XIV

Salista "kirkkoon" päin oli vuoren seinä jotenkin tasaista, samoinkuin virrasta saliin asti. Sille seinälle jatkettiin Raamatun kuvittamista. Muutamia kuvia oli jo valmiina, niinkuin enkelin ilmestyminen Marialle, Marian ja Elisabetin kohtaaminen, Josefin ja Marian matka Betlehemiin, ja paimenten polvistuminen Jesuslapsen edessä.

Reino oli nyt Ruthin uskollinen oppilas. Kun hän oli kirjoittanut Raamattuaan, tuli hän "mestarinsa" luo oppiin. Hän silitteli kallion sivuja, valmisteli väriä, teki pensselejä, katseli maalaamista ja opetteli itse maalaamaan. Mutta yrittäessään maalata Ruthin kuvaa, ei hän vain tahtonut onnistua. Leuka ja suu alkoi kyllä menetellä, ylähuuli oli hänestä itsestäänkin "oikein ihastuttava", mutta silmistä ei vain tullut Ruthin silmiä, ja silmät, nehän ne vasta Ruthin Ruthiksi tekivätkin.

— Vaikka minä muistan silmäsi ulkoa, vaikka ne ovat kuvattuina sieluuni, niin en vain saa silmiäsi tähän levyyn, tuskaili maalarinoppilas.

— Eikö riitä, että ne ovat sielussasi? virkkoi Ruth.

— Kunpa minä saisin ne niin ilmehikkäiksi kuin Rakelin on! Ei uskoisi, että musiikkimies osaa myöskin niin hyvin maalata.

— Älähän hätäile, poikaseni! lohdutti Ruth. — Aloittelijahan sinä vasta olet. Eikä kukaan ole seppä syntyissään. Mutta kun olet satakin vuotta ollut opissa, niin ehkä kätesi jo silmää tottelee.

— Tingitään sadasta sentään yhdeksänkymmentä pois, silloin osaan varmasti sinut kuvata vaikka silmät ummessa.

— Pane nyt se laattasi pois, niin saat maalata tämän Melchiorin viittaa!

Ruth teki juuri taulua tietäjistä, jotka ovat pysähtyneet ja katselevat hartaina tähteä, joka loistavana paistaa Jesuksen syntymäpaikan yläpuolella.

Reino katseli ensin ihastuneena morsiamensa sirosti liikehtivää kaunista kättä, joka loi kallion kylkeen elämää, sielukkaita kasvoja, ja kuvasi maailman merkittävimmän aikakauden historiaa.

— Oi, sinä olet taiteilija Jumalan armosta! Onko mahdollista, että näin mitätön poika on tuollaisen neron sulhanen.

— Eihän täällä ole varaa valita.

— Se on minun onneni. — Jos tänne olisi ilmestynyt joku lahjakas taiteilija, niin minä olisin saanut katsella syrjästä.

— Reino, Reino, eikös sinussa sitten olekaan Phoiboksen, Filoleteen ja Markuksen sielua!

— Suo anteeksi, minä en vain tahdo tottua siihen, että sinä, joka olet niin korkealla, voit laskeutua minun rinnalleni.

— Kuules mies, älä halvenna itseäsi, ei se kaunista sinua. Kun sydän on puhdas, niin voi katsoa korkeuksiinkin.

Kun Reino oli tuntikauden maalaillut Melchiorin viittaa, pani hän pensselin syrjään ja sanoi:

— Nyt kai haluat kuunnella neljännestä tapaamisestamme?

— Ole niin hyvä ja kerro, minä kuuntelen työskennellessäni.

Reino kertoi:

Gunhild ja Klemens.

Rooma, joka ylpeänä oli hallinnut koko maailmaa, sai lopulta kärsiä nöyryytyksen ja häpeän päiviä. Germaanit valloittivat sen ja hallitsivat koko Italiaa. Mutta sitten vasta sai Rooma kovia kokea, kun toteutui Cornelio Scipion ennustus: "Kyllä vielä kerran kaatuvat Troijankin muurit". Se tapahtui, kun vanhan Karthagon rannoilta raa'at vandaalit tulivat Roomaan, jossa heidän hävitysraivollaan ei ollut rajoja.

