IV

Reinon mieli teki kiekkoa ja keihästä, joiden heittoa hän oli jo ennen vähin harjoitellut. Nyt hän rupesi valmistamaan näitä urheiluvälineitä.

Manin maassa oli metallia, joka oli kevyttä kuin saarni ja sitkeätä kuin kulta. Se oli väriltään vaalean ruskeata ja sille oli annettu nimi puukivi. Tästä oli tehty urkujen puuosat ja salin huonekalut, ja siitäkös kelpasi Reinon valmistaa urheiluesineet. Kun työkalut olivat hyvät eikä hänelläkään ollut peukalo keskellä kämmentä, syntyi keihäs pian valmiiksi. Hopeata oli keihään kärki ja kädensija sinilangan punonnaista. Paino oli Reinon arvion mukaan grammalleen normaalikeihään.

Reinon saavutus oikealla kädellä oli 45 m, ja sen hän askelmitoin nytkin saavutti.

David yritti myös. Hän heitti ensi kerralla ainoastaan 30 m, mutta pääsi jo kuudennella Reinon tasalle.

— Olenpa varma, että viikon päästä voitat parhaimman heittäjämme, tunnusti Reino.

— Pitkällekö hän heitti?

— Yli 60, mutta täytyy minunkin tänä kesänä päästä edes viiteenkymmeneen.

Kiekko valmistettiin samasta aineesta ja vyötettiin kultaisella vanteella. Sen vyöttämisessä pyysi Reino mestarisepän apua.

Kun Reino sai kiekkonsa valmiiksi, katseli hän sitä täysin tyytyväisenä, jopa oikein ihailevin silmin. — Maailman ihanin kiekko, ajatteli hän. Tuntui kyllä, kuin se olisi ollut hieman normaalipainoista raskaampi, ehkä 50 g yli kahden kilon, mutta ei hän enää tahtonut sitä ohentaa mistään kohdasta.

Opettaessaan Davidille heittoasentoa Reino näki iloksensa, että David oli kuin synnynnäinen kreikkalainen kiekonheittäjä. Ensi heitoilla David jo hipoikin maailmanmestaruuden rajoja.

Tyttöjä vaadittiin myös ottamaan osaa näihin urheiluihin, ja siihen tytöt taipuivat mielelläänkin, mutta kun Ainosta kiekko oli liian raskas, niin tekivät pojat heille toisen hiukan kevyemmän, samoin saivat neitoset oman keihäänsäkin.

Kun nämä urheiluharjoitukset katsottiin tavallaan kuin työnteoksi, käytettiin näihin työajasta tunti joka päivä. Nuorilla oli mainio urheilukenttä virran toisella puolella, jossa ei vielä ollut mitään kasvullisuutta ja jota sentähden sanottiinkin erämaaksi. Täällä parit järjestyivät siten, että Ruth ja Reino olivat samalla puolella ja heitä vastassa Aino ja David.

Pojat olivat niin kohteliaita, että aina riensivät tytöilleen noutamaan keihään tai kiekon, kun ne toiselta puolelta heitettiin. Tytöistä se oli kohteliaisuutta, mutta pojat pitivät onnena saadessaan antaa toverilleen välineen käteen, siinähän silloin sai katsahtaa silmiinkin lähempää.

Näin nuoret kiintyivät yhä enemmän toisiinsa yhteisissä harrastuksissa. Lomahetkinä kävelyillä puistossa sattui myöskin usein, että Aino ja David, Reino ja Ruth joutuivat rinnakkain. Ja mikä ihme! Silloin näyttivät kukat kauneimmilta, lintujen ääni soi ihanimmin ja kalliomaalauksiinkin tuli elävämpi väri. Ei Ainokaan enää ujostellut Davidia. Nuoresta miehestä oli ikäänkuin kadonnut prinssin ylhäisyys.

Mutta onnellisin oli Aino silloin, kun David soitti viuluaan, soitti hänelle. Silloin hän istui, katseli ja näki Davidin sielun, ja se oli puhdas, hyvä ja hurskas, valoisa ja kaunis.

