VI

Nuoret olivat uimaretkellä. He olivat uineet, hyppineet ja voimistelleet, mutta olivat vielä uimapuvuissaan. Reino oli kerran väittänyt voittavansa Ruthin juoksussa; sitä Ruth ei uskonut, ja nyt hän tahtoi näyttää, kuinka kauniisti Reino häviäisi. Äkkiä hän lyödä sivautti Reinoa hartioille ja sanoi: — hippa! lähtien samassa juosta viilettämään pitkin virran vartta. Reino jälestä. Jo oli Reino saavuttamaisillaan tytön, kun tämä hyppäsikin virtaan uiden toiselle rannalle. Reino oli vasta puolivälissä, kun Ruth jo nousi virrasta, kääntyi ympäri ja vilkutti kädellään.

Kun Reino kapusi ylös rannalle, lähti Ruth taas juosta vilistämään. Hän juoksi keveästi kuin antilooppi, mutta Reinokin kiiti ketterästi jäljessä. — Minun täytyy saada tuo tyttö kiinni, vaikka henki menisi, päätti nuorukainen ja ponnisti yhä tuimemmin. Hänen silmänsä olivat tähdätyt Ruthin ylvääseen päähän, kullalle kimaltelevaan tukkaan, ja ruusunpunaisiin korvalehtiin. Reino huomasi iloksensa, että hän läheni lähenemistään. Hän ajatteli jo, kuinka hän pian saisi tytön kiinni. Reino tunsi sydämensä hakkaavan rajummin ja välimatka piteni taas.

Ruth meni kuin virma varsa hiekkakenttää pitkin. Tuolla kaukana olevan kiven hän aikoi kiertää, sieltä pyörtää takaisin kalliolle, hypätä virtaan ja uida toisten luo pukeutumispaikalle.

Ruth oli jo ison kiven takana, kun hänen jalkansa lipsahti hiekassa piilevien kivien rakoon ja hän kaatui maahan. Hän yritti nousta, mutta jalka tuntui nilkasta kipeältä, eikä hän voinut sen varassa edes seistä. Masentuneena jäi hän istumaan maahan.

— Noinko pian gasellin voimat loppuivatkin! Tiesinhän minä, ettei paraskaan tyttö riitä tavalliselle po—, sana katkesi ja Reino jatkoi hätääntyneellä äänellä: — Mikä sinulle on tullut, voitko pahoin? Ruth oli näet aivan kalpea.

— Ei muuta kuin nilkkani nyrjähti tuossa, ja Ruth osoitti kiven syrjää, joka hiekasta pisti esiin.

Silloin laskeutui Reino polvilleen, siveli vapisevin käsin neidon ihmeen siroa jalkaa ja kysyi: — Koskeeko siihen?

— En voi ollenkaan sillä kävellä, mutta jos minä saan nojata kädelläni olkapäähäsi, niin koetan hyppiä toisella jalalla.

— Enkö minä saa kantaa sinua? Ja myöntymystä odottamatta otti Reino neidon syliinsä käsivarsilleen ja alkoi kantaa kallista taakkaansa virtaa kohti.

Vaikka Reinoon olikin kovasti koskenut toverinsa onnettomuus, niin tunsi hän nyt samalla suunnatonta iloakin. Ruth oli sittenkin kuin ihminen ainakin, jonka jäsenet olivat oikeata lihaa ja luuta.

— Minä painan liiaksi, sinä et jaksa kantaa, virkkoi Ruth.

— Oi Ruth, minä kannan sinua vaikka maailman loppuun asti. Et sinä paina enempää kuin höyhen kämmenellä.

— No, no poika, sittenhän minä olisin pelkkää ilmaa vain.

— Niin — jos sinä tahtoisit, niin — jos sinulle olisi mukavampaa, niin pitäisit kiinni kau— niskastani, soperteli Reino.

— Vai niskasta! sanoi Ruth nauraen. Ensimäinen nauru Ruthilta! Voi, kuinka se kuului suloiselta nuorukaisen korvissa. —

— Onko sinun nyt helpompi kantaa? kysyi Ruth, joka oli noudattanut Reinon toivomusta.

— On niin äärettömän helppo!

Mutta hyvä oli Ruthistakin. Hänestä oli tässä turvallisempaa kuin ennenmuinoin pikkutyttönä äidin sylissä, eikä hän muistanut enää loukkautunutta jalkaansa.

Tultiin virralle ja Reino laski aarteensa veteen, ja he uivat rinnan toiselle rannalle.

Aino ja David olivat jännitettyinä jääneet katselemaan toveriensa kilpailua. David virkkoi: — Nyt Reino hävisi, sillä en minäkään riitä Ruthille juoksussa.

Aino ei oikein tiennyt, kummalle hän olisi voiton suonut. Hänen sukupuolensa kunnian vuoksi oli kyllä hauskaa, jos Ruth selviäisi voittajana, mutta olisi se Reinolle äärettömän noloa, jos hän nyt ei saavuttaisi saalistansa. Kun he sitten näkivät Reinon kantavan Ruthia, iloitsi Aino vilpittömästi: — Voittipas veljeni! Kyllä hän on nyt onnellinen!

