VII

— Ruth!

— Tässä olen, Reino.

— Kun minä eilen istuin sinun jalkojesi juuressa, selvisi minulle silmänräpäyksessä, että me olemmekin äärettömän vanhoja tuttuja; me olemme nähneet toisemme jo kaukaisessa muinaisuudessa, ja meidän ensi kohtauksemme tapahtui lähes kaksi ja puolituhatta vuotta sitten.

— Olisipa hauska kuulla miten ja missä, virkkoi Ruth.

— Minä kirjoitin sen tänä aamuna. Jos tahdot, niin luen sen sinulle tässä öljypuun alla.

He istuutuivat maahan mahtavan puun rungon juurelle. Reino aukaisi vihkonsa ja aloitti:

Phoibos ja Amaryllis.

Phoibos, korinttilainen nuorukainen, oli 5 olympiaadin ikäinen, kun hän ensikerran saapui Ateenaan. Hän oli kuullut puhuttavan niin paljon Feidiaasta ja hänen ihmeluomistaan, ettei hän enää mitenkään voinut hillitä haluaan, vaan hänen täytyi päästä näkemään tämän suuren mestarin teoksia.

Taivaan kultainen pyörä lähetti alenevalla radallaan vielä viimeisiä lämpimiä säteitään, kun nuorukainen saapui kuulun kaupungin torille ja janoisin silmin alkoi ihailla valkeaan marmoriin veistettyjä puhtaita ja kauniita muotoja. Phoibos oli jo pitkän aikaa seissyt Venus jumalattaren ihanuudesta nauttimassa, kun siihen ilmestyi nuori ateenatar, joka nuorukaisen huomaamatta katseli häntä.

Viimein Phoibos tunsi naisen silmien tehon. Hän käännähti kohdaten samalla neidon suuret, loistavat silmät, joiden säteet heti tunkeutuivat nuorukaisen sieluun. Tuollaisia silmiä ei Phoibos ollut koskaan ennen nähnyt. Kuinka mielellään hän antautui niiden lumoihin!

Neidolla oli kauniit soikeat kasvot, niinkuin synnynnäisellä helleenittärellä ainakin, ja niin kaunista keltaista tukkaa ei Phoibos ollut vielä kellään neidolla nähnyt. Silmät olivat kuitenkin kauneinta, mitä kauniissa ateenattaressa oli, syvänsiniset ja puhtaan kirkkaat, niinkuin jumala olisi kauneimmat jalokivensä niihin upottanut.

Hetkisen katselivat nuoret toisiansa. Se hetki oli lyhyt silmänräpäys vain, mutta nuorukainen ennätti kuitenkin sinä aikana rukoilla: Oi onnellinen Ateena, joka säilytät niin paljon kauneutta! Sinä olet jumalien kaupunki ja sinun tyttäresi ovat jumalien lapsia. Oi Venus, kun minulla nyt on ollut onni nähdä sinun ihanin tyttäresi, niin anna minun tulla hänen ystäväksensä!

Venus-jumalatar kuuli tämän rukouksen. Hänhän se olikin järjestänyt tämän kohtauksen. Hän kosketti sormellaan neidon otsaa ja rintaa, ja silloin näytti nuorukainen neidon silmissä Apollon pojalta.

He alkoivat puhella ja tunsivat jo ensi sanoista, kuin olisivat he olleet vanhoja tuttuja.

Neidon nimi oli Amaryllis. Hänellä oli ihmeellisen sointuva ääni, siinä oli hopean helähtelyä ja kullan kulahtelua. Phoibos oli ensikerran elämässään vieraan naisen seuratoverina, ja nyt hän nautti sekä silmin että korvin, kun Amaryllis puhui sointuvalla äänellä, rytmillisesti kuin itse Runotar.

Puhellessaan he kävelivät ja katselivat toria reunustavia kuvapatsaita. Mutta nyt niillä ei enää ollut Phoiboksen silmissä samaa viehätysvoimaa kuin äsken, sillä olihan hänen rinnallaan itse jumalien luoma taideteos, josta hän ei moneksikaan silmänräpäykseksi voinut katsettaan irroittaa.

