XVII

Ensimäisenä sunnuntaina pääsiäisen jälkeen, kun Ruth ja Reino kahden taas kävelivät käsi kädessä mahtavien puiden alla, virkkoi Ruth, katsellen loistavilla silmillään sulhoaan:

— Onkos poikani nyt niin kiltti ja kertoo taas muinaisesta elämästämme, niinkuin viikolla lupasit!

— Kyllä, mutta anna kun minä ensin katselen sinun silmiäsi. Silmäs loistaa anna, niiden säihkyä suo, ne onnea, riemua, autuutta luo! Oi Ruth, sinun silmäsi kauniit ja kalliit! Kuinka minä sinua rakastan! Sinun silmiäs' minä oikein jumaloin. En koskaan voi niitä tarpeekseni ihailla. Miten silmät voivatkaan olla noin lumoavat! — Annas kun katselen niitä vielä vähän, vielä hiukan. — Ja sitten eräs soma tehtävä…

— Joko nyt olet kylläinen? kysyi Ruth viehkeästi.

— Eivät minun silmäni koskaan tule kylläisiksi sinun silmistäsi, eivätkä huuleni sinun huulistasi, mutta täytyyhän sitä aikuisen miehen pitää itsensä kurissa. Ja nyt en katso sinuun ollenkaan koko kertomukseni aikana. Anna kuitenkin kätesi käteeni, niin osaan kertoa paremmin.

He istuutuivat puun alle, ja Reino kertoi:

Kuudes kohtaus

Kului taas 300 vuotta. Palasin pitkältä sotaretkeltä, Pyhästä maasta, kotiini Reinin rannalle, jossa linnani sijaitsi. Reinhold oli nimeni ja iältäni olin silloin 40-vuotias. Tuloni johdosta järjestettiin linnaani turnajaiset, joihin palkintojen jakaja-kuningattareksi oli tuleva naapurilinnan tytär, ihana Ruth.

Ensin en aikonut ollenkaan ottaa osaa turnajaisiin, mutta nähtyäni Ruthin muutin mieleni. Minun täytyi saada hänen kädestänsä voittovyö, jonka Ruthin omat sormet olivat valmistaneet.

Leikki alkoi. Ruthin väri, sininauha, kypärissäni ja keihääni varressa tunsin monissa otteluissa koetellun Donnerini selässä olevani vastustamaton. Ja vaikka oli hyvinkin taitavia ja itseni vertaisia ritareita vastassani, niin keihääni, jossa itsessään elävä voima piili, kaasi kaikki maahan.

Voittajana laskeuduin polvilleni Ruthin eteen. Hän käski minun nousta voidakseen kiinnittää kunniavyön vyötäisilleni. Sitä tehdessään tuli hän ikäänkuin syleilleeksi minua ja hänen tukkansa kultaiset kutrit hivelivät kasvojani. Saatuaan solen kiinni loi leikkien kuningatar silmänsä silmiini, ja silloin vasta minä näinkin, että sinä itsehän, sinä, Ruth, siinä olitkin, unelmieni tyttö, jota kaksikymmentä vuotta olin etsinyt. Ruth olikin silloin juuri kaksikymmentä kevättä nähnyt. Nyt, tässä silmänräpäyksellisessä katseessa, avautui taivas eteeni. Ruthin syvänsinisten silmäin valo tunki lähtemättömästi sieluuni. Olinhan ne kyllä nähnyt ennenkin, mutta en ollut niissä nähnyt sinun silmiäsi, Ruth.

Nyt kuulin myöskin kuin ensikerran Ruthin äänen hopeahelähtelyn; se oli kuin taivaista musiikkia. Vein kunnioittavasti Ruthin soman käden huulilleni ja kiitin vyöstä, joka oli oleva minulle ratsuanikin rakkaampi.

Samana iltana oli linnan suuressa salissa kemut. Ohjelmassa oli myös trubaduurin laulua. Hän lauloi Pyhän maan taisteluista, mutta myös tämän päivän turnajaisista. Kun laulaja laulussaan mainitsi voittajaritarin saamasta kuningattaren syleilystä, punastui neito kaulaansa asti.

Äkillisen tenhon vallassa astuin laulun loputtua naapuri-ritarin luo ja pyysin häneltä kaikkien vieraitten kuullen hänen tyttärensä Ruthin kättä.

"Tämä on äkkirynnäkön huippu!" naurahti naapuri ja lisäten: "Jumalakin suosii rohkeita miehiä", hän otti pikarin käteensä ja huusi: "Jalon ritari Reinholdin ja tyttäreni Ruthin malja!"

Kaikki yhtyivät siihen riemuhuudoin, ja niin me olimme kihlatut toisillemme. — Niin, me, Ruth!

— Kiitos, Reino!

— Kiitä nyt vähän kauniimmin! pyysi Reino katsellen rakkaasti morsiantaan.

Silloin Ruth pani kätensä Reinon molemmille poskille ja suuteli häntä. — Kiitos, ritarini! Oletko nyt onnellinen?

— Kuule Ruth, minä luulen, että minä olen niin onnellinen kuin Phoibos, Filoletes, Markus, Klemens, Kaarle ja Reinhold yhteensä, sillä sinä olet yhtä kaunis ja hyvä kuin Amaryllis, Virginia, Anna, molemmat Gunhildit ja äskeinen linnantytär yhteensä.

He lähtivät kävelemään ja menivät aina "kirkkoon" saakka. — Mitä sinä, Ruth, nyt ajattelet, sano? kysyi Reino.

— Ajattelen seitsemättä kohtaamistamme. Luulen, että minä tiedän siitä enemmän kuin sinä, Reino.

