X

Pari viikkoa täysin terveenä oltuaan Reino lähti kerran Ruthin kanssa matkaamaan kahden "maailman loppua" kohden. He astuivat lautalle ja meloivat toiselle rannalle. Satumaan äärimmäisellä rajalla Reino ei ollut vielä koskaan käynyt, ja sinne he nyt matkasivat yhdessä. Siellä peräkulmassa oli merkillinen tippukiviluola, jossa ei ollut ainoastaan valkeita, vaan myöskin keltaisia, sinisiä, vihreitä ja punaisia pilareita. Reino katseli ihmetyksissään luonnon suuremmoista käsialaa ja virkkoi: — Tämä on Ainonkin nähtävä. Olemme täällä jo niin kauan olleet ja tämä, maailman merkillisin luola, on vielä näkemättä.

Luolan perällä oli valtava paasi, tasainen kuin pöytä. He nousivat paadelle, jota koristi iso kuutionmuotoinen kultamöhkäle. Reino koetti kohottaa sitä, mutta sai sen vaivoin polvensa korkeudelle. Ruth yritti myös Reinon kehoituksesta, mutta luopui pian aikeestaan ja sanoi: — Ei nouse, ei viimeisillä voimillanikaan. Eipä tuota luulisi niin painavaksi.

— Istu nyt sille kultatuolille, kehoitti Reino, — niin olet kuin kuningatar ainakin.

— Reino, muuttaisitko tämän kultakimpaleen kanssa maanpinnalle, jos saisit vallan valita: Joko siellä tämä kultakappale ja vielä kantamus jalokiviä lisäksi, mutta ei mitään muuta täältä, tai täällä niinkuin nyt olet?

— Ilman sinua, en missään nimessä!

— Siellä olisi enemmän elämää, siellä olisi aurinko, siellä kaupungit huveineen. Saisit siellä vaikka millaisen palatsin asuaksesi ja sinua palveltaisiin kuin kuningasta.

— Mitä minä siellä tekisin ilman sinua. Onhan sinun pikkusormesikin suuremman arvoinen kuin maailman kaikki rikkaus, silmäisi valo enemmän kuin tuhannen aurinkoa, äänesi ihanampaa kuin parhain orkesterimusiikki ja seurustelu kanssasi tuhannentuhatta kertaa hauskempaa kuin viettelevimmät huvitukset.

— Mutta onhan siellä neiti Rautamo ja hänkin on Ruth.

— Mitä sinä hänestä tiedät? Onko Aino kertonut?

— Puhuit hänestä houraillessasi.

— Neiti Rautamo oli kyllä tyttö, josta paljonkin pidin, hän oli muuten näöltään aivan kuin sinä, hänen äänensä sinun äänesi sointuinen ja silmänsä loistavan kirkkaat niinkuin sinullakin. Mutta nyt hän on minulle kuin uni ja sinä olet todellisuus. Näin sanoessaan katseli Reino Ruthia äärettömän hellästi ja yritti polvistua hänen eteensä, kun luolan perältä, mustasta aukosta pisti esiin pitkä, ruskea, karvainen käsi, pitkät sormet kiertyivät Reinon nilkan ympärille, käsi nykäisi ja nuorukainen kaatui suulleen paadelle. Hän tunsi itseänsä vedettävän ja hädissään hän tarrautui paaden syrjään koettaen vetää jalkaansa pois. Mutta se oli kuin rautaisessa puristimessa, ja vähitellen oikenivat Reinon kädet, vaikka hän puristi sormillansa paaden syrjästä niin, että veri tihkui kynsien alta.

Ruth katsahti luolan perälle ja näki aukossa kamalan pään, jolla oli kasvot kuin gorillalla; pitkä, punainen kieli lipoi suupieliä, joista pisti esiin pitkät, valkoiset torahampaat. Punertavista silmistä loisti helvetillinen hehku, ja otsassa olevista lyhyistä sarvista säihkyi vihertävää valoa.

Ruth jähmettyi kauhusta. Hän näki, kuinka rakasta nuorukaista raastettiin siitä aivan vierestä, vedettiin hornan kitaan, ja hän aivan voimattomana sai sitä katsella. Jo olivat Reinon kädet aivan suorina, vielä silmänräpäys ja pian olisi hän tuon paholaisen saaliina. Silloin pääsi Ruth jähmettyneestä tilastaan, hän nousi nopeasti kuin olisi vieteri hänet siitä ponnannut, tarttui salamannopeasti kultamöhkäleeseen, jonka päällä oli istunut, nosti sen päänsä yläpuolelle ja heitti sen suunnattomalla voimalla pedon päähän.

Kuului kamala parkaisu, mylvähdys sellainen, kuin olisi kymmenen vihaista sonnia yhtä aikaa mylväissyt. Samassa pääsi Reinon jalka vapaaksi. Hirviön pää katosi, samoin käsikin, mutta mylvinän kaiku kuului vielä kuin etääntyneen ukkosen jyminä.

