AUTIOSAARELLA.

I. Linna.

On valtameren kuohuissa pien saari autio, kivinen linna yksin vain sen ainut asunto.

Ja komeroissa linnan sen on rautakahleissaan maan parhaimmat, he uhreja on hirmuvaltiaan.

He nosti kalvan tulisen, kun kansaa painoi ies ja vannoi: "maassa sortajaa ei salli vapaa mies".

Mut kurjat palkkasoturit ja mahti tyrannin sai voiton. Sankarien tie vei synkkiin tyrmihin.

Siks valtameren saarella komeroluolissaan nyt kituu joukon johtajat. Ja kauhu täyttää maan.

Lyö hyrskyt rannan paasihin, soi tuulet ulvoen, ja merikotkat lentelee ylitse laineiden.

Ja karjuu karu kallio ja laine lakkapää; maan orjuutusta katalaa ja konnain häpeää.

Mut linna harmaa, äänetön on tylppötorneineen kuin hautapatsas surmatun ja suuren ihanteen.

2. Tornin vanki.

— On laulaja kalvas tornissa ypö yksin, vanki hän myös. — "Et vuodattanut ole hurmetta, mikä sun oli syysi ja työs?"

— "Minä lauloin puolesta sorretun ja heikon ja nääntyneen. Minä kutsuin orjat otteluhun, valon taistohon yhteiseen.

Kun öykkärit vallan huipuillaan oli, häätäen rotkoihin maan pienet, vaiti en ollut, vaan pahat parjasin laulelmin."

— "Mitä sait? On palkkasi kahleet vain ja sa unhoon ainiaks jäät. Kuvat kaunihit loit satumaailmain, ne pirstana kaikki jo näät.

Iki mahtaja, pöyhkeä mammona taas jumal-istuimellensa saa. Ilo, hyppy sen ympäri käy. — Unelmaas kuka tohtivi puolustaa?

Ei tohtine, tahtone liioinkaan. Vale-arvojen aika nyt lie, korut joutavat, päivän pyytehet vaan mataluuksihin mieliä vie.

Edun onkijat, ahtahat laskijapäät ovat mittana ihmisten. Typeryyden, raukkuuden oli häät, tekohurskaus heelmänä sen.

Suur' aika, mi purppuraruskollaan lumon hartaan mielihin loi, on laskenut. Kääpiö-ihminen maan- kamaraisella kompuroi.

Mitä sait? Olet vanki ja laillas muut kapinoitsijat voitetut ne. Tien varsilla kammona ristinpuut, — käy korpit jo haaskoille."

— "Mitä sain, pyhän rauhan sieluuni, tein sen, mitä laulaja voi. Ei kuole se usko, mi nostatti ylös ihmisen. — Vielä se soi.

— Yhä soi sävel kaikkien oikeuden, tykit ei sitä vaijenna. Se on nouseva huulilta joukkojen taas päivänä huomisna.

Mut konsa on lyötynä parhaat maan, olen ylpeä tyrmästäin, vapautta ken kurjaa huoliskaan, kun aika on ahdas näin.

Te tietkää, harppu ei helkähdä ylistykseksi mahtavain, kamasaksojen ei pitopöydissä ole paikka se laulajain."

Näin virkkoi, katsehen kumman loi yli aaltojen vihreäin. Merikotkat lenteli, tuulet soi, vesi pauhasi vaahtopäin.