Kun Aino tämän jälkeen tapasi Ruthin, niin silloinkos hän tätä syleili ja hyväili. Ruthille oli hänen niin helppo tuhlata rakkauden osoituksia, ja se oli niin kovin hauskaa. Ei ollut Ainolla koskaan ollut Ruthin vertaista toveria. Tähän asti ei hän myöskään ollut vielä tuntenut, kuinka ihanaa oli seurustella poikatoverin kanssa. Olihan hänellä kyllä aina ollut Reino, mutta hänhän oli veli; nyt sai Aino uuden veljen.

Mutta jos Aino piti Ruthista, niin Reino häntä suorastaan jumaloi. Eikä Reino mitenkään saattanut käsittää, että Ruth oli tavallinen ihminen. Vaikka nuorukainen koetti vapaasti ja toverillisesti seurustella Ruthin niinkuin muidenkin kanssa, ei hän uskaltanut ottaa häntä kädestä niinkuin sisartansa tai Davidia. Nuori mies tunsi aina niin omituista arkuutta tämän prinsessamaisen neitosen edessä, että hän pitkät ajat vältti sinuttelemasta Ruthia. Kuitenkin Reino yhtenään etsi tytön seuraa, vei Ruthin katselemaan kalliomaalauksia ja erittäinkin Rakelin kuvaa.

— Minä olisin myöskin Jakobina mielelläni palvellut Labania.

— Ja olisit saanut Lean palkaksi, ilvehti Ruth.

— Rakelin, ainoastaan Rakelin tähden!

— Minä en vain osaa pitää Jakobista, kun hänellä oli monta vaimoa.

— Minäpä en olisi muista huolinutkaan kuin Rakelista

Oli perjantai-ilta, elokuun 16 päivän ilta. Reino luki lukunsa raamatusta, 1 Moos. kirjan 29 luvun, ja lausui kohta sen jälkeen: — Saanko minä tämän paikan lukea uudelleen, mutta omasta vihkosestani?

— Luonnollisesti, myönsivät vanhemmat, ja Ruth oli täynnä odotusta.

Reino otti päivällä kirjoittamansa lehdet ja luki:

Jakob ja Rakel.

Jakob lähestyi äitinsä, Rebekan, syntymäseutua. Laaja ruohokenttä levisi hänen eteensä kuin viheriäinen meri, josta metsäiset mäet kuin saaret kohosivat. Vasemmalla siinsivät Libanonin vuoret pitkänä vyönä, mutta oikealla ääretöntä tasankoa rajoitti ainoastaan taivaan sininen kupu. Edessä näkyi valkeita taloja. — Onkohan tuolla jo Haaran? Lammaslaumoja kulki kolmelta taholta muutamia tuuheita puita kohti. — Siellä oli varmaan kaivo. Ja Jakobille johtui mieleen vanhan Elieserin kertomus, kuinka tämä juuri tuolla kaivolla kohtasi hänen äitinsä Rebekan.

Laskeva aurinko loi vielä hohtavia säteitään, ja Jakobin oli jano. Hän kiirehti askeleitaan, ja pian oli hän kaivolla. Sinne oli jo saapunut paimenia laumoineen, ja vielä näkyi lähestyvän neljäs lammaslauma, jota ohjaili reipas nuori nainen. Jakob katseli mielihyvin tytön sulavia liikkeitä, ja jopa hän erotti neidon ihastuttavan kauniit kasvotkin.

— Se on Labanin tytär Rakel, sanoivat paimenet.

Silloin Jakobin sydän sykähteli ilosta. — Labanin tytär, siis serkkuni!

Kun lauma oli saapunut kaivon lähelle, huusi Jakob: — Hei, pojat, vieritetäänpä kivi pois kaivon suulta!

Innolla ja tottumuksella alkoi Jakob sitten juottaa enonsa lampaita Rakelin katsellessa ihmetellen tuota reipasta ja avuliasta muukalaista, joka hänelle, tuntemattomalle, niin suuren palveluksen teki.

Kun lampaat oli juotettu, ilmoitti Jakob olevansa Labanin sisaren, Rebekan, poika.

— Oi, mehän olemmekin siis sukulaisia! Minä olen Labanin tytär, virkkoi neito ihastuksissaan.

Silloin sulki Jakob serkkunsa syliinsä, suuteli häntä ja itki liikutuksesta. — Mikä ilo, mikä onni, että Jumala minut tänne johdatti! puhui hän ja katseli yhä ihastuneempana kaunista Rakelia.

