II

Reino ja Aino heräsivät vienoihin säveliin. He hämmästyivät, eivätkä heti muistaneet, missä he olivat. Kesäinen päivänvalo välkkyi kultaisessa sängyn päädyssä ja hohti sinisissä verhoissa. Vaaleanpunainen vaate, pehmyt kuin silkki, oli makaajan peitteenä. Aino siveli sitä sormillaan ja epäili yhä omaa olemistaan, kun verhot aukenivat ja Ruthin suuret, loistavat silmät tervehtivät suun hymyillessä ja kultakutrien sädehtiessä.

— Joko Aino-sisko jaksaa nousta?

Silloin Aino tuli täyteen tajuunsa ja huudahti riemuiten: — Oi Ruth! Hän nousi vuoteestaan ja sisaret tervehtivät syleillen toisiaan.

Ruth toi nyt uuden valkoisen puvun, joka oli runsaasti koristettu kulta- ja hopea-ompeluksilla ja pyysi Ainoa pukeutumaan siihen. Kiitollisena otti Aino puvun vastaan, sillä olihan hänen oma pukunsa kovin epäsointuinen tässä ympäristössä.

Ruth auttoi Ainoa pukeutumisessa, kiinnitti kultaisen soljen rintaan, sitoi otsanauhalla vaalean tukan, antoi sievät, koruommellut tohvelit jalkoihin, pyöräytti sitten Ainoa ympäri ja virkkoi: — Nyt ei veljesi tunne sinua eiliseksi sisarekseen!

Aino loi katseensa kuvastimeen, hämmästyi itsekin omaa somuuttaan ja sanoi ihastuneena: — Olenko minäkin näin? — — —? Ja jatkoi ajatuksissaan: — Miltähän minä Davidin silmissä näytän?

Reino tuli yht'aikaa tyttöjen kanssa saliin omasta makuusuojastaan puettuna Davidin tummansinisestä kankaasta tehtyyn mekkoon. Hän tervehti lämpimästi Ruthia ja sisartansa ja meni sitten toivottamaan hyvää huomenta vanhemmille.

Tervehtiessään emäntää Aino kysyi suloisesti hymyillen: — Minä saan siis sanoa teitä äidiksi?

— Oi lapseni, minä olen nyt sinun äitisi. Tuntuu niin äärettömän hyvältä saada tällaista nuorta tyttöä helliä ja hoivailla.

Aino loi katseensa Ruthiin, joka järjesteli kukkapöytää.

Äiti arvasi Ainon ajatuksen ja sanoi: — Ruth on minulle pikemminkin kuin sisar. Mehän olemme melkein yhtä vanhoja, ainoastaan 20 vuotta ikäeroa!

— Eihän Ruth ole hituistakaan vanhemman näköinen kuin Aino, virkkoi Reino, mutta joutui samassa hämilleen, kun hän oli uskaltanut mainita ristimänimeltä tuota ylhäistä neitoa, jonka hän vasta eilen ensi kerran näki.

Silloin Ruth kääntyi Reinoon päin, katseli häntä hurmaavilla silmillään ja sanoi:

— Taitaisi sinusta, Reino, olla mielenkiintoisempaa nähdä minut 200 vuotta vanhemman näköisenä kuin sisaresi, että saisit sanoa minua mummoksi?

— Ei, ei, ei, torjui Reino, — silloin tämä lumottu maa ei olisi kovinkaan hauska paikka. — Enkä minä olisi tänne tullutkaan, jatkoi nuorukainen rohkeasti, — ellei täällä olisi ollut oikeata Ruthia.

David katseli Ainoa kuin uutta ilmestystä. Sisaren puku teki Ainon niin ihmeen ihanaksi. Nuoren miehen rinnassa läikähteli lämmin laine ja hän tunsi sydämessään sellaisen autuuden tunnon, jollaista hän ei ollut koskaan ennen elämässään tuntenut.

Kun oli veisattu aamuvirsi, jolloin isä soitti urkuja, äiti luki 92:sen psalmin ja lausui Herran rukouksen.

Sen jälkeen nautittiin aamumani ja mentiin sitten ulos tarkastamaan ympäristöä ja tutustumaan tämän ihmemaan salaisuuksiin.

