpa, että me vielä kaikin pääsisimme täältä yläilmoihin.

— Mitä täältä puuttuu?

— Täältä puuttuu aurinko. Vaikka täällä on valoisaa ja lämmintä, niin itse aurinkoa täällä ei ole. Täältä puuttuu tuuli, sade ja myrsky. Täällä on niin äärettömän hiljaista ja rauhallista. Minä kaipaan elämän hyörinää ja pyörinää. Oi Ruth, minua oikein hävettää, kun minä olen niin maailmallinen, kun minun sieluni ei ole niin puhdas kuin teidän muiden, Ainonkin. Mutta minä en voi sille mitään, että äskenkin tapasin itseni aatoksissani hiihtelemässä metsäisillä mailla. Voi, sinun kanssasi, Ruth armaani, olisi suloista liidellä liukkailla suksilla valkoisilla hangilla, kun aurinko kultaa petäjän kyljet ja hangen pinta sädehtii kuin olisi siinä miljoonia timantteja!

Ruth siveli sormillaan Reinon tummia hiuksia ja sanoi:

— Sinä siis vaihtaisit elämän täällä elämään maan päällä?

— Niin, mutta en ilman sinua.

— Mutta minähän en ainakaan voisi siellä elää, kun olen ollut täällä niin kauan.

— Eikö sinun ja teidän muidenkin mieli tehnyt kuitenkin alussa täältä pois?

— Me olimme niin äärettömän onnellisia, kun pääsimme tänne semmoisena hirveänä aikana.

— Hassuahan oikeastaan on minunkin ajatella, että elämä maan päällä olisi parempaa kuin täällä, jossa se on paratiisillista.

— Minä uskonkin, että pian sinä, Reinoseni, tänne tyydyt, etkä kaipaa valkoisia hankia enempää kuin myrskyistä elämääkään.

He olivat istuneet näitä puhellessaan virran toisella rannalla hyppykallion ja vuoren seinän välillä. Nyt he nousivat ja läksivät kävelemään virran vartta alas. Mutta tultuaan noin parinkymmenen askeleen päähän vuoresta, jonka sisään virta hävisi, he pysähtyivät, ja Reino virkkoi:

— Mikä kumma siinä on, mutta minulla on sellainen tunne, että tästä ei saa kulkea eteenpäin. Tunnetko sinä samaa, Ruth?

— Kyllä, sentähdenhän minäkin pysähdyin. Tämä paikka on meille kaikille tunnettu jo ensi vuodesta alkain, ja sentähden emme ole pitemmällä käyneetkään. Käännytään vain takaisin!

Reino yritti ottaa vielä askeleen, mutta veti pian jalkansa takaisin.

— Ei, ei tuonne tarvitse yrittääkään, koko sielu panee vastaan.

— Se on kai Jumalan ääni, ja sitä on toteltava!

Tultuaan virran yli nuoret istuutuivat rannan nurmikolle ja katselivat välkkyvien kalojen somaa kisailua. Sitten Ruth nojautui nuorukaisen olkapäähän ja kysyi:

— Onko kirjailijalla jo valmiina viides tapaamisemme?

— On, vastasi Reino, — minä näin sen juuri tällä hetkellä, ja se on ilmi elävänä edessäni.

— Kerro se siis nyt aivan lämpimältään!

Reino otti morsionsa käden käsiensä väliin ja kertoi:

Viides kohtaus.

Olin Kaarle suuren sotilaana ja olimme leiriytyneet Oderwaldin metsän laitaan. Päällikkömme tiesivät, että saksilaiset olivat jossakin tuon metsän takana, tietämättä kuitenkaan tarkemmin paikkaa.

Illalla ollessani toverieni keralla vartiossa huomasin puiden välitse jonkun ihmisen haamun tähyilevän leiriämme. Heti riensin sinnepäin ja aioin ottaa vakoojan kiinni. Tämä lähti juoksemaan, ja silloin huomasin, että hän olikin vain nainen; siitä huolimatta oli minun saatava hänet kiinni, voihan häneltä saada tärkeitäkin tietoja saksilaisten asemasta. Nainen juoksi nopeasti kuin metsän nuori peura, mutta sitä häpeää en tahtonut itselleni, että tuollainen tyttö olisi minut voittanut. Ajelehtivien pilvien raoista pilkisti kuu silloin tällöin, ja siinä valossa näin, että nainen oli hyvin kaunisvartaloinen, ja tunsin tunnossani, että hänellä oli myöskin kauniit kasvot.