Neidolla oli kiire ilmoittamaan uutista isällensä. Hän juoksi kotiin ja ilmoitti, että Rebekka-tädin poika oli etelästä tänne saapunut. Ja kun tyttö kertoi, kuinka hyvin Jakob oli juottanut heidän lampaitansa, niin silloin riensi Laban kaivolle, jonne Jakob oli jäänyt Rakelin laumaa vartioimaan.

Samalla kun Jakob mielihyvin katseli lihavia lampaita, hän ajatteli Rakelin ihanuutta, ja rukoili, että Jumala tekisi enon suosiolliseksi häntä kohtaan.

Laban lausui Rebekan pojan sydämellisesti tervetulleeksi kotiinsa, ja kun hän näki, miten nuorukainen katseli nuorinta tytärtä, aavisti hän heti, mihin asiat johtaisivat.

Seuraavana päivänä sai Jakob mennä Rakelin kera paimentamaan lampaita. Hän sai koko päivän olla kauniin serkkunsa seurassa. Oi kuinka Rakelin ääni kaikui ihanalta! Oi, kuinka Jakob juopui tytön naurusta! Oi, mitä hurmaavaa huumausta hän tunsi immen silmien säteistä!

Näin kului kuukausi. Silloin sanoi Laban: — Eihän sinun tarvitse minua palkatta palvella, vaikka oletkin sukulaiseni; ilmoita minulle, mitä tahdot palkaksesi. Jakob vastasi: — Oi eno, minä rakastan tytärtäsi Rakelia, anna hänet minulle, niin palvelen sinua seitsemän ajastaikaa ilman mitään muuta palkkaa.

Laban vastasi: — Suostun siihen mielelläni. Ennenhän hänet toki sinulle annan kuin jollekulle toiselle. Mutta jäätyään yksikseen eno hykerteli käsiään ja ajatteli: — Tuollainen verraton palvelija, ja aivan ilmaiseksi seitsemäksi vuodeksi!

Mutta Jakobista oli palkka parempi kuin kulta tai suuret lammaslaumat. Saihan hän joka päivä nähdä Rakelin, sai puhella hänen kanssansa, sai kuulla hänen ääntänsä, sai uida hänen silmiensä säteissä. Ja seitsemän vuotta kului kuin muutama päivä yhtämittaisessa onnen huumauksessa.

Siitä huolimatta teki Jakob työnsä hyvin, karja kasvoi ja Laban iloitsi.

Leakin rakastui Jakobiin eikä huolinut miehestä, joka kosi häntä. Mutta isänsä kanssa hänellä oli salaisia neuvotteluja.

Kerran istui Lea yksin huoneessa; hänellä oli yllään samallainen puku kuin Rakelillakin. Hän istui selin oveen. Huoneessa oli jo hiukan hämärää, ja Lea oli pannut työnsä pois. Se oli lahja, kauniisti kirjailtu vyö, Jakobille aiottu. Hän piti käsiänsä helmassaan ja ajatteli Jakobia, kadehtien sisartansa Rakelia.

Jakob tuli ovesta hiipien. Lea tunsi, kuinka miehen kädet laskeutuivat hänen silmillensä ja kuiskaus kuului: — Arvaa, kuka olen?

Lean sydän alkoi jyskyttää kiihkeämmin, hänen povensa nousi ja laski voimakkaasti, mutta hän ei saanut sanaa suustansa.

Silloin miehen kädet painoivat tytön päätä taaksepäin, ja Lea tunsi kuuman suutelon huulillansa.

Riemuissaan käännähti Lea ympäri, kiersi käsivartensa Jakobin kaulaan ja virkkoi onnellisena: — Rakastatko sinä hiukan minuakin?

— Leako se onkin, sanoi Jakob nolostuen.

Silloin Lea huomasi, että suutelo olikin tarkoitettu Rakelille. Hänen kätensä valahtivat hervottomina alas ja rinnasta pääsi raskas huokaus.

— Rakastanhan minä sinua kuin sisarta ainakin, vastasi Jakob. — Ethän sinä muuta vaatinekaan.

Mutta tämän jälkeen päätti Lea panna toimeen sen suunnitelman, joka jo oli isän kanssa tehty.

Viikko puuttui vielä seitsemästä vuodesta, kun isä lähetti Rakelin puolen päivämatkan päähän asialle.

