XVI

Maninmaan asukkaat viettivät pääsiäistä aina huhtikuun ensimäisenä sunnuntaina. Tätä suurta juhlaa vietettiin aina syvässä hartaudessa lukien ja tutkien Vapahtajan kärsimisen, kuoleman ja ylösnousemisen historiaa. David oli täksi pääsiäiseksi säveltänyt uuden oratoorion, jossa esitettiin Maria Magdalenan, Maria, Jakobin tyttären ja Salomon haudalle meno. Kun Ruth, Aino ja äiti lauloivat urkujen säestyksellä, niin silloin oli Reinokin irti kaikesta maallisesta. Hänen sielunsa kohosi aivan kuin taivaisiin. Täydellistä antaumusta häneltä vaadittiinkin, sillä hän yhdessä Davidin kera esitti enkelten osan.

Jumalanpalveluksen jälkeen sanoi Aino Reinolle:

— Emmekö ole äärettömän onnellisia, kun saamme olla täällä. Missään kirkossa emme saisi tämmöistä hetkeä viettää.

Reino oli täysin yhtämieltä sisarensa kanssa.

Toisena pääsiäispäivänä iltamanin aikana, kun kaikki kolme paria istuivat mukavasti tarinoimassa, virkkoi Johannes: — Muistatko, Maria, tätä päivää vuonna 1698?

— Muistanpa hyvinkin, sanoi Maria ja siveli kädellään miehensä kättä, lämpimän katseen tullessa vieläkin lämpimämmäksi.

— Oi, kertokaa siitä päivästä! pyysi Aino hartaana.

— Niin, olenhan minä sen kertomuksen teille velkaakin. Lupasin sen kerran Reinolle, ja koska nyt on sen tapahtuman vuosipäivä niin muistellaan sitä nyt kaikkien kuullen:

— Olin saapunut pääsiäiseksi Tukholmasta Turkuun ja pääsiäismaanantaina illalla menin tapaamaan erästä vanhaa toveriani, joka asui Pyhän Ruumiin kujan varrella. Juuri kun saavuin tuolle kapealle kadulle, näin kuinka pari juopunutta kisälliä ahdisti nuorta hyvin sievää tyttöä. Tämä kantoi käsivarrellaan kappaa ja koetti parhaansa mukaan torjua ilkiöiden raakoja hyväily-yrityksiä. Mutta samassa olin minä paikalla, paiskasin miehet maahan — niin, taisivat siinä saada jonkinlaisia kuhmuja, mutta kyllä sen ansaitsivatkin, tartuin tyttöä käsivarresta ja saatoin hänet määränsä päähän. Hän oli viemässä ruoka-apua eräälle sairaalle perheelle, ja niinkauan kuin hän oli sisällä, odotin minä maltittomana ulkopuolella, että saisin hänet saattaa kotiinsa Palmenfeltille, jonka talo sijaitsi Pyhän Kaarinan kadun varrella. En ollut vielä koskaan tavannut niin miellyttävää naistoveria. Hänen äänessään oli niin ihana sointu ja hänen silmänsä olivat niin lämpimät ja hyvät, niissä oli niin kaunis katse, etten ennen osannut aavistaakaan sellaista kohtaavani.

Kun seuraavana päivänä menin tyttöäni tapaamaan, kutsuttiin minut sisälle, jolloin kreivi ja kreivitär Palmenfelt oikein kädestä pitäen tervehtivät ja kiittivät minua Marian pelastamisesta.

Maria oli ollut puolitoista vuotta palveluksessa ja he pitivät hänestä niinkuin hän olisi ollut heidän oma tyttärensä. Minä sain kuitenkin vapaasti käydä häntä katsomassa, ja olimme etenkin pyhinä yhdessä kävelyillä. Helluntaina tapasimme Kupittaan lähteellä toisen niistä samoista sälleistä. Härnätäkseen minua hän puhui loukkaavasti Mariasta, ja silloin me tappelimme. Hän oli nyt selvä ja oli hyvinkin minun vertaiseni voimassa, mutta kun minun piti taistella tyttöni kunnian puolesta ja hänen nähtensä, niin kasvoivat voimani kaksinkertaisiksi ja minä pehmitin hänet perinpohjin, kunnes Maria rukoili hänen puolestansa. Sinä päivänä me menimme kihloihin ja syksyllä vietimme häämme.

— Tanssittiinko teidän häissänne? kysyi Reino.

— Täytyihän sitä silloin tanssia.

— Tanssitteko kreivittärenkin kanssa.

— Hänhän se tulikin minua pyytämään.

— Mutta tietysti omanne kanssa se oli hauskinta. Minäkin tanssisin mielelläni sinun kanssasi meidän häissämme, Ruth.

— Siitä ei tule mitään, sillä minä en ole iässäni tanssinut, ja nyt on kai liian myöhä ruveta opettelemaan, vakuutti Ruth.

— Vietetään sitten hiljaiset häät, ilman tanssia ja ilman viinaa, sanoi Reino naurusuin. — Niin, kolmen kuukauden päästä sinä olet siis minun vaimoni.

Nuorten hääpäiväksi oli määrätty heinäkuun 13 päivä, heidän satumaahan tulonsa vuosipäivä.