XII

Keskiviikkona, lokakuun 9 päivänä, olivat Ruth ja Reino hakemassa maalitarpeiden raaka-aineita "kirkolta" päin. Kun he pääsivät tunnelin aukolle, huomasivat he hämmästyksekseen miehen siinä makaavan tajuttomana. Mies oli puettu aivan moitteettomaan, eurooppalaiseen pukuun, kasvot olivat säännölliset, kalpeat, mutta hyvin kovapiirteiset, iältään hän näytti olevan siinä kolrnissakymmenissä. Reino pudisti miestä käsivarresta ja silloin aukasi tämä silmänsä ja virkkoi heikolla äänellä kuin äärimmäisen rasittunut matkalainen: — Olen kiitollinen, kun tulitte tänne ja tapasitte minut. Voitteko antaa hiukan vettä!

— Nouskaa, niin me koetamme taluttaa teidät kotiimme. Siellä saatte virvoitusta, virkkoi Ruth.

Mies nousi ja Reino huomasi, että vieras oli hetkellisestä heikkoudestaan huolimatta voimakkaan näköinen. Hänellä oli oikein atleetin vartalo. Mutta kun mies nuorten pyynnöstä asetti käsivartensa heidän käsivarsillensa, tunsivat he käsittämättömän puistatuksen ruumiissaan. He koettivat kuitenkin pysyä tyyninä ja lähtivät hiljalleen taluttamaan muukalaista.

Reino katsahti mieheen sivulta ja huomasi tämän silmien olevan luotuina Ruthiin. Noissa silmissä oli nälkäisen, ahnaan pedon katse. Reinoa rupesi vieras yhä enemmän kammottamaan, ja hänestä alkoi tuntua, että miehen avuttomuus oli teeskenneltyä.

— Miten te tänne jouduitte? kysyi Ruth säälivällä äänellä.

— En ymmärrä itsekään, ihana neitini, minä osuin tänne sattumalta.

Tultiin saliin, jossa Ruth aikoi vieraalle antaa mania, mutta tämä esti sen torjuvasti ja merkillisen kiihkeästi. — Vettä, ainoastaan vettä! pyysi hän.

Kun vieras oli juonut, saapuivat muutkin perheen jäsenet saliin, jolloin mies kumarsi arvokkaasti. Mutta kukaan ei lausunut häntä tervetulleeksi, eikä mennyt kättelemään. Kaikesta arvokkuudestaan ja hienosta käytöstavastaan huolimatta muukalaisessa oli jotakin käsittämättömän karkoittavaa.

Vieras oli jo täysin tointunut ja alkoi puhua matkoistaan maapallon eri osissa. Hänellä näytti olevan äärettömät tiedot, ja hänen kertomistapansa oli puoleensa vetävää, niin että hetkellinen vastenmielisyys alkoi maninmaan asukkaista hälvetä. Mutta siitä Reino ei pitänyt, että vieras puhuessaan useimmiten kääntyi Ruthin puoleen. Hän alkoi aavistaa miehessä vaarallista kilpailijaa, ja mustasukkaisuuden tunteet rupesivat jo jäytämään nuorukaisen rintaa.

Kun Raamatun luku alkoi, pyysi mies anteeksi ja sanoi menevänsä puistoon makaamaan yöksi. Ei edes emäntä sitä estellyt, mutta Reino toivoi, että mies sen tien häviäisi.

Seuraavana päivänä etsi muukalainen yhä enemmän Ruthin seuraa. Reino huomasi, että mies koetti kaunopuheisuudellaan ja suurilla tiedoillaan valloittaa Ruthin häneltä. Mustasukkaisuuden henget alkoivat yhä enemmän raastaa nuoren miehen mieltä, ja hän meni kiukuissaan virran rannalle murjottamaan. Silloin Aino tuli hänen luoksensa ja puhui veljelleen Ruthin rakkaudesta yksin häneen. Mokoma Mefistofeles ei voisi koskaan sitä häneltä riistää.

Tämä lohdutti Reinoa, Hän meni taas toisten luo, eikä ollut vieraasta tietääkseenkään.

Lähdettiin keihästä ja kiekkoa heittämään ja vieras liittyi mukaan. Nyt joutui Reino aivan haltioihinsa, sillä muukalainen heitti keihästä kolmannella heitolla jo kokonaista 70 askelta.

