III

Maanantaiaamuna, heti kun aamulaulu oli laulettu ja ensi mani juotu, mentiin työpaikoille.

Naiset menivät kolmisin kutomapaikalle. Siellä oli kahdet kangaspuut; toisessa oli kuteilla hienoa sinistä kangasta, joka hohti kuin silkki, toisessa taas pehmeätä, valkoista. Oli siinä kaksi rukkiakin, toisen puolassa valkeata lankaa, toisen hopeanhohtoista.

— Mistä on saatu näin hienoja kuituja? kysyi Aino koskettaen sormillaan pumpulin kaltaista levettä.

Maria, se oli äidin nimi, otti lähellä olevasta kopasta kasvinvarren ja poistettuaan siitä päällimmäisen kuoren alkoi sen puhtaan valkeasta varresta vetää hienon hienoja kuituja. — Tämä on meidän liinakasvimme ja tästä saadaan erivärisiä lankoja värjäämällä.

Ruth toi sitten ihmeellisen kukan, josta pursui hienoja, hohtavia höytyviä.

— Tästä saadaan hopealangat! Saat sinäkin oman sunnuntai-uimapukusi.

Äiti istuutui kutomaan. — Tämä sininen pitää kutoa valmiiksi, että saadaan peitteenpäälliset. Patjakankaaksi sopivaa onkin jo varastossa.

— Osaat kai sinäkin kutoa? kysyi Ruth.

Aino tunsi punastuvansa ja tunnusti häveten, ettei ollut ikinä vielä istunut kangaspuitten enempää kuin rukinkaan ääressä.

— Ei tee mitään, kyllä täällä opit, lohdutti Ruth. Oppitunti alkoi heti. Ruth vei Ainon koneen luo, jossa varsista revittiin kuidut erilleen. Haettiin uusia varsia, ja iloisessa työn touhussa meni aika keskipäivän manihetkeen saakka. Iltapuolella jatkettiin työtä, ja Aino sai aloittaa sekä kehräämistä että kutomista. Hyvinpä se kävikin, sillä oppilas oli tarkka ja hyppysiltään notkea, sitäpaitsi tämä työ oli Ainosta kovin mieluista.

Miesten työpaja oli suuren kalliopaaden kupeella valtakunnan toisella sivulla. Siinä oli sorvia ja valssikoneita, viila ja höyläpenkki, sahoja, poria ja kaikellaisia työkaluja. Kulta- ja hopeaharkkoja oli avonaisissa laatikoissa kymmeniä kiloja. Rauta-, teräs- y.m. metallitangot olivat eri kasoissaan. Paaden kyljessä oli musta ympyrä, läpimitaltaan 10 cm; sitä näytti Johannes Reinolle ja sanoi:

— Ilman sitä voimaa, joka tuosta täplästä tulee, olisimme aivan avuttomia; siitä saamme voimaa, joka käyttää koneitamme, sen avulla saamme metallit pehmeiksi kuin vaha. Katsos nyt!

Johannes otti paaden kyljessä riippuvan mustan, parin millimetrin vahvuisen langan, pisti sen toisen pään valssikoneeseen ja toisen pään, jossa oli 10 pennin suuruinen levy, mustaan pyörylään. Heti alkoi kuulua hienoa surinaa, ja teräsvalssit rupesivat pyörimään. Nyt otti seppä kultatangon, piti sen päätä vähän aikaa pyörylässä, vei sen sitten valssien väliin ja kohta tuli tanko ohuena levynä toiselta puolelta ulos. Reino katseli ihmetyksestä sanattomana. Seppä kiristi valssia, pani äskeisen kultalevyn uudelleen valssiin, ja silloin se tuli paperin ohuisena.

Viimein Reino sanoi: — Se on kai sähköä, joka tuosta täplästä tulee. Sitten hän kertoi, mihin kaikkeen maan päällä sähköä käytettiin.

— Teillä on vain niin kovin yksinkertaista tuo sähkön saaminen, jatkoi nuorukainen.

