ERIK XIV KAARINALLEEN.

1.

Ma olen paljas, ryöstetty ja syösty kurjuuteen. Sun sain, ah saituri ei niin lie rikas aarteineen,

kuin olen. Nyt mä ymmärrän kotoisen onnen sen, jot en mä ennen tuntenut loistossa salien.

Nyt onnen sen mä omistan, kun Sinut vain mä saan. On soppi ahdas rakkahin, kun kanssasi sen jaan.

Ja valtakunnat, kruununi ilolla unhoitan, kun sydämes, sun sydämes poveeni painallan.

Mun Kaarinani kaunoinen sun sain. Ja mainehen sun kuninkaanas saavutan ma kuolemattoman.

2.

Lie herjat mua häväisseet, tok' parhainta ei taitaneet tuhota multa: sydäntäs ja suurta lempeäs.

Lie telkäneet mun vankilaan, mut lempeän ei kuitenkaan ijäti sulle hehkuvaa he taida sammuttaa.

3.

Kalvaessa kaihon piinan katsoin Aurajoen vanaa. Liehuvan näin valkoliinan, tuuli kuiski tuhat sanaa.

Katsoin Kaarinani purtta. Itkin. Mieleen muistui veli, tunnoton tuo verihurtta, joka meidät eroitteli.

Kirottu hän kerroin kolmin, upotkoon jo hämäryyteen! Kera jumalien solmin liiton täytteeks' pyhän pyyteen.

Thor ja Odin avuks tulkaa, päästäjiksi paulojeni. Ojentakaa kortta, sulkaa yli virran mennäkseni.

Nähkää, viittoo käsi hennoin. Itkuun heltyy pilviparras. — En voi kiitää ilmalennoin, houretta vain toive harras.

4.

Kuutar, kulkija yön, joka vaunujas taiten ohjaat, Kaarinan luo nopsaan retki jo tee. Ullakkohuoneessaan polo valvovi kaiten, kaihtimet syrjään vie, sinehen silmäelee.

Kuutar kulkija yön, hae ikkuna loitto, lempein katsannoin katsele kalleintain. Tähdet siintelevät, soi sfäärien soitto. Tervehdykseni vie sävelin, lauluin vain!

Kuutar, luokseen käy, sulokutreja koskein hyväile armastain. Vyö hopeainen luo ylleen. Suutele huulia, väreitä poskein, kuiskaa kaihoni tää, tuska mi unta ei suo!