Heti pilarien ulkopuolelta alkoi puisto. Siinä oli ensimmäisinä kaksi kookasta koivua keväisessä vehreydessään. Puistossa oli samaa lajia puita ainoastaan kaksi kappaletta kutakin. Sen kaikki 400 puuta olivat maapallon eri osista. Paitsi koivua, Suomen puita oli vielä kuusi, tuomi ja pihlajaparit. Nämä molemmat viimemainitut parit olivat täydessä kukassa. Oli puita, joita Aino ja Reino eivät olleet nähneet edes kuvissakaan. Muutamissa puissa oli mitä loistavimpia kukkia, ja palmuissa suuremmoisen komeita lehtiä. Joka vuosi lisääntyi puisto uudella puuparilla, joka kasvoi sinä vuonna täyteen kasvuunsa ja jäi sellaiseksi kukkineen, lehtineen.

Kukkapuiden oksilla oli pieniä laululintuja, jotka aamuin illoin laulelivat sulosäveleltään. Kukin kukkapuu synnytti oman lintuparinsa. Niitä oli nykyään 20 paria, kauniita niinkuin maanpäällisetkin livertäjät.

Ihmemaan asukkaat olivat hyviä ystäviä pikkusiivellisten kanssa, jotka tulivat heidän olkapäillensä ja ojennetuille käsille, liverrellen ihastustaan tästä sunnuntaisesta vierailusta.

Eräs linnuista uskalsi tulla Ainonkin olkapäälle. Aino ojensi kätensä ja houkutteli lintusta siihen.

— Tämä on aivan meidän pääskysemme muotoinen, mutta tällä on hopeaa siivissä. Miksi te tätä nimitätte? kysyi Aino kääntyen Davidin puoleen.

— Kyllä me sitä pääskyksi nimitämme, vastasi David.

Aino vei lintusen lähelle poskeaan, ja pääsky alkoi nokallaan hyväillä neitosen poskea. — Voi, kuinka sinä pääsky pieni olet kiltti! ihasteli Aino, ojensi sitten kätensä ja lintunen lensi pihlajan oksalle.

— Mutta eihän täällä ole hyönteisiä, millä lintuset elävät, huomautti Reino.

— Niillä on oma maninsa; kukkien tuoksu riittää niille ravinnoksi, vastasi Ruth.

Puiden välissä ja puiston ympärillä kasvoi kukkia. Niitä oli myöskin 200 lajia, mutta kukkia oli satoja samaa lajia. Kukin laji kasvoi myöskin yhtenä vuonna täyteen kukkaansa ja jäi sellaiseksi kuihtumatta, kuolematta.

Ruth keksi ensiksi uuden kukan taimen ja huudahti:

— Tämän vuoden kukka! Voi pientä ressua, mikä sinustakin tulee, kun aikuiseksi pääset!

Reino katseli kukan tainta lähempää ja tiesi: — Sehän on mesimarjan alku.

— Voi hyvä ihme, minä pudotin kukkani tänne tullessamme, ja nyt tämä maailma alkaa niitä kasvattaa, ihasteli Aino.

— Teidän tuloanne siunaten Luoja on ne tänne nyt lähettänyt, sanoi isä.

Perhe kulki hiljalleen kierrellen, kaarrellen puistossa. Siellä oli niin paljon kaunista nähtävää. Silmä sai yllin kyllin nauttia mitä runsaimman kauneuden rikkautta.

— Mennään nyt virralle! esitti David.

— Onko täällä virtakin! huudahti Reino ihastuneena. — Tämä on sittenkin oikea paratiisi eikä maanalainen maailma.

He saapuivat virran rannalle. Se oli kivenheiton levyinen vuo, joka alkoi salin puoleisen vuorenseinän juurelta ja päättyi vastaiselle puolelle 1200 askeleen pituisena.

Virran ranta oli melkein kauttaaltaan hienoa keltaista hiekkaa; ainoastaan keskikohdalla oli vihreätä nurmikkoa mataline kukkineen, ja siihen lähelle ulottui puiston kulma.

Vastaisella puolella oli noin 10 m korkea kallio, joka äkkijyrkkänä kohosi virrasta. Kallio oli samaa punertavaa marmoria, josta salin permanto oli tehty.