Vandaalien päällikkö valitsi asunnokseen Palatinus-kukkulalla olevan senaattori Fulliuksen upean talon, jossa senaattorin pojan, Klemensin, täytyi ottaa valtaajat vastaan, sillä isäntä itse toisten senaattorien kanssa oli suljettu kokoushuoneeseen.

Klemens otti arvokkaan tyynesti päällikön vastaan, jolloin päällikkö miehiinsä kääntyen virkkoi ankaralla äänellä: — Tästä talosta ei saa ryöstää sandaalin nauhaakaan!

Samassa tuli palatsin eteen valkoisen hevosen selässä ratsastaen ihmeen ihana nainen. Hänen kultaiset kutrinsa sädehtivät kuin kultainen kruunu auringon valossa, suuret, loistavat silmät olivat ylpeän käskevät, kasvot soikeat ja nenä hieno kuin kreikattarella.

Klemens oli häikäistyä ihanasta näystä. Hän ei kyennyt silmiään tytöstä siirtämään.

Ratsastajatar lausui silloin puhtaalla latinan kielellä:

— Etkö olekaan iloinen saadessasi minutkin vieraaksesi, kun et edes toivota tervetulleeksi, etkä tule auttamaan alas satulasta.

— Oi mikä ihmeellinen ääni, hopeanhelähtävä ja kirkas kuin vuoripuro, ajatteli Klemens ja kiiruhti tytön luo, mutta notkeana kuin nuori pantteri hypähti nainen omin avuin satulasta. He seisoivat vastakkain katsellen toisiansa suoraan silmiin. Nuoren naisen tummansinisten silmäin loistavat säteet tunkivat nuorukaisen sydämeen, ja sillä hetkellä hän unohti Rooman tuhon ja sen hävittäjät. Hän oli vuosi sitten nähnyt näyssä nuo samat silmät, nuo lumoavan loistavat silmät, ja hän tunsi, että nuo silmät merkitsivät hänelle enemmän kuin hänen oma henkensä ja elämänsä.

— Ethän sinä suinkaan ole päällikön vaimo? kysyi nuori mies ääni väristen.

— Olen hänen ainoa — — — Kaunotar viivytti viimeistä sanaa, häntä huvitti nuorukaisen odottava katse ja hän muuttikin aikomansa sanan ja täydensi nauraen: — ainoansa.

Päällikkö, joka katseli kohtausta, sanoi nyt mörähtäen:

— Älä katsele, poika, häntä niin ahnaasti, ei hän ole sinua varten!

Päällikön lähellä oleva alipäällikkö loi roomalaiseen äärettömän kiukkuisen katseen ja puristi kovasti miekkansa kahvaa. Jos hän olisi saanut vapaasti seurata vaistoaan ja haluaan, olisi hän arvelematta lävistänyt tuon hävyttömän roomalaisen, joka oli kyllin julkea katselemaan sitä neitoa, jota hän oli havitellut itselleen.

Näinä päivinä, jolloin Roomassa vallitsi ryöstö ja murha, tuho, hävitys ja kuolema, jolloin kaikkialta kuului itku, parku ja sadatus, jolloin vandaalit huvikseen heittelivät ja pirstoivat kauniita marmoriveistoksia ja nautinnokseen kantoivat ihmisiä keihäittensä nenissä, nautti Klemens lemmen suloja. Hän etsi ihanan immen seuraa, palvoi häntä kuin jumalatarta. Hän, joka oli kristitty, olisi ollut valmis kieltämään ennen vaikka Herransa ja Mestarinsa, kuin luopumaan katselemasta tuota pakananaista.

Neito, jonka nimi oli Gunhild, kuunteli mielellään kaunopuheista roomalaista, oli mielellään hänen seurassaan ja kyseli Klemensiltä kaikellaisista asioista.

Mutta eräänä iltahetkenä, kun Klemens taas etsi Gunhildia, sai hän atriumin varjossa miekanpiston kylkeensä ja kaatui voihkaisten lattialle. Mustasukkainen alipäällikkö oli hetkeksi jättänyt ryöstöhommat; hänen täytyi raivata tämä vaarallinen roomalainen tieltä pois. Huudon kuultuaan juoksi Gunhild paikalle ja tapasi nuorukaisen verissään makaamassa. Heti nosti Gunhild hälyytyksen ja parin palvelijan avustamana vei haavoittuneen omaan huoneeseensa. Haettiin haavojen sitoja, joka tutkittuaan haavan sanoi sen olevan hengenvaarallisen. Silloin Gunhild otti kalliit käädyt kaulastaan, ojensi ne lääkärille ja sanoi: — Saat nämä, mutta pelasta hänet!