— Isä keksi tuon voiman, niin kuin me sitä nimitämme, oltuamme täällä neljättäkymmentä vuotta, selitti David ja jatkoi: — Sen jälkeen vasta täällä kyettiin jotakin saamaan aikaan. Tämä voima on meillä urkujen polkijanakin.

Nyt ryhdyttiin sängyn päätyjä valmistamaan. Työn ohella sai Reino kuulla, että isä Johannes oli ollut jo maan päällä ollessaan taitava seppä. Suurten nälkävuosien aikana oli hän käynyt Tukholmassa, Saksassa ja Hollannissa opintojaan jatkamassa. Hän palasi kuitenkin kotimaahan jo v. 1698, jolloin meni Turussa naimisiin Mariansa kanssa. Seuraavana vuonna syntyi David, ja v. 1700, jolloin sota alkoi, saimme Ruthin.

— Eikö Kaarlo kuningas vaatinut teitä sotilaikseen?

— Ei, minua tarvittiin kotosalla aseseppänä.

Reino oli ensipäivän vain katselijana; opissaoloahan se oli sekin. Ei hän kuitenkaan malttanut olla välillä käymättä erään työpöydän luona; siinä oli kaikellaisia hienoja työkaluja: vasaroita, talttoja, veitsiä, saksia, pihtejä, viiloja y.m. Reino ei kaikkien esineiden nimeä edes tietänyt, saatikka ymmärtänyt niiden käyttöä. Pienellä hyllyllä pöydän sivulla oli jalokiviä siroissa rasioissa. Kultainen rannerengas oli hiukan keskentekoinen; siihen oli kiinnitetty muutamia timantteja, mutta pari puuttui vielä. Hopeasolki oli neulaa vailla; se oli muuten samallainen kuin Davidin nutun rinnustassa oleva. Pöydällä oli vielä piirustus kaulanauhaan, jonka helmistä oli jo muutamia valmiinakin. Kun Reino niitä katseli, ymmärsi hän, että se, joka tuollaista työtä kykeni tekemään, oli etevä jalokiviseppä.

Minun täytyy oppia tätä ammattia, että voin valmistaa jotain kaunista Ruthille — ja Ainolle, päätti Reino mielessään.

— Kyllä te olette äärettömän rikkaita, virkkoi Reino tullen taas toisten luo. Eivät edes Rockefeller ja Carnegie ole näin rikkaita.

— Meillehän nämä kalleudet eivät tuota suurtakaan iloa, kun emme voi näillä huojentaa ihmiskunnan kärsimyksiä, emme voi mitään tehdä köyhien ja puutteellisten hyväksi, puhui isä.

— Jos te olisitte maan päällä näine rikkauksinenne, niin te varmaan voittaisitte itse Carnegienkin lahjoituksillanne.

— Kukas hän on?

— Eräs amerikkalainen miljardööri. Reino alkoi nyt kertoa Amerikan noususta, sen rikkauksista ja vallasta, sen teollisuudesta, kaupasta ja edistyksestä elämän kaikilla aloilla.

Kuului hopeatriangelin ääni ja miehet lähtivät päivämanille.

Reino katseli taas Ruthia kuin uutta ilmestystä; olihan lähes 6 tuntia kulunut siitä, kun he aamulla erosivat. — Voi kuinka tämän valtakunnan prinsessan liikkeet olivat sirot, käynti kevyt ja joustava! Näin ihaili nuorukainen ajatuksissaan neitoa tämän liikkuessa päivällispuuhissa.

Juotiin mania ja puheltiin.

— Mehän olemmekin kaikki saman kaupungin lapsia, sanoi Reino.

— Mitä, oletteko tekin syntyneet Turussa? riemastui Aino ja katsahti Davidiin.

— Ovat David ja Ruth, vastasi äiti. — Minä olen Naantalin tyttöjä; muutin Turkuun 1696, jolloin olin Ainon ikäinen. Isä on kotoisin keski-Suomesta; sen tähden me muutimmekin tänne Keski-Suomeen heti sen jälkeen, kun tulipalo hävitti kolmannen osan Turkua, vuonna 1711.

— Millainen kaupunki Turku oli siihen aikaan? kysyi Reino.