— Onko tuossa virrassa kaloja? kysyi Reino. — Minä olin viime yönä saamaisillani uistimella suuren lohen, mutta juuri kun olin nostamassa sitä veneeseen, pyörähti se ympäri ja vei koukut mennessään. Oikein kyynel kierähti silmääni, se kun olisi ollut ensimäinen loheni, ja senkin piti mennä. Oli sentään onni, että se oli vain unta.

Ruth meni aivan veden partaalle ja kutsui: — Tui, tui!

Silloin siihen ui pieniä, kullan- ja hopeanvälkkyviä kaloja. — Tässä näette toista lajia meidän eläinkuntaamme!

Pikku kalaset uivat aivan heidän silmäinsä alla ja pitivät puhtaan kirkkaassa vedessä kaunista kisaansa.

— Kaikki täällä on puhdasta ja kaunista! ihaili Aino. — Uskaltaisikohan tuohon mennä uimaan? Hän koetteli vettä sormillaan, — Tämähän on lämpimämpää kuin eilen Herajärvessä.

— Joka päivähän me käymme uimassa, myönsi David. — Mennäänkö nyt? Tavallisesti me käymme keskipäivällä, mutta voimmehan nyt tehdä poikkeuksen.

— Menkää vain, te nuoret! Me katselemme uintianne. Antakaa sunnuntai-uimapukunne Ainolle ja Reinolle.

— Onko teillä oikein eri sunnuntaiuimapuvutkin? kysyi Aino, kun he olivat puun suojassa, jonka oksilla riippui kaksi uimapukua, toinen niistä hopeanvärinen, silkinhieno.

— Tietysti, vastasi Ruth. — Tätä pidin minä eilenkin suuren juhlan kunniaksi, pue sinä, sisko se nyt yllesi. Minä otan tämän sinivalkoisen.

— Voi, kuinka teillä on kaikki niin hienoa ja ruhtinaallisen loistavaa. Eivät maan monetkaan jumaliset ihmiset panisi tällaisia yllensä.

— Miksi emme käyttäisi sitä, mitä Jumala on meille antanut. Emmehän sittenkään kykene pukemaan itseämme niin kauniiksi, kuin Hän pukee kukat ja puut.

— Kyllä sinä vain olet kauniimpi kuin yksikään kukka, vaikka sinulla ei olisi mitään ylläsi, tunnusti Aino.

— Äläpä teekään minua itserakkaaksi, minäkin voin langeta samaan kiusaukseen katsellessani sinua.

Kohta olivat kaikki neljä veden helmoissa. He uivat kuin kalat sukeltaen ja molskien. Vaikka Aino ja Reino olivatkin hyviä uimareita, niin nyt he saivat nähdä oikeita uimamestareita. — Mutta noilla olikin yli kahdensadan vuoden harjoitusaika takanaan. Eikä Reino yhtään ihmetellyt, vaikka David ui nopeasti kuin hauki ja Ruth kevyenä kuin Huopanan kiisken mullonen.

Sitten seurasivat hypyt kalliolta. Aino ei uskaltanut ollenkaan yrittääkään. Reino hyppäsi alemmalta kohdalta, mutta David ja Ruth nousivat kallion ylimmälle reunalle ja liitivät kauniissa kaaressa halki ilman kuin lokit. Tätä katsellessaan päätti Reino saavuttaa tuon hyppytaituruuden ainakin vuoden kuluttua.

Kun he taas neljin molskivat vedessä, ajaen vettä toistensa päälle kuin vallattoman iloiset lapset ainakin, nauroivat Aino ja Reino niin, että kukat kedolla sitä ihmetellen kuuntelivat.

Kun nuoret olivat taas tavallisissa pukimissaan, virkkoi Aino veljelleen. — Minua vähän hävettää meidän naurumme. Ruth ja David eivät koskaan naura, vaikka he ovat yhtä nuoria kuin mekin, tarkoitan yhtä nuoren näköisiä. Pitävätköhän he sitä sopimattomana?

Pian he kuitenkin pääsivät siitä huolesta, sillä äiti virkkoi: — On niin virkistävää kuulla teidän nauruanne. Nämä meidän vanhat lapsemme ovat sen taidon jo kokonaan unhottaneet.