— Tuo on itse paholainen, sillä kukaan ihminen ei voi päästä 70:een metriin, ajatteli Reino ja kysyi sitten ääneen:

— Missä herra on oppinut tuollaiseksi heittäjäksi?

— Kotonani, omalla pihallani, jossa huvikseni olen harjoitellut.

Tästä alkaen Mefistofeles — näin nuoret keskenään nimittivät vierasta — alkoi pyrkiä parempiin väleihin Reinon kanssa. Hän osoitti monella tavalla nuorukaiselle huomaavaisuutta, kehui hänen tietojaan ja taitojaan sekä ennusti hänelle loistavaa tulevaisuutta. Kun vieras näytti myös jättävän Ruthin rauhaan, olikin hänen helppo päästä nuorukaisen suosioon.

Jonkun ajan kuluttua mies pyysi Reinoa mukaansa katsomaan erästä merkillistä paikkaa tunnelin suulla. Matkalla sinne ilmoitti vieras nimensä olevan Saivalt Velinhet.

— Mitä kieltä se on? kysyi Reino.

— Onhan se sanskritin kielen sukua, vastasi herra Velinhet naurahtaen.

Kun he pääsivät tunnelin suun lähelle, piirsi Saivalt Velinhet sormellaan kallioseinään ympyrän ja kysyi sitten, haluaisiko Reino nähdä auringon.

— Olisiko se mahdollista? kysyi Reino.

— Kyllä, mutta ensin täytyy meidän tunkeutua vuoren läpi. Huomaatteko tuossa seinässä mitään?

Reino katseli vuoren seinää, joka oli tavallista kalliota.

— Eihän tuossa mitään katsomista ole, sanoi hän.

— Pistäkääpä kätenne siihen! Reino koetti kädellään, mutta tapasi pelkkää ilmaa. Hän työnsi kätensä syvemmälle, jolloin käsi kyllä katosi näkyvistä, mutta silti se tuntui olevan vapaana ilmassa. Reino vetäisi kätensä pois ja ajatteli tämän olevan tavatonta noituutta.

Velinhet selitti, että tuosta aukosta, sillä aukko siinä oli, vaikka se näyttikin olevan kalliota, hän tuli tänne. Vuoren näköistä ainetta siinä oli ainoastaan kymmenkunta metriä ja sitten tuli laaja käytävä, joka johti maan pinnalle. — Haluatteko mennä katsomaan, miltä luonto nyt näyttää ylhäällä?

Reino ei uskaltanut. Hän pelkäsi voivansa takertua ja hautautua vuoren seinään. Silloin meni sinne Velinhet itse. Hän hävisi Reinon silmistä, oli poissa muutaman minuutin ja palasi takaisin kertoen, että ylhäällä oli syksyiseksi ilmaksi hyvin kaunis sää, aurinko paistoi koivun keltaisille lehdille ja pihlajan punaisille marjoille. — Lähtekää mukaan nyt, minä saatan, niin ei tarvitse pelätä.

Reino ajatteli, että eihän hänelle todellakaan voinut mitään vaaraa koitua, kun herra Saivalt Velinhet itse oli mukana. Hän virkkoi: — Lähdetään sitten yhdessä. Kymmenen askelta täydellisessä pimeydessä kuljettuaan pulpahtivat he äkkiä valoisaan käytävään, joka näytti johtavan alaspäin.

Reino katseli eteensä tunneliin, joka näytti viettävän hyvin syvälle maan sisään. — Alaspäinhän tämä tie johtaa eikä ylös, sanoi hän ja katsahti oppaaseensa, mutta tämä olikin kadonnut. Reino yritti silloin kääntyä samaa tietä takaisin, mutta kaikkialla oli kova vuorenseinä vastassa. Ei missään äskeistä näkymätöntä aukkoa.

Reinon otsalle kihosi tuskan hiki. Hän oli antanut pettää itsensä. Mefistofeles oli viekoittanut hänet pois paratiisista ja jäi sinne itse viettelemään Ruthia pauloihinsa. Reino tuskaili ja raivosi, hän tahtoi päästää suustaan parkaisuja, mutta ei saanut ääntä. Hän heittäytyi maahan, takoi päätään kiviin, löi nyrkillään kallioon ja raivosi kuin mieletön, mutta kaikki oli turhaa.

Viimein hän väsyi ja lähti kävelemään. Tie vietti yhä alaspäin, aina alemmas ja alemmas maan uumeniin. Lopulta pääsi kulkija äärettömän laajaan, silmän siintämättömään luolaan. Näky, joka häntä siellä kohtasi, osoitti, että hän oli joutunut Manalan majoille.