— Sen arvaa, että se oli surkeassa tilassa. Edellisenä vuonna vei rutto enemmän kuin kolmannen osan kaupungin asukkaista; me siitä säilyimme kuin ihmeen kautta. Mutta kun meidänkin talomme sitten tulipalossa meni poroksi ja samassa kuulimme venäläisten lähenevän pitkin rannikkoa, niin silloin meille tuli lähtö sisämaahan. Niistä tavaroista, jotka tulipalossa säilyivät ja jotka veimme mukanamme, on tuo kallis aarre ainoana tallella, ja äiti osoitti pöydällä olevaa kirjaa.

— Emmekä muita tavaroita ole täällä kaivanneetkaan, sanoi Johannes.

Vaikka olikin kiire päivä, niin oli sentään välillä käytävä uimassakin. Uimisen jälkeen tekivät nuoret rekkiliikkeitä rannalla olevassa voimistelutangossa. Kovin kömpelö oli Reino Davidin rinnalla, vaikka hän mielestänsä oli ennen ollut jommoinenkin voimistelija. Mutta Davidilla olikin 200-vuotinen voimistelukurssi takanaan ja niinpä hän voimistelikin kuin paras akrobaatti. Näytti kuin ei hänessä lainkaan olisi painoa ollut, niin kevyesti kävi häneltä liikkeiden teko.

Iltapuolella kävi Reino katsomassa naisten töitä. Täällä hänet pantiin heti riivimään patjan täytettä, mutta sittenkin tuntui olo siellä ihanalta, sillä täällä oli Ruth.

Lauantaina olivat uudet sängyt vaatteineen valmiina. Ainolle tuli aivan samannäköinen kuin Ruthilla oli, ja Reinolle Davidin vuoteen mallinen. Nyt saivat tytöt maata vierekkäisissä vuoteissaan, samoin pojat omassa makuukammiossaan.

Kun sängyt oli saatu paikoilleen, sanoi Reino:

— Nyt olisi saunapäivä, mutta mistä sauna saadaan!

— Älähän hätäile, poika! virkkoi isä, — saat niin kuumaa kylpyä kuin vain haluat. — Niin, naiset saavatkin jo mennä kylpyyn.

— Jättäkää vähän löylyä meillekin! huusi Reino, kun naiset astuivat ulos salista.

Tämän valtakunnan sauna oli kuuma lähde, jonka vesi oli yli +500 Celsiusta, ja se sijaitsi samalla puolella kuin pajakin, 300 askelta sivummalla, puiston "kirkon" puoleisessa laidassa, kahden palmupuun suojassa. Lähteen vieressä oli kaksi marmoriallasta; niihin laskettiin kuuma vesi, joka jäähdytettiin tarpeellisen lämpimäksi virrasta johdetulla vedellä. Lähteen vedessä oli liuenneena useita mineraaliaineita ja se maistui hyvin kirpeältä. Kun sitä hieroi ihoonsa, vaahtosi se kuin bairum neste. Tässä vedessä kylpivät satumaan asukkaat joka lauantai, ja joka kerta he kylvystä tulivat kuin uudestisyntyneinä.

— Minä luulen, että tämä parantaisi vaikka minkälaisen taudin, virkkoi Reino, kun hän oli hetkisen nauttinut kylvyn suloa.

— Silloin vasta mekin pääsimme surustamme, kun ensi kerran tässä kylpyä otimme, lausui isä. — Olimme jo kuukauden täällä olleet, ennenkuin tämän lähteen löysimme.

Kun he taas istuivat salissa iltamania juomassa, sanoi Reino: — Kummallakohan mahtaa olla suurempi ansio teidän nuoruutenne säilyttämisessä, tällä manillako vai kylvyllä?

Siihen vastasi Ruth: — Kummallakin! Mutta etkö sinä meistä pitäisi, jos me olisimme yli kahdensadan vuoden vanhojen näköisiä?

Reinon mielessä vilahti heti hyvin kuivan ja ryppyisen eukon kuva, ja hän lausui: — Toisella tavallahan pitää vanhoista ja toisella nuorista.