XIII

Joulu läheni, ja nyt oli kaikilla satumaan asukkailla kiire. Reinon ja Ainon ensimäistä joulua uudessa maailmassa tahdottiin viettää myöskin joululahjain antamisen ilolla.

Johannes oli jo kesällä alkanut valmistaa vaimolleen taidokasta jalokivi-kaulanauhaa, jonka piti jouluksi tulla valmiiksi. David rupesi tekemään Ainolle kultaista rannerengasta, johon hän upotti loistavia jalokiviä. Reino otti oppia ja yritti samallaista Ruthille, ja kun etevät mestarit antoivat ohjeita, niin onnistuihan se. Vielä nuoret miehet valmistivat tytöille kumpikin sormuksen. David asetti omaansa safiirin ja Reino taas rubiinin. Kolmanneksi lahjaksi sävelsi David laulun Ainolle, Reino taas sepitti kertomuksen Ruthille ja toisen äidille.

Naiset olivat myöskin omalla alueellaan ahkerassa työssä. Maria teki miehelleen uuden mekon pehmeästä valkeasta kankaasta, johon hän sommitteli ihanat kirjailut. Ruth valmisti Reinolle nutun vöineen. Vyön kutoi hän kokonaan käsin ja kutoessa sovitti siihen kukkakuvioita. Sitäpaitsi maalasi hän nuorelle toverilleen taulun, joka esitti Annan ja savenvalajan ensi kohtausta. Annalla oli Ruthin silmät, mutta savenvalajalla oli Reinon kasvot. Aino kutoi liinakaistaleen ja siihen hän ompeli laululintusia. Siitä tuli urkujen koskettimien peite. Toiseksi lahjaksi hän sepitti laulun Davidille.

Jouluaattona sommittelivat Aino ja Ruth kukista "joulupuun". Timanttihelmiä ripustettiin oksille kynttilöitä edustamaan. Ainon mielestä siitä tulikin verraton joulukuusi.

Kun oli luettu kertomus Jesuksen syntymisestä ja veisattu jouluvirsi, alkoi lahjojen jakelu. Kaikki ihailivat sekä omia, että toistensa lahjoja, mutta Reinosta oli Ruthin maalaama taulu parhain kaikista.

Kiittäessään pitivät David ja Reino kauan tyttöjensä käsistä silmäin puhuessa suloista kieltä, joka on aina uutta eikä vanhene koskaan.

Aino jakoi nyt manimaljat, ja silloin nousi isä puhumaan:

— Te, nuorimmat lapsemme, vietätte nyt kanssamme ensimäistä joulua, ja vaikka joulujuhla on meillä aina ollut ilojuhla, koska vietämme sitä suuren Mestarimme syntymäpäivänä, niin nyt on meillä erikoisen suuri syy iloita.

Te, lapset, olette Luojan lähettäminä tulleet tänne meidän luoksemme, ja me olemmekin ottaneet teidät kuin Hänen kädestänsä. Me, vanhemmat, olemme jo kauan nähneet, että te nuoret olette kiintyneet toisiinne lämpimämmillä kuin sisarellisilla tunteilla. — Aino ja David, — Ruth ja Reino, tänä suurena joulujuhlana me annamme teille, rakkaat lapset, vieläkin yhden lahjan kullekin. Te saatte toisenne! Ja nyt maistakaamme kihlattujen kunniaksi!

Molemmat parit ottivat silloin toisiaan käsistä, laskeutuivat polvilleen vanhempien eteen ja ottivat siinä vastaan isän ja äidin siunauksen. Sen jälkeen he vaihtoivat keskenään ensimäisen suudelmansa, ja nuoret tunsivat ilon ja onnen nousevan aina kattoon asti.

— En minä vain olisi uskaltanut sinua kosia, virkkoi Reino pitäen kauniin morsiamensa kättä omassaan.

— Nyt minut sinulle työnnettiin, ja minä voisin olla sinun isoäitisi isoäidin isoäiti, sanoi Ruth silmien säteillessä lemmen hurmiota.

— Mutta et kuitenkaan ole, vaan olet minun nuori, äärettömän ihana morsioni! Ja onnea tulvillaan vei Reino Ruthin somat sormet huulilleen ja suuteli niitä kutakin vuoron perään.

— Tiedätkö, Ruth, milloin sinuun oikein rakastumalla rakastuin?

— Muistan sen hyvinkin!

— Siihen asti pidin sinua yliluonnollisena olentona, mutta kun jalkasi satutit ja sinä olit sylissäni, käsitin, että olet ihminen, jota voi rakastaa, eikä vain jumaloida.

— Sillä hetkellä minäkin tunsin ensikerran todella rakastavani sinua.

Silloin nousi Reino keinutuolista, jossa he istuivat rinnakkain, otti morsiamensa syliinsä ja kantoi häntä ympäri salia. — Kuule, rakas, annatko anteeksi, minä olen joskus toivonut, että olisit uudelleen satuttanut jalkasi saadakseni taas sinua kantaa. Nyt en enää sitä toivo, kun uskallan sinua kantaa ilman tapaturmaakin.

— Kylläpä sinä olet lapsellinen. Tarpeetontahan on kantaa tervettä ihmistä.

— Mutta ei näin suloista tyttöä! Reino asetti Ruthin äidin viereen sohvalle, asettui itse eteen seisomaan ja sanoi: — Katsos nyt, äitisemme, voiko kellään pojalla olla ihanampaa morsianta!

— Kysypä sitä Davidilta, virkkoi äiti hymyillen.

David asetti juuri viulua leukansa alle ja alkoi soittaa sävellystänsä Ainon sinisilmistä. Soittaja antoi viulunsa puhua ihmeellisiä säveleitä silmistä, jotka rakkautta täynnä katselivat viuluniekkaa. David vuodatti koko sielunsa viulun säveliin, hän lisäsi luovan inspiratsionin täyttämänä uusia aarteita sävellykseensä, ja niin tuli silmien laulusta pyhän rakkauden korkea veisu.

Tämän jälkeen laulettiin kuorossa pari joululaulua, ja sinä hetkenä tunsivat maninmaan asukkaat, että taivaan enkelit olivat laskeutuneet alas heidän vieraiksensa.