— Ettekö todellakaan naura koskaan ääneen? kysyi Reino kääntyen Ruthin puoleen.

— Eihän sitä näin vanhana enää osaa.

— Vai vanhoja te, olisittepa itse nähneet itsenne tuossa virrassa äsken peuhaavan kuin nuoret lohenpoikaset, niin ette sanoisi itseänne vanhoiksi!

— Ehkä teiltä taas opimme nauramisen taidon, kun enemmän yhdessä olemme.

— Entä osaatteko te itkeä? kysyi Reino.

— Eihän meillä ole täällä ollut mitään itkettävääkään.

Reino ajatteli: — Hyvin lähellä jumaluutta ovat nämä ihmiset. Ei ole heillä surua, ei sairautta, he eivät tarvitse ruokaa, eivätkä vanhene, tokkopa kuolevatkaan koskaan. Tahtoisin kuitenkin nähdä Ruthin edes kerran nauravan.

Oltiin kotimatkalla, kun Aino äkkiä pysähtyi ja huudahti iloisena. — Hyvänen aika, katsokaas näitä pieniä petäjän taimia!

— Niin, niin, siitä on todellakin 50 vuotta kulunut, kun tuomen saimme. Nyt tuli petäjän vuoro. David lisäsi: — Ensi puu oli koivu, viidenkymmenen vuoden kuluttua tuli kuusi ja v. 1818 ilmaantui pihlaja.

— Topeliuksen syntymävuonna, virkkoi Aino.

— Mikähän maamme puista tänne tulee taas viidenkymmenen vuoden päästä? virkkoi Reino.

— Oikeinko sinä toivot sen päivän näkeväsi? kysyi Aino.

— Eläisihän täällä vaikka Metusalemin ikäiseksi, naurahti Reino.

Lähellä asuntoa oli useita valkeasta marmorista veistettyjä vartalokuvia; ne esittivät kaikki raamatullisia henkilöitä ja olivat erittäin suurella huolella ja taidolla tehtyjä.

— Feidias ja Thorvaldsen ovat itse olleet täällä näitä veistämässä, sanoi Reino, lausuen arvostelun teoksista.

— Minä sanon heitä isäksi ja veljeksi, sanoi Ruth.

Siinä oli Jakob, joka juuri on herännyt, nähtyään unensa tikapuista enkeleineen, ja David harppua soittamassa. Kauan katseli Reino Ruthia, joka tähkäpää kädessä puhui Boaksen kanssa; elävä Ruth siinä oli ollut mallina.

Hiukan sivulla oli suuri kalliopaasi, johon oli hakattu Jeesuksen hauta. Haudassa oli kaksi enkeliä ja Maria Magdaleena kädet ristissä kuuntelemassa hartaana ja samalla hämmästyneen iloisena enkelien sanoja. Kohtaus oli niin liikuttavan kaunis, että Aino sitä katsellessaan sai pyyhkiä kyyneleen silmänurkastaan.

— Miten te olettekaan oppineet noin suuriksi mestareiksi? ihmetteli Reino taas.

— Kylläpä siihen vuosia kului ja monta marmorikappaletta turmeltui, ennenkuin uskalsimme ruveta esittämään näitä henkilöitä, virkkoi isä.

Kun he olivat vielä hetkisen katselleet monia muitakin veistoksia, sanoi perheen vanhin: — Nyt on aika mennä sisälle kuulemaan Herran sanaa.

Ruth asettui Raamatun ääreen ja aukaisi kirjan. Esille osui 103:s psalmi. Kun ensin oli veisattu sunnuntaivirsi, luki Ruth kiitospsalmin, ja luetun johdosta puhui isä Jumalan ja ihmisten suhteesta toisiinsa.

Reino ajatteli: — Kun noin välittömästi pappi puhuu, niin kelpaa sitä kuunnella.

Jumalanpalvelus päättyi virteen. Kauniita olivat tämän seurakunnan virret. Niiden tekemiseen olivat kaikki perheen jäsenet ottaneet osaa.