— Ruth on tahallaan antautunut, päätti David.

Mutta kun kilpailijat saapuivat omalle rannalle, eivätkä tulleetkaan pukeutumispaikalle, vaan Reino otti taas Ruthin käsivarsilleen ja alkoi kantaa häntä kotiin päin, niin David ja Aino aavistivat jotakin olevan hullusti. Silloin he ottivat toveriensa vaatteet ja riensivät juoksujalkaa heidän jälkeensä.

Äiti, joka oli menossa kutomispaikalle, pelästyi kovin nähdessään tulijat. Hän kuvitteli jo, että oli tapahtunut jokin kauhea onnettomuus; vaikka tyttö olisi päänsä puhkaissut kalliolta hypätessään.

— Älä hätäile, äitiseni, jalkani vain hiukan nyrjähti! lohdutti Ruth.

Reino asetti Ruthin leposohvalle. Nyt olivat kaikki perheen jäsenet saapuneet paikalle. David oli lähtiessään huutanut: — Isä, pian kotiin! Silloin pudotti Johannes loistavan timantin, jota hän oli juuri sovittamassa kaulanauhaan. Se putosi maahan, mutta sai jäädä siihen. — Mitähän on mahtanut tapahtua? Eihän vain Marialle ole tapahtunut mitään! Ja Johannes lähti juoksemaan kuin henkensä edestä.

Saavuttuaan paikalle Johannes päästi helpotuksen huokauksen, hänen vaimonsahan seisoi tuossa terveenä, Ruth makasi pitkällään leposohvalla iloisen jopa onnellisen näköisenä ja toiset lapset olivat siinä myöskin vahingoittumattomina.

— Mitä te peloittelette, eihän täällä mitään hätää ole! hän virkkoi.

— Eikö mitään, vaikka tyttäreltäsi jalka olisi poikki, lausui puoliso.

— Eihän tuo siltä näytä, sanoi isä ja hypisteli kipeätä jalkaa. — Ei ole poikki, on tainnut lapsen jalka peuhatessa vähän nyrjähtää.

Äiti toi mania, kasteli sormensa siihen ja alkoi voidella potilaan nilkkaa.

Niinkauan kuin Ruth oli ollut Reinon käsivarsilla, ei hän ollut tuntenut mitään vaivaa, mutta heti kun hän joutui sohvalle, alkoi nilkassa tuntua viiltävää kipua. Kuitenkaan ei hän valittanut, vaan näytti päinvastoin hyvin iloiselta. Kipu muuten lakkasikin heti, kun äiti siveli mania jalkaan.

— Huomenna saat tuolla jalallasi yrittää uudelleen, sanoi David.

— Kyllä minä jo uskon ja tunnustan, että Ruth on parempi juoksija. En minä vaadi häntä enää kilpasille. Yhtä kuin jos yrittäisin nopean gasellin kanssa. Näin sanottuaan laskeutui Reino polvilleen Ruthin jalkojen ääreen ja pyysi, että hän saisi myöskin voidella.

Kun äiti näki, minkä suuren ilon hän siten saattoi valmistaa nuorukaiselle, luovutti hän pikarin tälle ja virkkoi: — Tohtoroi nyt, ehkä se tehoo sinun sormiesi sivelemänä vieläkin paremmin.

Ruth makasi yhä uimapuvussaan. Tämän huomasi vihdoin Aino ja pyysi: — Nostapa, tohtori, potilas tänne, niin saan minäkin häntä hiukan vaalia. Ainolla oli vielä käsivarsillaan Ruthin vaatteet, ja nyt hän aukaisi heidän makuusuojansa verhot.

— Kyllä minä pääsen jo kävelemälläkin, vakuutti Ruth. Mutta ennenkun hän ennätti nousta, oli hän jo Reinon käsivarsilla ja hetkisen kuluttua Ainon huostassa.

Kun Reinokin oli pukeutunut, odotti hän hartaana, että sisko viittaisi häntä kantamaan Ruthin takaisin saliin.

Koko perhe vietti nyt ylimääräisen vapaan iltapäivän puhelemalla ja kuuntelemalla Davidin soittoa.

Jokainen meni aina vähän ajan perästä potilaan luo. Ruth sai nyt niin paljon hellyyttä ja huolenpitoa osakseen, että hän tunsi itsensä oikein erikoisen onnelliseksi. Olihan hän aina saanut rakkautta osaksensa, mutta nyt sitä aivan tuhlailemalla osoitettiin.

Reino istui uskollisena koko illan Ruthin vuoteen ääressä, eikä häntä siitä kukaan hennonnut karkoittaakaan. Uudelleen ja uudelleen hän siveli sormillaan neidon jalkaa, ja hän teki sitä yhtä hartaana kuin Maria voidellessaan kalliilla öljyllä Vapahtajan jalkoja.

Seuraavana päivänä oli Ruthin jalka todellakin aivan terve. Se oli manin ansiota. Mani oli balsameista parhainta, voitehista verrattominta.

Täällä ihmevaltakunnassa ei tarvinnut sairaana vuoteessa virua, ei vaivoja valitella, sillä siellä oli lääkkeenä ja voiteena ihmeellinen mani.