Tohtori torjui kädellään lahjan ja sanoi: — Koetan parastani, mutta mieluimmin ilman palkintoa. Hän oli roomalainen, joka oli tuntenut Klemensin tämän lapsuudesta saakka, eikä hän tahtonut palkintoa, jonka tiesi ryöstösaaliiksi.

Tutkittuaan haavan, joka oli hyvin syvä, lääkemies otti pienen savipullon, tiputti siitä muutamia pisaroita haavaan, puristi sen kiinni ja sitoi sen hyvin huolellisesti.

Haavoitettu oli koko ajan tajutonna, mutta sitten hän heräsi ja tunsi hellän käden sivelevän otsaansa.

— Oi sinähän siinä, ihanaiseni, oletkin. Minä olin äsken taivaassa ja sinun näköisesi enkeli soitti siellä harppua ja lauloi ihanaa laulua.

Gunhild kielsi hellästi häntä enempää puhumasta, koska se oli hänelle vaarallista. Mutta koko yön istui tyttö haavoittuneen luona hoitaen ja vaalien häntä kuin hellä äiti sairasta lastansa.

Seuraavana iltana sai Klemens haavakuumeen, jonka vallassa hän sai olla kolme vuorokautta, houraillen Karthagosta ja sen kuningattaresta.

Tänä aikana oli Gunhild väsymätön sairaanhoitajatar. Isä koetti saada tytärtään luopumaan tuon haavemielisen roomalaisen hoidosta. — Onhan niitä orjiakin, jotka ovat siihen omiaan. Mutta tyttö selitti, että heidän täytyi täälläkin pitää pyhänä vieraanvaraisuuden lakia, sillä hehän olivat tässä talossa ainoastaan vieraina, ja kun isän sotilas oli tehnyt sellaisen häpeällisen teon, että oli yrittänyt surmata talon nuoren isännän, joka oli antanut vapaasti kaikki heidän käytettäväkseen, niin tämä oli ainoastaan pieni vastapalvelus, jonka hän halusta teki.

Tytär puhui niin vakuuttavasti, että ankaran päällikön täytyi antaa tytön menetellä mielensä mukaan.

Kun kuume lakkasi, kuuli Klemens, että vandaalit puuhasivat lähtöä Roomasta takaisin kotimaahansa. Silloin hän katseli rakkaasti hoitajatarta ja virkkoi: — Jää sinä, Gunhild, tänne! Anna toisten mennä.

— Ei, ei isäni minua tänne jättäisi, ennen saisivat jäädä kaikki Roomasta ryöstetyt aarteet. Ymmärräthän sinä! sanoi neito katsellen loistavilla silmillään nuorukaista. Klemens katseli ihmetellen neidon silmiä. Niistä oli kokonaan kadonnut ylpeän käskevä ilme, niistä säteili ainoastaan lempeyttä ja rakkautta.

— Gunhild, sanoi hän, sinun pitää tulla kristityksi, sinä olet jo rakastettavuudessa kuin kristitty nainen.

— Mikä on taivas? kysyi nyt Gunhild. Hän oli usein ajatellut sitä unta, josta nuorukainen mainitsi herätessään tajuttomuuden tilasta.

— Se on meidän kristittyjen uusi tämän elämän jälkeen tuleva maailma, jossa kaikki on parempaa ja kauniimpaa kuin täällä. Oi Gunhild, sinun täytyy oppia tuntemaan oikea Jumala, joka on sinutkin luonut niin kauniiksi!

Gunhild vastasi: — Isäni kodissa kävi kerran eräs mies, joka puhui uudesta opista, mutta kun puhuja selitti, ettei saa käyttää miekkaa, ajoi isäni hänet pois koko maasta.

— Tottahan se mies sanoi. Rooma on käyttänyt miekkaa enemmän kuin mikään muu kaupunki ja nyt se on hukkunut siihen. Hehkuva puna levisi nuoren miehen kasvoille, kun hän ajatteli kaupunkinsa hävitystä.