Kiiruusti hyppäsivät pelastuneet paadelta, lähtivät käsi kädessä juoksemaan, ja vasta kun virta alkoi näkyä, he hellittivät juoksunsa ja kävelivät nojaten toinen toiseensa.

Puhumattomina ja hirveästä kohtauksesta järkytettyinä kävelivät he virralle ja meloivat lautan yli koneellisin liikkein. Mutta kun he saapuivat kotiin, olivat Ruthin voimat tyyten lopussa ja hän vaipui tainnuksiin leposohvalle. Reino laskeutui polvilleen siihen eteen, liitti kätensä ristiin ja lähetti rukouksen taivaisiin.

Samassa saapuivat toiset perheenjäsenet puistosta. Nähtyään, että noille kahdelle oli jotakin kamalaa tapahtunut, rupesivat kaikki parhaansa mukaan heitä vaalimaan.

Aino siveli manilla Ruthin ohimoita, otsaa ja huulia kyyneleet silmissä. Äiti siveli hellin käsin Reinon ja Ruthin päätä, David kastoi liinasen veteen ja pyyhki Reinon sormet verestä. Isä huomasi Ruthinkin kämmenessä verta ja pyyhki sen huolellisesti, mutta siinä ei ollutkaan haavaa, veri oli tullut siihen Reinon sormista. David koetti sisarensa valtimoa, joka alkoi vähitellen kovemmin lyödä, ja sanoi iloisesti: — Pian hän siitä herää!

Viimein aukaisi Ruth silmänsä ja katsoi ihmetellen ympärillensä, mutta kun hän loi silmänsä Reinon silmiin, muisti hän kaiken, ja silloin vuolaat vedet tulvahtivat hänen silmistänsä.

Neljät kädet sivelivät Ruthia ja Reinoa. — Mitä järkyttävää heille olikaan mahtanut tapahtua?

Kun Ruth lakkasi itkemästä, kysyi äiti: — Mitä teille, rakkaat lapset, on oikein tapahtunut? Näyttää siltä, kuin te olisitte pelastuneet jostakin hirveästä vaarasta.

Nyt kertoivat Ruth ja Reino kamalan seikkailunsa.

— Se aukko tukitaan huomenna, eikö niin, isä? virkkoi David.

— Niin, emmehän suinkaan tahdo olla minkäänlaisessa yhteydessä pahojen henkien kanssa, vahvisti isä. Niillä tietysti ei ole lupaa tulla tänne meidän maailmaamme, mutta siellä se ovellansa vahtii, jos joku eksyisi sen ulottuville.

— Eihän meillä ole ollut aavistustakaan siitä aukosta, sanoi äiti, — vaikka niin kauan olemme täällä eläneet.

— Millä voimalla Ruth jaksoi sen kultamöhkäleen heittää? ihmetteli Reino.

— Kun hätä on suurin, on Jumalan antama apukin lähellä, kun Häneen turvaudumme. Ainoastaan Jumalalta sai Ruth voimansa sinun pelastukseksesi, vakuutti isä.

— Mitä sinä, Reino, ajattelit, kun se vihtahousu alkoi sinua kiskoa? kysyi David.

— Enhän minä ennättänyt vielä mitään ajatella. Enhän edes tietänyt, mikä minut nykäisi kumoon ja kuka oli jalassani kiinni. Koetin vain kaikin voimin pitää kiinni paaden syrjästä. Mutta juuri olivat näppini heltiämässä, kun kuulin mäjähdyksen sekä kamalan ulvahduksen ja samassa tunsin olevani vapaa. Missähän olisinkaan nyt ilman Ruthia. Ja Reino katsoi neitoon rakkaasti.

Katseltiin Reinon vasemman jalan nilkkaa. Siinä oli viisi sinertävää juovaa peikon sormista, ja nilkka oli hiukan turvoksissa.

Aino pesi nilkan ensin vedellä ja voiteli sitten manilla, jolloin sormien jäljet oitis hävisivät, ja ennen iltaa oli turvotuskin tiessään.

Seuraavana päivänä menivät kaikki miehet tukkimaan peikon valtakuntaan johtavaa aukkoa. Heillä oli mukana taltta, vasara ja vahvoja rautakankia. Kun he nousivat paadelle, oli kultakimpale aivan aukon suulla. Siitä työnsi David sen tangollaan alas, ja kauan kuului sen synnyttämä kolina vuoren sisästä.

Ensin asetettiin aukon suulle niin suuri kivi, että se täytti koko reiän, mutta ei mahtunut läpi. Kiven yli kiinnitettiin sitten rautakanget siten, että alapäät upotettiin paateen ja yläpäät kiinnitettiin vuoren seinään. Sen jälkeen kantoivat miehet kiviä aukon kohdalle, niin että paasi peittyi melkein kokonaan.

— Pistäköönpäs vielä käpälänsä tälle puolelle, sanoi Reino pyyhkien hikeä otsaltaan.

— Vaikka vaara nyt onkin poissa, niin on parasta, ettei kukaan täst'edes tule tänne! sanoi isä, ja pojat lupasivat pitää sen mielessään.