Kun taivaan kultainen kehrä vaipui lepoon, täytyi heidän erota, mutta aamulla heti auringon noustessa oli Amaryllis opastamassa toveriaan Akropolille. Kun he nousivat portaita ylös kukkulalle, oli neito nuorukaisen mielestä eilistäkin ihanampi, ja kun Amaryllis kantoi valkoista, kultakirjauksilla koristettua pukuaan kuin itse jumalatar, lausui Phoibos vavahtavalla äänellä:

— Ethän sinä, Amaryllis, vain sittenkin ole jumalatar, oi sano, ettet ole!

Amaryllis naurahti: — Eikö se sinusta olisikaan hauskaa?

— Eihän toki, sillä sinä voisit silloin äkkiä kadota ja mennä takaisin Olympoon, ja sinne minä en voisi sinua seurata.

— Pysytään vain täällä maan päällä vielä jonkun aikaa. Eikös täällä olekin hyvä olla, etenkin täällä Ateenassamme?

— Siellä hyvä, missä sinä! sanoi nuorukainen hartaana.

Yhdessä nuoret nyt ihailivat Ateene-jumalattarelle pyhitettyä Partenon temppeliä ihanine joonilaisine pilareineen ja Erekteionia pyhine öljypuineen. He katselivat nautinnolla Ateene-jumalattaren kullasta ja norsunluusta muovailtua mahtavan komeata kuvapatsasta, jolloin neitonen lausui: — Emmekö me ole onnellisia, kun jumalat meitä niin rakastavat ja ovat siunanneet näiden tekijäin kädet!

Phoibos myönsi, että kaikki Akropolilla oli suuremmoisen kaunista, mutta hänen mielestään oli sittenkin hänen rinnallaan oleva neitonen tuhatkertaa enemmän katselemisen arvoinen. Hän ajatteli: Jos täällä olisi kaikki nämä rakennukset ja veistokset, eikä Amaryllista, niin kuinka täällä olisi nyt köyhää. Ja jos täällä olisi ainoastaan Amaryllis, eikä mitään muuta, niin tämä vuori olisi maailman rikkain paikka. Ja nuorukainen jatkoi ääneen: — Oi, suuri Zeus, kuinka sinä tätä kaupunkia rakastatkaan! Täällä on sinun luomasi ihanuus täydellisenä!

Akropoliita he laskeutuivat Odeion soitto- ja lauluhuoneeseen. Siellä alkoivat juuri lauluharjoitukset. 150 neitoa ja 150 nuorukaista oli kokoontunut laulamaan pasuunain, huilujen ja harppujen säestyksellä. Amarylliksenkin oli mentävä mukaan. Läheni Salamin taistelun vuosipäivä, ja harjoiteltiin runoilija Aiskylon voittohymniä.

"Kun päivän valopyörä kohos taivaallen, levittäin laajain vetten yli loistettaan, kas silloin reipas sotalaulu helleenein soi, tuhatäänisnä sen raittiit sävelet takaisin rannan kallioista kaikuivat. Barbaarein mielet valtas pelko, kauhistus, he huomas petoksen, sill eihän hymni tuo pakoa varten juhlivasti raikunut. Koht uljaasti se pieni parvi rynnisti, heit' innostutti sotatorven toitotus, ja heidän hyökätessään huuto kajahti monääninen: Nyt, Hellaan pojat, edespäin! Pelastakaamme vaimot, lapset, isänmaa! Pelastakaamme pyhyys suurten jumalain ja isäin haudat! Kaikest' on nyt ottelu! — — — — —"

Hartain mielin, pyhän tunnelman vallassa kuunteli Phoibos esitystä. Ylpeä riemu täytti nuorukaisen rinnan. Kuuluihan hänkin Hellaan poikiin. Olihan hänenkin suonissaan samaa verta kuin Salamiin sankareissa, sillä hänen isoisänsä oli ollut mukana samassa taistelussa.

