SPINOZA.
Reading edition
Yömyöhäisehen valvoo kammiossa mies, kirjojansa tutkii, ahkeraan, on outo hohto silmäin katsannossa, myhähtää huuli yksin puhumaan:
"Niin sysimusta aikakauden petos, ja joka sokkelossa erhetys. Pakenee totuus, aatokseen ken vetos. kun kuolonsyntiä on epäilys.
Mä epäilin ja järjen ponnistimin työtähän iskin ajan kallioon. Mä janohoni tiedon mettä imin, sukelsin syvähän sen aallokkoon.
Mä etsin sarastusta, valojuovaa ja löysin aukon hengen maailmaan, nyt aatokseni rakennelmaa muovaa, mi pilviin nouseva on aikanaan."
Näin lausuvi ja mietteisihin vajoo. Mut yössä huhuavat huuhkajat. "Pakanaan, juutalaiseen" kohta kajoo lain koura, kirkonmiehet hurskahat.
Hän vaikenisko suosiota häkein maan valtiasten, valheen palvojain? Ja häntä houkuttaisko kiitos makein tai sijat oppisalein mahtavain?
Ei! Kammioonsa palaa erakkuuteen mies yksinäisten miettehien näin. Oppinsa oudot vaipuu hiljaisuuteen, ne valona vain harvain etsijäin.
Ja ahkeroiden, lasinhiomisin saa niukan leivän viisauden mies, mut mieltään elähdyttää usko sisin, se syttyy kerta totuudenkin lies.
Se palaa, lämmittää ja tulellansa päät, sydämet saa uuteen toimintaan, myös siinä korsi hänen kantamansa, kipinä vaalimansa hehkussaan.
Ei tahdo aikalaiset uutta tietää, on vanha polku kevyt, vaivaton. Ja häiritsijää tuskin voi he sietää, kun hetki tarjoo velton nautinnon.
Mut vierittyä pitkäin vuosisatain vapaissa aatteissansa heräjää mies haudastaan, ja viittojana ratain nyt jälkimaailma häntä ylistää.