Maassa arkkujen ääressä istui joukko ahnaan näköisiä miehiä, jotka arkuista ammensivat loppumattomasti kulta- ja hopearahoja pusseihinsa Rahat näyttivät polttavan poimijain näppejä, mutta he eivät voineet olla niitä ottamatta, ja vaikka he kuinka ahkerasti poimivat, eivät pussit niistä sen enempää pullistuneet.

Toisia ahnassilmäisiä miehiä istui pöydän ääressä lukemassa seteleitä. He ottivat niitä suurista kasoista pöydältä ja saatuaan satakappaleisen nipun luetuksi, pistivät sen povellensa, joka ei kuitenkaan siitä sen enempää paisunut, vaikka kuinka paljon sinne pistivätkin. Eivätkä setelit pöydältä yhtään vähentyneet.

Reino lähestyi nyt juomarien pöytää. Siinä istui suuri joukko miehiä ja naisia, jotka juomahimon silmistä loistaessa joivat lakkaamatta suurista pikareista. Juoma tuntui kovasti polttavan heidän suutansa, kurkkuansa ja rintaansa, mutta he eivät voineet olla juomatta. Yhtenään he kaasivat tyhjentymättömistä pulloista uutta ainetta pikareihinsa ja tyhjensivät polttavan juoman kurkkuunsa.

— Hei, nuori mies, tuletko toveriksemme! Emme onnittele, mutta viinan maun ei pidä suustasi loppuman, kun tähän pöytään istut, lausui Reinolle eräs ryyppymies.

Reino väistyi syrjään. Silloin tuli joukko rumia inhoittavia naisia nuorukaisen ympärille ja alkoi tanssia piirissä. Heidän pienet, kiiluvat silmänsä vilkuttelivat kutsuvasti nuorukaiselle. — Ole meidän kultamme, sinä makea mansikkainen!

Reino tunsi hiuksensa nousevan pystyyn ja häntä kammotti kamalasti. Hän käski heidän poistua, mutta syöjättäret yltyivät yhä enemmän häntä lähentelemään.

Silloin Reino huusi sielunsa suuressa tuskassa: — Oi Jumala, auta minua!

Samassa kaikkosivat nämä inhoittavat olennot vingahtaen kuin piiskan siimasta saaneet koirat.

Sitten joutui Reino näkemään kaikkia muita paheen harjoittajia töissänsä. Varkaat rikkoivat lukkoja ja murtivat ovia hikipäissä, mutta juuri kun he olivat saamaisillaan käsiinsä haluamansa esineen, meni ovi uudelleen lukkoon, ja kuumeentapaisesti alkoivat he taaskin työnsä.

— Tule, hyvä veli, auttamaan! pyysi eräs murtovaras, — saat puolet saaliistani.

— Enpähän ennenkään ole rosvoja avustanut, virkkoi Reino ja kulki edelleen.

Nyt joutui nuorukainen katsomaan hirveätä tappelua. Siinä iskivät miehet toisiaan nyrkeillä, puukoilla, seipäillä ja jos jonkinlaisilla aseilla. Pari miestä tappeli keskenään paljain käsin, kaasi toinen toisensa vuorotellen kumoon, puristeli toisiaan kurkusta, puri ja raastoi toisiaan kuin villipedot. Jo sai toinen kaivaneeksi silmän toisen päästä, jolloin tappelijat nousivat pystyyn. Silmän kaivaja katsoi toverinsa veristä silmäkuoppaa ja sitten kourassaan olevaa silmää, sylkäisi siihen ja heitti sen takaisin entiseen paikkaansa sanoen: — Pidä silmäsi, en minä halua silmäpuolen kanssa tapella. Ja taas he karkasivat toistensa kimppuun.

— Ettekö osaa lakata ollenkaan? kysyi Reino.

— Emme, meidät on tuomittu tuhanneksi vuodeksi tappelemaan keskenämme, virkkoi toinen, kun he hetkiseksi irtautuivat toisistaan.

— Minkätähden?

— Siksi, että me, jotka olemme veljeksiä, olimme riitaisia ja tappelimme usein keskenämme maan päällä eläessämme. Mutta jos sinua haluttaa ruveta leikkiin, niin kyllä se käy kolmisinkin. Silloin saa yksi vuorotellen levätä.

— Ei minua haluta, en minä sitä varten täällä ole.