Silloin hätääntyi neito, hän pelkäsi kuumeen taas tulevan ja pyyhki kylmällä veteen kastetulla pyyhkeellä sairaan otsaa ja puhui lempeitä sanoja kuin morsian sulholleen.

Kun Klemens vähän ajan kuluttua katseli rauhallisesti Gunhildia, näki hän, että tyttö halusi pyytää tai kysyä jotakin erikoista, jota hän ei kuitenkaan näyttänyt tahtovan uskaltaa esittää. Äkkiä, aivan kuin tuuma olisi vast'ikään syntynyt nuoren miehen päässä, Klemens sanoi haluavansa tulla heidän kanssaan Karthagoon.

Voi kuinka Gunhild iloitsi noista sanoista. Hän oli jo aikoja sitten halunnut pyytää nuorukaista muuttamaan heidän mukanaan, mutta ei ollut rohjennut esittää tällaista pyyntöä. Nyt hän ei oikein tietänyt, miten hän olisi osoittanut iloaan. Heti riensi tyttö ilmoittamaan siitä isälleen.

— Ethän sinä vain aikone tuota roomalaista mieheksesi? kysyi isä epäillen.

— Miksikä en, hänhän on ylhäinen roomalainen, vanhaa patriisisukua. Ei kai isällä voi olla mitään syytä hävetä sellaista vävypoikaa. Ja onhan eduksi, että sinun perheeseesi ja valtakuntaasi tulee joku oppineempikin mies, selitti tytär toimessaan.

Eihän siinä mikään auttanut, päällikön täytyi myöntyä.

Kahden päivän perästä oli vandaalien laivasto valmiina purjehtimaan eteläistä kotia kohti. Laivat olivat täynnä kaikellaisia Rooman aarteita. Mutta päällikön laivassa oli Gunhildin mielestä kalleimpana aarteena roomalainen nuorukainen, joka toipuvana potilaana makasi purppurakatoksen alla. Neito oli aina nuorukaisen seurassa, heillä oli niin paljon toisilleen puhuttavaa, ja nopeasti kului purjehdusmatka yli sinisen Välimeren.

Terveeksi tultuaan alkoi Klemens opettaa Gunhildille kristinoppia, ja tyttö oli niin vastaanottavainen, että hänet pian kastettiin, jolloin hän sai nimekseen Maria.

Pian Klemens oppi vandaalien kielen, ja silloin hän otti elämäntehtäväkseen noiden raakojen ryöstäjien opettamisen. Hänelle se onnistuikin paremmin kuin hänen edeltäjilleen, sillä Klemens oli kaunopuhuja, joka ymmärsi koskettaa heidän sielunsa oikeita kieliä.

Näin tuli Klemensistä vandaalien apostoli ja piispa, ja hänen uskollisena toverinaan oli ihana Maria.

* * * * *

Reinon alottaessa kertomustaan Ruth maalaili ensin, mutta vähitellen harvenivat pensselin vedot ja viimein hän lakkasi kokonaan työstään ja ainoastaan kuunteli pensseli kädessä. Hän eli kertomuksessa itse mukana, hän hoiti haavoittunutta nuorukaista, hän vaali häntä ja valvoi rakastettunsa vuoteen vieressä, hän rukoili ja vuodatti kyyneleitä Klemensin houraillessa ja iloitsi hänen paranemisensa johdosta.

Kun Reino lopetti, kiersi Ruth kätensä hänen kaulaansa, suuteli häntä, ja katsellen lumoavan loistavilla silmillään sulhoaan virkkoi: — Oi, kuinka ihana on elämä, kuinka kaunis on maailma ja miten rakas sinä olet minulle!

— Ruth, Ruthini, sano vielä, sano uudelleen, että sinä rakastat minua! On niin äärettömän suloista kuulla ne sanat sinun suustasi.

— Epäiletkö sinä sitä, rakas poika?

— En, mutta minä en voi sitä onnea käsittää, että sinä, maailman ihanin tyttö, olet minun morsiameni.

— Pitäisihän sinun jo käsittää, että sinä olet minulle enemmän kuin oma elämäni.

— Sinä olet liian hyvä minulle, ja kuitenkin suon minä sinut ainoastaan itselleni.