Takaa ajaessani ajattelin: Jos en tavoita tuota tyttöä, saan surmani ensi taistelussa, mutta jos saavutan, niin silloin en kaadu koko tässä sodassa. Nyt lyheni välimatka, vielä viimeinen kova ponnistus ja silloin oli tyttö kiinni. Mutta tyttö ei niin vain antautunutkaan vangikseni, vaan rupesi vimmatusti vastustamaan. Tytöllä oli jäntevät käsivarret ja minulla oli täysi työ, ennenkuin onnistuin saamaan hänen vasemman kätensä puristetuksi kuvettani vasten, ja tytön selän taitse pitäen hänen oikeaa kättänsä kohotin vapaalla kädelläni tytön päätä nähdäkseni, minkä näköinen saaliini oikein oli. Samassa tuli kuu esiin ja sen valossa kohtasivat katsettani suuret, tummansiniset, säihkyvät silmät. Niissä kuvastui ensin viha, mutta vähitellen ne muuttuivat ihmettelevän näköisiksi, ikäänkuin hän olisikin tavannut vanhan, kadonneen ystävänsä.

— Mikä nimesi on? kysyin pannen saksien kielestä oppimani vähäisen sanavaraston liikkeelle.

— Gunhild, vastasi tyttö.

Silloin tunsin oudon vavahduksen rinnassani. Tuo nimi, tuo hopeinen ääni, nuo ihmeelliset silmät olivat minulle jotain käsittämättömän tuttua. Mutta nyt ei ollut aikaa ruveta enempää tytön silmistä haaveilemaan; sieppasin Gunhildin käsivarsilleni ja kannoin hänet leiriin.

Heti ryhtyivät päälliköt kuulustelemaan tyttöä, mutta tämä oli vaiti kuin mykkä, eikä antanut mitään tietoja saksilaisista. Eivät lupaukset eivätkä uhkauksetkaan auttaneet vähääkään.

Silloin tuli päätös: jos tyttö auringon noustua pysyy yhä yhtä itsepintaisena, niin hänet armotta hirtetään.

Lopuksi yötä pantiin minut neitoa vartioimaan. Olin äärettömässä tuskassa, sillä tiesin, että tyttö oli järkähtämätön. Hän antaisi itsensä ennen kappaleiksi hakata, kuin pettäisi maanmiehensä. Tuskailin itsekseni. Miksi toin hänet tänne. Nyt minä saatoin tuon suloisen olennon kuoleman käsiin. Näin yhä Gunhildin ihmeellisen lumoavat silmät, näin vaikken katsonutkaan neitoa. Yötaivas oli kokonaan vetäytynyt pilveen, niin ettei nähnyt juuri käsivarren mittaa edemmäs. Istuimme maassa rinnakkain. Köysi, jolla tytön kädet olivat sidotut, oli kädessäni, ja tuota köyttä myöten kulki Gunhildin sielu minun sieluuni. Emme puhuneet sanaakaan, mutta kuulumattomat äänet tunkivat neidon sydämestä rintaani, ja hänen silmänsä, joita en pimeässä voinut nähdä, levittivät ihmeellistä valoa koko olentooni. — Ei, se ei saa tapahtua, ajattelin, irroitin siteet vankini käsistä ja sanoin kuiskaten: Mene!

Gunhild lähti. Hän hiipi hiljaa kuin aave kuulumattomin askelin, mutta hän jätti jotakin minulle, hän jätti silmänsä minun silmiini. Huokasin helpotuksesta. Neitoni oli nyt turvassa, hänen ihanaa kaulaansa ei mikään köysi tulisi kuristamaan.