Siitä ei Jakobille hiiskuttu mitään. Vasta seuraavana päivänä oli Rakelin palattava kotiin.

Illaksi oli Laban kutsunut vieraita, ja näiden kokoonnuttua hän sanoi Jakobille:

— Ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan, vaikka häänne vietetään jo tänä iltana.

Jakobillako sitä vastaan! — Oi, ei suinkaan! Ja hän oikein halasi rakasta enoa.

— Ethän sinä vain ole tänään nähnyt morsianta?

— En, eno hyvä.

— Etkä saakaan nähdä, ennenkuin aamulla.

— Täytyyhän sen verran malttaa, katselenpa huomenna sitä enemmän, virkkoi sulhanen hyväntuulisena.

Häät vietettiin kaikin juhlamenoin. Hunnutettu morsian tuotiin Jakobin viereen, ja onnellinen sulho oli kuin seitsemännessä taivaassa. Mutta voi kuinka mielellään hän olisi kohottanut huntua, että olisi nähnyt nuo ihanat silmät, joita hän ei ollut nähnyt koko päivänä.

Leaa ei näkynyt ensinkään häiden aikana, ja Jakob arvasi, että tyttö itki yksin majassaan. Olihan Jakobin hiukan sääli Leaa, kun Rakel joutui miehelään ennen häntä, mutta syyttäköön itseään, kun ei huolinut Abisaria.

Aamulla, kun päivän säde tunki majaan, Jakob heräsi ja huomasi oitis, että häntä olikin petetty, petetty surkeasti. Mutta samassa hänen mieleensä muistui, kuinka hän itse petti sokean isänsä, eikä hän voinut olla niin kiukkuinen enolleen, kuin olisi tahtonut. Ja kun Laban lohdutti häntä lupaamalla hänelle toisenkin sisaren, jos hän palvelisi vielä toiset seitsemän vuotta, alistui hän nöyränä kohtaloonsa.

Jakob meni Rakelia vastaan. Kun neito näki sulhonsa lähenevän, juoksi hän tätä vastaan ja levitti kätensä syleilyyn. Mutta Jakob oli niin nolon näköinen, että Rakel purskahti nauruun ja sanoi:

— Mikäs sulholle on tullut, vai onko sisareni sinut saanut pauloihinsa?

Jakob sanoi: — Istu, Rakel, haluan hiukan puhella kanssasi.

Rakel istuutui tuntien levottomuutta sulhonsa vakavuuden johdosta. Jakob istuutui neidon viereen, otti hänen kätensä omiinsa ja siveli tytön pitkiä, kauniita sormia.

— Oi sano, Jakob, mikä sinulle on oikein tullut? kysyi Rakel levottomana.

Silloin painoi Jakob päänsä Rakelin helmaan ja kertoi, mitä oli tapahtunut.

Rakel vaaleni ja hänen sydämensä oli lakata sykkimästä. Sitten hänen silmänsä välähtelivät suuttumuksesta; hän tunsi vihaavansa sekä Leaa että isäänsä.

Koko viikkoon hän ei puhunut isälleen mitään, ja Leaa hän ei tahtonut nähdä puoleen kuukauteen.

Mutta sitten tulivat Rakelin häät ja hän unhotti vääryyden. Olihan Jakob kuitenkin sieluineen yksin hänen.

* * * * *

Reino lopetti ja hetkinen istuttiin äänettöminä. Äiti ajatteli: Siinä oli kuvattu enimmäkseen Ruthia ja lukijaa itseään.

Viimein Aino virkkoi: — Sinustahan on tullut kirjailija!

— Mitäs turhia, olisipa niitä sitten kirjailijoita, vastasi veli.

— Kaunista se vain oli, myönsi äiti. — Oli niin sääli Rakelia.

— Eikö Leaa ollenkaan? kysyi isä.

— Laban oli oikein aito juutalainen, virkkoi David.

— Kai juutalaiset hänestä ovatkin perineet oveluutensa, tuumaili isä.

Mutta Ruth katseli tästä lähtien Reinoa toisin silmin. — Tuossa hilpeässä nuorukaisessa asuu runoilijan syvä sielu, ajatteli hän.

Seuraavana yönä näki Ruth unta, että hän oli Rakel ja Reino Jakob, joka runoili hänestä.