ALKIBIADEEN JÄÄHYVÄISET.

Saata Poséidon matkahan miestä, mi havaa elämän houreestaan, pattona, syntymämaan. Taakseni portit suljen, joita en avaa, Hellaan kentille en astu mä milloinkaan.

Siellä mun lapsena Artemis kymmenin nisin sankari-uhmailuun juovutti viinillään, ennustuksesta Pythian järkähti sisin, kiihdytti laulelmat kunnian etsintään.

Vieläkin kuulen, kuin sanat kertovi ylväät urhojen seikkailut, tuiskeet taistelojen, pyhättöjen näen veistokset, jalot pylväät, kuuntelen aatokset huulilta viisasten.

Anna Apollon voimaa lähteä miehen, jolta on kirvanneet valjakon ohjakset, kesken taivalta suistui hän ohitiehen, ratsu jo kiitää pois, — turhaa sinkoelet

nuolias. — Laskee maine, mi ennen hohti loistolla auringon, ympäri rantamien. Äsken Alkibiades kansaa johti, voitosta voittoon vain vei sotapurret sen.

Mies hän koittaa sai kademielien vainon, tuostapa murtunut ei, uhmasi uudelleen, lailla Titaanein kantoi vuorien painon, rohkea, hymyssä suin keskellä vaaranteen.

Valtias Ateene, väistytä kostottaret käärmehissuortuvapäät. — Muistelot armaat suo ajoilta, jolloin juhlimme pyhät ja aret, rinteet Akropoliin riemusta helkkyi nuo.

öljy- ja laakeripuut oli vihreimmissään, lempi ja nuoruus sai sydämet tulvimahan. Pois! Pois! — Pettyy ihminen pyrkimyksissään elämä varjoa vain, — tuonko jo oivallan?

Laulu haudoista.

Näin katakombien käytävät, hautojen paadet laulua toistaa: "Ei ole hän, joka sorroin mahtinsa manaa, väkevin, voittamaton. Väistyvi vuorollaan kera vyöryväin pilvein. Uhmansa, työnsäkin huutavat kaamein kaiuin: katoat arvottomiin…

Vaan kuka syytönnä, vuoks' toden solvattu herjoin kunniapattona, pilkattu, poljettu maahan, uhrina konnain, hän, — ajokauris tuo verenahnaan kyttien katraan, ristillä riippuva ah ylimaallisin ilmein kantava sielussaan uskoa kuolematonta, totuuden tulta, — jumalain suosima vain. Lie tänäpäivänä lyöty hän, hautahan syösty, huomenna nousee taas, väkevä, voimallinen."

Niin soi äänet pyhien kallioluolain, Kertomus siivet saa, uskoa kuljettaa.