— No, etsi sitten mieluistasi työtä, kyllä täällä kukin ammattinsa löytää.

Reino lähti kulkemaan edelleen. Hän ajatteli, ettei voinut mitenkään olla mahdollista, että hän oli elävänä joutunut helvettiin. Kuolemansa jälkeenhän toisetkin vasta olivat tänne joutuneet. — Kyllä minun täytyy täältä päästä, samoin kuin Dantekin, ja Jumalan avulla minä pääsenkin!

Kolme nuorta miestä lähestyi nyt Reinoa ja pyysi häntä seuraamaan mukana. Miehet olivat tavallisten ihmisten näköisiä, mutta kaikkein kasvot olivat intohimojen leimaamia.

Hänet saatettiin loistavasti sisustettuun, avaraan telttaan. Reinon ihmetellessä, että Manalassa oli jotain kaunistakin, avautuivat teltan peräosan verhot ja joukko tanssijattaria syöksähti esille. Tanssijattaret olivat kaikki hyvin paheellisen näköisiä. He loivat viekoittelevia silmäyksiä uuteen tulokkaaseen koettaen kaikin tavoin lumota vieraansa. Mutta Reino ajatteli Ruthia, oli kylmä houkutuksille, ja tanssijattaret lähtivät niskojaan nakellen tiehensä.

Silloin tulivat taas nuoret saattajat Reinon luo ja esittivät, että Reino vapaaehtoisesti rupeaisi heidän toverikseen. Mutta Reino muisti Ruthin ja kieltäytyi.

— Päällikkömme, joka tahtoo parastanne, toivoo kuitenkin, että alistuisitte esitykseemme, sanoi eräs nuorista miehistä.

— Kuka teidän päällikkönne on? kysyi Reino.

— Saivalt Velinhet.

— Vai hän. Sanokaa sille herralle terveiseni, etten ikinä tee, mitä hän toivoo!

Silloin päästi mies kimakan vihellyksen, samassa avautuivat verhot oikealla ja sieltä astui esiin kaksi sarviniekka-olentoa.

— Sitokaa tämä tyhmyri, siksi kunnes hän oppii ymmärtämään etujaan!

Karvaiset kädet tarttuivat Reinoon ja veivät hänet verhojen taa, jossa hänet sidottiin ohuilla metalliköysillä mustaan patsaaseen. Sen jälkeen peikot asettuivat hänen sivuilleen seisomaan.

Toinen sanoi: — Tämän pojan morsian se juuri heitti minua aikamoisella kultakimpaleella otsaan, kun minä herramme kehoituksesta yritin tätä vetää jalasta.

— Sinulla oli silloin huono onni. Mutta jopa oli meidän herramme ovela, kun sai tämän tulemaan aivan vapaaehtoisesti tänne. Näin sanottuaan nauroi peikko pirullista nauruaan, johon toinenkin yhtyi.

— Nyt se herkuttelee siellä vankimme kauniin morsiamen kanssa, jatkoi taas ensimäinen ja nauroi yhä.

Reino oli äärettömässä tuskassa, sillä paitsi sitä, että hänen täytyi kuunnella noiden paholaisten pirullisia puheita, tunki peikoista hänen sieraimiinsa inhoittava löyhkä. Köydet tuntuivat syöpyvän hänen lihaansa ja kurkkua pisteli kuin olisi siellä ollut lasisirpaleita.

Kärsimykset tuntuivat äärettömän pitkällisiltä, kun verhot vihdoin avautuivat, ja Reino näki, kuinka teltan keskellä äskeinen seurue, miehet ja tanssijattaret, viettivät pitojaan katetun pöydän ääressä.

— Käskekää toki nämä peikot pois! pyysi Reino tuskissaan.

— Heti! vastasi eräs seurueesta ja vihelsi, jolloin peikot lähtivät ulos.

Ilkeän inhoittava haju hävisi samassa, ja pöydästä levisi sijaan hyviä tuoksuja.

Kun Reino oli saanut hetkisen katsella mässäystä, tuli eräs tenhotar komeroon, katseli häntä intohimoisesti ja sanoi: — Ole minun ja minä vien sinut pitopöytään toverikseni. Voi, kuinka ne ovatkaan rääkänneet kaunista poikaa! Käskenkö minä irroittaa kahleesi? Velhotar yritti sivellä kädellään nuorukaisen poskia, mutta Reino muisti Ruthin ja sanoi: — Pois, pois!