Yritin nukkua, mutta uni ei tullut silmiini. Kuinka olisinkaan voinut saada unta silmiini, jotka olivat Gunhildin silmien lumoissa.

Kun aamun ensi säteet alkoivat leiriä valaista, kutsuttiin minut vankini kanssa päälliköiden eteen. Saavuin luonnollisesti yksin. Kysyttiin tyttöä. Olin vaiti, katselin vain alas syyllisen näköisenä.

Silloin kuului tuomio: — Koska olet päästänyt vangin karkaamaan, niin sama hirttonuora olkoon rangaistuksesi, joka häntä olisi kohdannut.

Tuomiota ryhdyttiin heti panemaan täytäntöön. Jo oli silmukka kaulassani, kun Gunhild äkkiä juoksi paikalle, kiskaisi nuoran kaulastani, kietoi käsivartensa sijaan ja painaen päänsä rintaani vasten puhua leperteli lemmen sanoja sydämelleni.

Päälliköt katselivat tapahtumaa ihmetellen, kun siihen samassa ratsasti itse Kaarle kuningas kysyen, mitä oli oikein tekeillä?

Kuninkaalle kerrottiin asian kulku, ja sitten odotettiin, että hän itse alkaisi kuulustella tyttöä. Mutta Kaarle kuningas sanoi ainoastaan: — Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisten sovi eroittaa. Pappi tänne!

Eikä siinä sen enempää siekailtu. Gunhild kastettiin ilman mitään kysymyksiä Jumalasta ja Vapahtajasta, ja sitten saman tien meidät vihittiin aviopariksi. Kaikki tapahtui semmoisella kiireellä, ettemme edes käsittäneet, oliko se kaikki tottakaan.

Mutta kun minä tulin tajuihini, tunsin itseni äärettömän onnelliseksi, sillä nyt minä sain sen naisen omakseni, joka jo aikaisemmin oli neljästi näyssä ilmestynyt sieluni silmäin eteen.

Gunhild sai sitten seurata mukanamme kuormastossa, jossa useiden muidenkin sotamiesten vaimot olivat, seuraten miehiänsä pitkillä sotaretkillä paikasta toiseen.

Tämä oli Kaarle Suuren 33:s sotaretkivuosi ja minun 6:s. Muutaman päivän perästä saatiin saksilaisista ratkaiseva voitto, ja silloin he antautuivat Kaarle kuninkaan valtaan.

Koska minulla ei ollut mitään kotia, asetuin asumaan Gunhildin maahan, ja me elimme kolmekymmentä vuotta onnellista avioelämää.

* * * * *

Hetkisen ääneti oltuaan Reino sanoi:

— Ruth, eikö se ollut ihanaa? Sinä olit minun omani ja minä sinun viidennen kerran.

— Siitä on kuitenkin niin pitkä aika, että minä olen unhottanut sinun nimesi, mikä sinulla silloin oli, virkkoi Ruth.

— Oletko todellakin voinut sen unhottaa? Ja niin monta kertaa olet kuitenkin sanonut "rakas Kaarle". Sama nimi minulla oli kuin kuninkaallakin. Mutta nyt on jo kulunut niin äärettömän pitkä aika siitä kun sain viimeksi suukon sinulta, rakas Gunhild, ja tällä kertomuksellani luulen sen hyvin ansainneeni.

— Kylläpä sinulla, Reino, on pitkät esipuheet, ennenkuin morsiantasi suutelet, lausui Aino nauraen. Hän oli Davidin kanssa tullut istujain huomaamatta ja seisoi nyt aivan heidän takanansa.

— Mitä urkkijoita siellä on! huusi Reino ollen olevinaan hyvin vihanen, — jos nyt ette yhtenä viivana lähde tästä paikasta, niin heitän teidät tuohon järveen!

Virtaan he sitten menivät kaikki neljä, ja siellä kisaillessaan päästivät nuoret semmoisen ilon ja melun valloilleen, että rannan ruoho ja kukat nyökäyttelivät päitään toisilleen ja hymyilivät keskenään. Ruth ja David olivat myöskin jo oppineet nauramisen taidon, ja se oli Ainosta enemmän kuin hauskaa.