David näytti nuorille sisaruksille kirjaston. Se oli kirjahyllyllä urkujen oikealla puolella. Siinä oli virsikirja, johon oli otettu muutamia virsiä 1701 vuoden virsikirjasta, ne, mitä he olivat siitä muistaneet ulkoa; suurin osa oli kuitenkin heidän omia sepittämiään. Nyt päätettiin siihen lisätä ne virret, joita Aino ja Reino muistivat. Kirjastossa oli vielä muutamia satuja ja kertomuksia, joita Ruth ja David olivat toisilleen kertoneet. Mutta suurimman osan kirjastoa täyttivät Davidin sävellykset. Hän oli säveltänyt useita psalmeja ja kiitosvirsiä, mutta vielä enemmän omia tekemiään juhlakantaatteja. Musiikki olikin tämän perheen suurinta nautintoa.

Mistä paperi kirjoihin?

Se oli tehty valkeasta metallisekoituksesta. Metalli oli valssattu hienoksi kuin hienoin paperi. Kynä oli kullasta ja muste erään mustan kiven ja kalliokasvin liuosta.

Urkuja, sen ääntä ja näköä olivat nuoret sisarukset kovin ihailleet. Torvet olivat kullasta ja hopeasta. Sivukoristeina oli kaksi kerubia, jotka puhalsivat torviinsa. Nämä urut olisi mikä urkutehtailija hyvänsä tunnustanut täydelliseksi mestarinäytteeksi. Mutta niinpä se olikin isä Johanneksen ja Davidin viides saavutus, valmistunut 40 vuotta sitten.

Olivathan Aino ja Reino kuulleet aikaisemminkin kaunista urkujensoittoa, mutta Davidin soittaessa oli näiden urkujen äänessä jotain kuvaamattoman ihanaa.

Päivämanin jälkeen mentiin taas ulos katsomaan maalauksia jotka olivat vuoren seinässä, alkaen siitä, mistä virta lähti vuoren juuresta, 600 askeleen päässä salista.

Vuoren kohtisuoraan, sileään tai silitettyyn seinään oli kuvattu Vanhan Testamentin tärkeimmät tapaukset, ja kuvasarja ulottui virrasta aina saliin saakka.

Virran niskan kohdalle oli kuvattu paratiisi. Puhtaita olivat Adam ja Eva, viattomuuden ja hyveen esikuvia alastomassa kauneudessaan. He seisoivat paratiisin läpi kulkevan virran rannalla ja katselivat aamuauringon ensisäteiden valaistuksessa taivaalle, kasvot pyhää hartautta täynnä, aivankuin he näkisivät siellä itse Jumalan.

Toisessa kuvassa esiintyi käärme Eevaa viettelemässä. Käärmeellä oli viekkaan näköisen ihmisen kasvot. Erinomaisen herkullisen näköinen hedelmä riippui aivan Eevan silmien edessä.

Kolmannessa kuvassa lähtivät paratiisin asukkaat pois enkelin ajamina. Surun ja häpeäntunnon vallassa kulkivat nyt Adam ja Eva.

Seurasi näin kuva toisensa jälkeen. Mutta kun he saapuivat kuvaan, joka esitti Rebekkaa kaivolla, niin ei Reino tahtonut malttaa lähteä sen äärestä lainkaan pois. Siinähän oli taaskin Ruth! Hänen ihanat silmänsä oli kuvattu tuohon kallioon. Olihan täällä Ruth elävänäkin lähellä, mutta eihän hän uskaltanut neidon silmiä katsella niin syvästi.

— Oletko sinä Rebekkaan niin ihastunut, ettet malta hänestä erotakaan, virkkoi jo Aino kiusoitellen.

Reino punastui ja liittyi toisiin, jotka seisoivat katselemassa, kuinka Jakob ostaa hernekeitolla Esaulta esikoisoikeuden.

Ihanin kuitenkin kaikista kuvista oli Reinon mielestä Rakel, jolle Jakob esittää itsensä Haranin kaivolla. Sillä Rakelissa oli kaikki Ruthia, ei ainoastaan silmät, vaan myöskin suu, nenä ja leuka. Tätä kuvaa päätti Reino tulla tänne usein ihailemaan; hän halusi sitä katsella yksin rauhassa.

