XXI

Aino katseli nukkuvaa veljeänsä, jonka kasvot näyttivät onnesta loistavan. — Hänellä on unissaankin Ruth mielessä, ajatteli sisar ja alkoi sitten muistella monia hauskoja hetkiä, joita hän veljensä kanssa oli viettänyt Rautamon kodissa. — Koskahan mahtaa Taavi tulla täällä käymään. Voi, jospa hän tulisi pian, tulisi jo tänään! — Mutta mitähän nyt velimies mahtaa unissa nähdä, kun tuska tuollainen kasvoja raastaa! — Herättäisinköhän hänet? — Eipä tarvinnutkaan, hän on taas Ruthin tavannut!

Sade lakkasi. Ja keiden Aino näkikään tulevan polkua myöten? — Taavi, Ruthin kanssa! — Mikä onni, mikä ilo!

Aino meni vastaan ja sai molemmilta osakseen lämpimän kädenpuristuksen ja Taavilta ihailevan katseen.

— Sinä pääsit jo lomalle? kysyi Aino hymyillen.

— Ainoastaan muutamaksi päiväksi. Mutta missä Reino?

— Hän nukkuu.

-. Kuule, Ruth, mies voi nukkua odottaessaan sinua! Etkö jo loukkaannu?

— En, jos hän vain näkee unta minusta. Herätetään hänet laululla!

Nuoret menivät hiljaa luolaan ja alkoivat laulaa:

"Pium, paum, kehto heilahtaa, kun lapsi viatonna nukahtaa."

Reino avasi silmänsä, mutta hän oli niin unen lumoissa, ettei heti käsittänyt todellisuutta. Hän katseli hetkisen kuin hourivan silmillä.

— Etkö tunne meitä. Niinhän sinä olet kuin päästä pyörällä! lausui Taavi Rautamo ja ravisteli Reinoa olkapäästä. — Ylös mies, ei nyt ole mikään makuuaika!

— Metsän haltija on hänet lumonnut, virkkoi Ruth.

Reino nousi nyt, katsoi Ruthia silmiin ja sanoi: — Ruthin ääni, Ruthin silmät! Olethan sinä Ruth!

— Olen kyllä, mutta oletko sinä Reino, tämän Ainon veli?

— Sinähän olet täällä, Aino, ja David myöskin!

— Missä sinä olet oppinut ihmisten nimiä vääntämään? Enkö minä Taavina enää kelpaa sinun toveriksesi?

— Reino, Reino, sinä et ole vieläkään oikein hereilläsi, vaan vaeltelet unimailla. Annas kun sinua vähän nipistän.

— Aijai, jätä jo! Reino katsahti äskeistä makuupaikkaansa, jossa sammalpeite oli litistynyt, loi sitten silmänsä Ruthin silmiin, jotka olivat loistavat, syvänsiniset kuin satumaan Ruthillakin, hänen unimorsiamellaan, jota hän oli niin äärettömästi rakastanut.

Reinolle selvisi nyt täydellisesti, että hän todellakin oli maan päällä, eikä Venuksessa eikä lumotussa maassa.

Hän virkkoi:

— Aino siskoni, Ruth ja Taavi, olen nähnyt niin ihmeellisen unen meistä kaikista, unen, joka oli kuin ihaninta satua. Salli, Ruth, että kiitän unestani erittäin sinua, kiitän siitä enkelimäisestä hyvyydestäsi, jota minulle osoitit.

— Kerro unesi! pyysivät toiset.

— Siihen menisi koko tämä ja huominen päivä. Reino vilkaisi kelloaan ja jatkoi: — Ihmeellistä, että 15 minuutissa voi elää kahden vuoden tapahtumat, voi nähdä ja kokea niin äärettömän paljon. — Mutta lähdetään nyt Nevalammille, niin voin matkalla aloittaa kertomukseni.

Reino sai kuitenkin kertoa yksin Ruthille, sillä toinen pari nautti enemmän kahdenkeskisestä haastelustaan. Ja näinhän matka olikin jokaisesta ihaninta.

Uni, jonka Reino kertoi Ruthille tällä elintarvematkalla ja sitten myöhemmin pitkin kesää, saattoi heidät yhä läheisemmiksi ja rakkaammiksi toisilleen. He oppivat toisensa tuntemaan paremmin kuin koko menneenä aikana, minkä he olivat tovereina eläneet, ja kun Reino syksyllä lähti Helsinkiin lukujansa jatkamaan, tuntui työ nautinnolta, sillä olihan hänelle luvassa palkaksi helmi, joka oli kalliimpi kuin kaikki lumotun maan aarteet.