Harjoitusten päätyttyä tuli Amaryllis Phoiboksen luo säteilevänä ja laulusta palavissaan. Phoibos otti hänet vastaan peittelemättömällä ihastuksella, ja he alkoivat puhua suuresta juhlasta, jota katsomaan Phoibos lupasi jäädä.

Samana päivänä kävivät nuoret kuuntelemassa erästä Ateenan viisasta vanhusta. Tänään puhui tietäjä sielun kuolemattomuudesta, selittäen, että ihmisen sielu palautuu toiseen ihmiseen aina uudelleen ja uudelleen. Siihen voi mennä satojakin vuosia, ennenkuin sielu löytää taas oikean asuntonsa, mutta se löytää sen kuitenkin. Samat sielut, jotka täällä hyvin sointuvat yhteen, tapaavat toisensa myös uudessa elämässä. Näin voivat samat sielut löytää toisensa täällä maan päällä jopa kymmenenkin kertaa. Mutta sitten vanhus sulki silmänsä ja jatkoi tuskin kuuluvalla äänellä — kaukaisessa tulevaisuudessa, tuhansien ajast'aikojen kuluttua nämä toisilleen uskolliset sielut tapaavat vielä kerran toisensa aivan uudessa maailmassa, joka on paljon ihanampi ja täydellisempi kuin tämä meidän Ateenamme.

Vanhus avasi silmänsä ja loi profeetallista näkemystä kuvastavan katseensa suoraan Amaryllikseen ja Phoibokseen, katsoi heihin pitkään ja ojensi kätensä kuin siunaten heitä.

Nuoret, jotka vanhuksen puhuessa olivat tarttuneet toistensa käsiin, täytti suuren onnen tunne ja pyhä aavistus. Salamana välähti heidän aivoissaan ajatus, että heidät oli suuri Zeus luonut toisilleen ei ainoastaan tätä yhtä elämää varten, vaan tämän jälkeen vielä tulevaakin elämää varten ja niin lahjoittanut heille kuolemattomuuden. He katsoivat toistensa silmiin ja heidän sielunsa yhtyivät toisiinsa lujilla, katkeamattomilla siteillä.

Tämän jälkeen Amaryllis ja Phoibos kävivät joka päivä kuuntelemassa tietäjän esityksiä; ja joka kerta he palasivat vanhuksen luota rikkaampina ja onnellisempina. He tulivat tietämään, että ihminen pääsee yhä lähemmäksi jumaluutta, kehittyy ja kasvaa sitä täydellisemmäksi, mitä useampia olomuotoja hänellä on ollut.

* * * * *

Reino pani vihkonsa kiinni. Lukija ja kuulija olivat hetkisen ääneti, kunnes Ruth loi loistavat silmänsä nuoreen mieheen ja sanoi:

— Me olemme siis olleet Phoibos ja Amaryllis?

— Niin, silloin me tapasimme toisemme ensikerran, tämä on nyt kymmenes. Ruth, eikö sinustakin tunnu, että noiden Hellaan lasten sielu on meissä?

— Kun luit kertomustasi, niin todellakin tuntui kuin muistot menneisyydestä olisivat mieleeni palanneet.

— Niin, sentähden sinussa on vieläkin niin paljon helleenitärtä, kun ensi henkäyksesi hengitit Hellaan maassa.

— Sinä myös, mutta olemmeko tulleet niistä ajoista täydellisemmiksi.

— Se oli ainoastaan tietäjävanhuksen usko. Ihminen ei voi maan päällä tulla täydelliseksi, ei ruumiin eikä henkensäkään puolesta. Ainoastaan — —

— Mitä tahdot sanoa?

— Se nainen, johon Amarylliksen sielu on ottanut asuntonsa, on aina ollut täydellinen ihminen.

— Kovinpa sinä nostat hänet korkealle.

— Oi Ruth, sinä olet viimeinen Amaryllis!