Kun päästiin Josefiin asti, niin päätettiin jatkaa katselemista toisella kertaa, sillä Ainon ja Reinon sielu alkoi olla jo liiaksi täynnä niin paljosta kauneudesta.

Kuvat olivatkin kaikki oikeita taideteoksia, joita tekemässä ei ollut ainoastaan käsi ja silmä, vaan myöskin sydän ja sielu.

Näiden kuvien maalaamiseen oli koko perhe ottanut osaa. Kuitenkin oli Ruth enimmän tätä työtä tehnyt ja isä vähimmän. Väriä he olivat saaneet kasvien mehuista ja muutamista kivilajeista.

— Kohta tänne tultuanneko te aloititte tämän työnne? uteli Reino.

— Ei, vaan yli kaksikymmentä vuotta sen jälkeen, vaikka kyllä harjoittelimme jo ennenkin, vastasi Ruth.

— Vuonna 1741 me aloitimme tämän työn, sanoi David.

— Silloin alkoi Suomessa Pikkuviha, virkkoi Reino.

— Kas niin, nyt menemme kuulemaan Reinon ensimäistä luentoa Suomen historiasta, päätti perheen päämies.

Kun historia oli ollut Reinon mieliainetta ja hän oli lukenut kaikkia historiallisia teoksia, mitä vain oli käsiinsä saanut, niin osasi hän nyt esittää melko laajasti kansamme ja maamme vaiheita tarkkaaville kuulijoilleen.

Luennoitsija vei pienen kuulijakunnan maanpäälliselle kamaralle 200 vuotta ajassa taaksepäin, ja vaikka ihmemaan alkuasukkaat olivat itse silloin eläneet, niin nyt vasta he saivat tietää, kuinka hirveästi Isoviha oli Suomea hävittänyt. Mutta kun he kuulivat, kuinka maamme senkin jälkeen nousi tuhkasta ja verestä, niin ilonkyyneleet kostuttivat heidän silmiänsä.

— Kovin Herra on koetellut kansaamme, mutta armoansa ei Hän ole ottanut meiltä milloinkaan, virkkoi isä hartaana, kun Reino oli lopettanut.

Sen jälkeen keskusteltiin Isonvihan ajoista, jolloin sen ajan eläjät kertoilivat omia näkemyksiään ja kokemuksiaan. Niinpä kertoi vanhin, että heille tuli kerran paeten eräs vaimo melkein mielipuolisuuden tilassa ja särkynein sydämin kuvasi, kuinka heidän taloonsa tuli hurjimpia koirankuonolaisia — kalmukkeja —, joista eräs pisti keihäänsä kätkyessä makaavaan lapseen, vaimon nuorimpaan, ja työnsi lapsen palavaan uuniin.

Ainoa pöyristytti, hän tunsi oikein pahoinvointia.

— Samallaisia petoja olivat meillä viime kevättalvena riehuneet punaryssät, sanoi Reino.

— Eiväthän ne nyt sentään pieniä lapsia — — — virkkoi Aino.

— Jätetään nyt nämä ikävät muistelot ja lauletaan joku Davidin psalmi, esitti perheen emäntä.

Kohta olikin ihana musiikki häivyttänyt kaikki kamalat mielikuvat.

Laulun jälkeen sanoi Aino veljelleen: — Mitenkähän täti ja eno mahtavat olla huolissaan, kun emme tänäkään iltana ole vielä saapuneet kotiin?

— Niin, huomenna lähettävät varmasti meitä etsimään. Kyllä heillä on arvoittelemista, mihin me oikein olemme joutuneet.

— Tätiä ja enoa on sääli, kun he aivan suotta surevat puolestamme.

Tänä iltana luettiin Raamatun viimeinen luku. Sen jälkeen päätettiin, että huomisesta aikain, kun raamattu taas aletaan alusta, lukee jokainen luvun vuorollaan omana päivänään ikäjärjestyksessä, siis isä aina maanantaina ja Aino lauantaina, mutta sunnuntaina saa lukija valita mieleisensä kohdan.

Kaunis oli Ainon ja Reinon ensimäinen sunnuntai satumaassa. Niin ihanaa sunnuntaita eivät he mielestänsä olleet vielä koskaan viettäneet.