— Kyllä sinä minusta vielä huolitkin, jaksan minä odottaa, virkkoi tenhotar ja poistui.

Verhot vedettiin kiinni, peikot asettuivat taas vangin kummallekin puolelle, jolloin sama inhoittava haju täytti komeron ja samat pirulliset kasvot katselivat uhria.

Tätä kesti Reinon mielestä koko iäisyyden ajan. Silloin huusi hän sielunsa ahdistuksessa Jumalaa avuksensa ja apu tulikin.

Äkkiä kuului ankara tärähdys, maa vapisi ja Reinon kahleet katkesivat kuin olisivat ne olleet pumpulilankaa. Samassa aukenivat verhot ja siihen ilmestyi Ruth ja hänen takanansa herra Velinhet.

— Ruth! huusi Reino riemuiten ja levitti kätensä syleilläkseen pelastajaa. Mutta Ruth sanoi: — Ei täällä, odota!

Sitten he lähtivät Manalasta, Velinhet edellä ja vapautettu Ruthin kanssa jäljessä. Kun he saapuivat käytävän päähän, komensi Ruth: — Avaa kallio!

Velinhet piirsi ympyrän sormillaan ja kumarsi nöyrästi.

Ruth tarttui nyt toverinsa käteen, ja he astuivat vuoren läpi. Toiselle puolelle päästyään teki Ruth sormellaan näkymättömän aukon kohdalle ristinmerkin ja virkkoi:

— Nyt on aukko Manalaan suljettu.

Reino koetti kädellään seinää, se oli taas kauttaaltaan samaa vankkaa vuorta.

— Miten sinä sait sen Lusiferin niin kokonaan valtaasi? kysyi Reino, katsellen suurella kunnioituksella pelastajaansa.

Ruth kertoi silloin, että se oli aivan helppoa sitten, kun he saivat selville, kuka se herra oikein oli. Ja sen ilmaisi heille hänen nimensä.

— Ilmoittiko hän teillekin nimensä?

— Ei hän, mutta sinä.

— Minäkö?

— Niin sinä, katsos tätä! Ja Ruth otti vuoren seinän juurelta pienen valkoisen kivilevyn ja ojensi sen Reinolle.

Reino luki kivestä nimen Saivalt Velinhet, ja virkkoi: — Niin, kun me kuljimme tänne, ilmoitti Mefistofeles minulle nimensä, jonka huvikseni kirjoitin tähän, sillä aikaa kun hän itse ensin käväsi vuoren sisässä.

— Tiedätkö, mitä tuo nimi on suomeksi?

— En, sehän on jotain itämaista kieltä.

— Se on Helvetin Valtias!

— Niinkö. Se hän tosiaan on, mutta kuka teistä tämän suomensi.

— Aino sai sen selville Saivalt Velinhetin kirjaimista.

— Ja tuota minä en heti huomannut. Olisi silloin säästynyt koko Manalan matka.

— Kun saimme tietää Mefistofelen oikean nimen, niin emme luonnollisesti häntä enää ihmisenä kohdelleetkaan. Hän oli silloin vallassamme, ja minä pakoitin hänet ilmaisemaan salaisuuden sinun katoamisestasi sekä sitten sinut vapauttamaan.

— Ilman ehtojako?

— Ei. Hän asetti mielestäni kovat ehdot.

Reino kuunteli jännittyneenä.

— Mefistofeles siis vaati?

— Että minä seuraisin häntä hänen valtakuntaansa sinua noutamaan.

— Ja sinä rohkenit, — pelkäämättä mitään?

— Olihan Jumala kanssani! — Etkös sinäkin olisi antautunut mihin vaaraan hyvänsä, jos minä olisin apuasi tarvinnut?

— Minulle ei tule koskaan tilaisuutta pelastaa sinua Helvetin kidasta. Onneksesi ei tule. Mutta ilomielin antaisin henkeni puolestasi.

— Toivokaamme, ettei sinun sitä tarvitse tehdä. Mutta Manalassa olisit voinut menettää enemmän kuin henkesi, olisit voinut menettää sielusi, ellet olisi kestänyt kiusaajain viettelyksiä.

— Olihan sinun kuvasi sielussani, kuinka olisin silloin voinut langeta, sanoi nuorukainen ja katseli neidon loistavia silmiä sydän onnea tulvillaan.

Samana päivänä maalasi David kultaisen ristin Manalan oven lukoksi.