XVIII

Oltiin toukokuussa. Vapun jälkeisenä maanantaina meni Reino "erämaasta" etsimään jalokiviä. Hänen piti valmistaa morsiamelleen häälahjaksi otsanauha, ja siitä piti tulla oikein "este". Reino kiersi kallion, löysi monta kaunista rubiinia, safiiria ja smaragdia ja pisti ne pieneen pussiin, joka oli vyöhön kiinnitetty; se oli sama vyö, jonka Ruth oli hänelle jouluksi valmistanut. Näin kävellessään tuli Reino sille kieltoviivalle, jossa hän Ruthin kera oli kerran ennen ollut. Nyt hän päätteli mielessään: — Eihän tässä voi olla mitään vaaraa. Jos jossain kielto olisi ollut paikallaan, niin siellä luolanperällä se olisi sietänyt olla, jossa hän oli joutua hornan kitaan. Ja sielläkään ei ollut eikä ole mitään kieltoa. — Turhaa luuloa vain!

Reino seisoi siinä hetken näin ajatellen ja lähti sitten äkkiä astumaan yli kielletyn rajan. Hän kuuli kuin huutona sisästään: — Älä mene, turmelet onnesi, hukut, kadotat kaikki, pysähdy, käänny, käänny! Mutta Reino uskotteli, että se oli vain luulottelua. Ja kun hän pääsi vuoren seinämälle ja kosketti sitä kädellään, lakkasi varoittava ääni kuulumasta. Reino hymähti uudelleen: — Lapsellisuuttahan se oli ja lorun lorua, pelkkää luulottelua koko kielto, josta aikamiehen ei kannata valitella.

Kallio oli hyvin rosoista ja siinä oli kosolti ulkonemia ja lokeroita. Reino tunkeutui yhteen sellaiseen lokeroon arvellen sieltä ehkä vielä löytävänsä jonkun erikoisen helmen. Mutta kun hän astui edemmäs, huomasi hän, että kallionkolo teki äkkimutkan ja jatkui mutkaisena käytävänä eli tunnelina vuoren sisään. Nuorukaisen valtasi uteliaisuus ja hän tunkeutui yhä syvemmälle. — Kenties täältä on salainen tie maanpinnalle, täytyyhän se toki saada selville. Käytävä teki mutkia ja vähitellen se tuntui nousevan ylöspäin. Reino tunsi omituista nautintoa, niinkuin ainakin löytöretkeilijä, joka etsii uutta maata ja on juuri päämäärään saapumassa. Paikoin oli tunneli niin kapea, että siitä juuri ja juuri mahtui kulkemaan, toisin paikoin niin matala, että piti kyyrysillään kulkea. Mutta valoa oli tarpeeksi, sitä näytti tulevan itse vuoresta, sillä toiset paikat tunnelin seinää olivat kirkkaammin valaistut ja niissä paikoin oli vuoriaine toisen väristä ja hienompirakeista. Se ei ollut graniittia, ei vuolukiveä, ei marmoria eikä muutakaan maanpäällistä kivilajia, se oli hopeanharmaata, ja luultavasti se sisälsikin runsaasti hopeaa.

Mutta äkkiä tunneli päättyi; siitä ei jatkunut tie enää pienimpänä rakosenakaan. Reino tunsi pettymystä. Kulkiessaan oli hän ajatellut, mitä kaikkea hän tulisi tekemään löytäessään tien maan päälle. Kuinka hän käyttäisi nämä äärettömät rikkaudet maansa ja kansansa hyväksi. Nyt seisoi hän siinä nolona. Eihän hänellä ollut aavistustakaan, kuinka kaukana maan pinta oli. Voihan sinne olla vaikka kilometrejä matkaa. Mutta nyt muistui mieleen Ruth, ja äkkiä tuli hänen morsiantaan äärettömän ikävä, ikäänkuin hän olisi ollut erossa jo monta kuukautta.

Reino päätti palata oitis takaisin, mutta tunsi samassa suurta uupumusta ja raukeutta jäsenissään. Siksi hän päätti ainoastaan hiukkasen aikaa istua ja levätä tuolla matalalla kivellä, joka oli aivan tunnelin peräseinämällä.

Vaeltaja istuutui, mutta yhä suurempi uupumus tuntui hänen jaloissaan ja nousi yhä ylemmäksi, kunnes koko ruumis oli täydellisen raukeuden vallassa. Hän tunsi huimausta ja äkkiä alkoi kaikki pyöriä hänen silmissään. Reino sulki silmänsä, ja silloin hänestä tuntui ikäänkuin hän putoaisi hirvittävään syvyyteen. Hän puristi silmänsä yhä tiukemmin kiinni ja joutui pian täydellisen tajuttomuuden tilaan.