— Minä en siitä osaisikaan paljoa kertoa, olet aivan oikeassa. Oi, kuinka hauska, kun saan kuulla sen nyt sinun suustasi! Istutaan tuohon, se on aivankuin kirkonpenkki.

He istuutuivat. Hetkisen vaitiolon jälkeen Ruth aloitti:

Seitsemäs kohtaus.

Turkulaisen kauppias Tuubertin neljästä tyttärestä nuorin oli Eliina. Hän kävi usein kirkossa, mutta ainoastaan silloin tunsi hän saavansa sielullensa virkistystä, kun isä Johannes messusi. Eliina tunsi aina pappi Johannesta lähestyessään omituista väristystä rinnassaan, ja kun hän täytti 18 vuotta, tunsi hän rakastavansa pappia, joka vielä oli verrattain nuori, ainoastaan kolmenkymmenen ikäinen. Johanneksella oli hyvin kaunis ääni, etenkin messutessaan, ja hänen silmillänsä oli merkillisen tenhoava vaikutus, ne tuntuivat aivankuin irroittavan sydämen rinnasta.

Eliina oli kuullut äidiltään, että Johanneksen isä oli aikoinaan kosinut häntä, mutta äiti oli mieluimmin ottanut miehekseen saksalaisen kauppiaan. Nyt tytär rakastui hylätyn kosijan poikaan, joka oli pappi.

Kun Eliina tunsi rakkautensa, kauhistui hän, sillä eihän pappi saanut mennä naimisiin. Viimein vaivasi häntä rakkautensa niin, että hän ripitti itsensä, mutta valitsi rippi-isäkseen juuri Johanneksen. Eliina kertoi tehneensä syntiä, mutta ei sanonut uskaltavansa sitä ilmoittaa. Isä Johannes puhui silloin lempeitä sanoja tytölle ja kehoitti häntä tunnustamaan syntinsä laadun luvaten jo edeltäpäin anteeksi antaa.

Silloin Eliina kertoi hiljaisella äänellä rakastavansa miestä, jonka kanssa avioliitto ei voinut tulla kysymykseenkään.

— Onko hän naimisissa? kysyi pappi.

— Ei, hän kuuluu hengelliseen säätyyn, kuiskasi Eliina niin hiljaa kuin vieno tuulen henkäys.

— Kuka hän on? tiedusteli pappi.

— Oi, älkää kysykö sitä minulta! virkkoi tyttö tuskaisella äänellä. — En voi sanoa hänen nimeänsä.

Pappi oli hetken vaiti ja sanoi sitten. — No, no, lapseni, enhän minä tahdokaan hänen nimeänsä tietää. Eikä tätä oikeastaan voi synniksi sanoakaan, mutta ikävä asia se on sinulle, lapseni. Kadutko tätä rakkauttasi?

— En, en minä millään tahtoisi sitä olemattomaksi, en voi katua! Samassa Eliina loi silmänsä papin silmiin ja siinä samassa katsoivat tytön silmät isä Johanneksen syvimpään sieluun. Pappi katsoi ja katsoi neidon silmiin, hän ei päässyt niistä irti, hänen oli pakko niihin uppoutua.

Viimein painoi tyttö päänsä alas ja päästi onnellisen huokauksen. Hän näki, että pappi puolestaan rakasti häntä. Eliina tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi ja hän kohotti papin vaipan helman huulilleen.

Johannes laski kätensä tytön pään päälle ja sanoi: — Vapahtajan nimeen sinä olet saanut syntisi anteeksi, sitä ei sinulle viaksi lueta, mene rauhaan!

Reino lisäsi: "Mutta kun Eliina oli poistunut, otti pappi viittansa liepeen käteensä ja painoi huulensa siihen kohtaan, jota ihanan Eliinan suloiset huulet olivat koskettaneet."

Ruth jatkoi: "Tämän jälkeen tapasivat Johannes-pappi ja Eliina-neito usein toisensa. Heidän rakkautensa oli puhdasta, se oli alkanut pyhässä paikassa ja se oli kuin pyhitettyä. He eivät edes suudelleet koskaan toisiansa, mutta he tunsivat aina uutta onnea toistensa lähellä, silloinkin kun heillä ei ollut tilaisuutta sanaakaan vaihtaa.

"Eliina hylkäsi kaikki naimatarjoukset, joita hänelle Turun arvokkaimpien porvarien pojat tekivät. Hän kävi ahkerasti kirkossa ja auttoi köyhiä ja sairaita. Mutta nunnan pukua Eliina ei huolinut, vaikka Naantalin abbedissa monesti kehoitti häntä hurskautensa tähden siihen pukeutumaan.

"Kun Eliina kuudenkymmenenkuuden ikäisenä laskeutui kuolinvuoteelle, kutsutti hän isä Johanneksen luoksensa antamaan hänelle viimeisen kirkollisen voitelun. Vanha valkopartainen pappi otti Eliinan kädet käsiinsä ja luki rukoukset, ja voiteli sitten otsan siunatulla voiteella. Senjälkeen Eliina loi viimeisen katseen papin silmiin, hän tunsi autuuden valon itseänsä ympäröivän ja virkkoi: — Me eroamme nyt, mutta me yhdymme vielä!"

Reino pyyhki kyyneleen silmistään ja sanoi sitten nöyrästi: — Johanneksena minä olin niin paljon, paljon parempi kuin nyt. Voitko sinä, rakas Ruth, minua rakastaa tällaisena kuin olen? Enhän minä ollenkaan ole sinun arvoisesi, enkä minä koskaan voi saavuttaa sellaista ylevyyttä kuin isä Johanneksessa oli.

Ruth katsoi loistavilla silmillään sulhoaan ja sanoi:

— Älä sinä halvenna itseäsi, Reino, sinä olet hyvä minulle ja minä rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet.