IHMISELLE JA IHMISESTÄ.

1.

Kaikki ne löi, joka puolella ruoskat nousi, soi sadatukset, tähtäsi vihainen jousi.

Paeta voinut en, kivuin ja kirvellyksin makasin maassa ja haavani hoitelin yksin. —

Näin sinut, ihminen, unhotin kärsityn vaivan, lapseksi tulin ja ilosta sykähdin aivan. —

Vaan sinä naamios heitit, lyömähän aloit, haavojen arvet revit ja myrkkyä valoit.

Herjaten lyöt, paha maailma apuna sulla, Ihminen oi, ei tiikerin taljaa mulla.

Mutta sä lyö, noin vuodata vertani kuumaa, kärsimys päätäni pyörtää, mieltäni huumaa.

Pistä, — jo taittuu peitsesi hiottu kärki graniittivuortani vastaan. — Sen mitä särki

maailman pilkka ja ilkeämielinen suomus, kuori se vain on, ajaksi annettu luomus.

Vaan mikä jälelle jää, se on töitteni muuri, tahtoni taittumaton, luja kalliojuuri.

Etsin ihmistä, uskoa, vilpittömyyttä, pelkään ahtahan hengen varjoisaa hämäryyttä.

Etsin ihmistä, aattehen tunnuskuvaa, pakenen sydäntä halpuuteen alentuvaa.

Etsin ihmistä, ohdakepolkua kaitaa ken mua vakaana käymähän ohjata taitaa.

Etsin ihmistä, palvojaa ikuisten arvoin, katsehen kirkkaan, oi, toki kohtaan harvoin.

Etsin ihmistä! Kasvaa ihmisen voimin elämän kukka, ah kerta sen tieltäni poimin.

Etsin ihmistä, henkeä kirkasta, nuorta pelkään tyhjää muotoa, pettävää kuorta.

Etsin ihmistä, heikkojen nostattajaa, pöyhkää kartan, välttelen rikkaan majaa.

Korven kansa.

Siellä ne uinuu povella talvisen salon töllit pienoiset upoten nietoksiin. Uinuu alla ne tuhanten tähtien palon kirkkahin pakkas-öin, heräten aamuhun niin. Katso, taivohon päin siniharmaat sauhut liesien lämpimien kohota tupruttaa. Hiljennehet on Pohjan puhurin pauhut, vaieten kantaa puut vaippaa valkeaa.

Siellä se korven kansa nyt kannikkaansa vaivojen kostuttamaa murtavi siunaten. Lapsoset tutkii pienoista ikkunaansa jäisiä kukkia kuin kasvaa se umpehen. Sitten äidin kinterehillä he salaa pihalle puikkelevat paljaine jalkoineen. On isä viikon vierahan työssä ja palaa iltana lauvantain kylpyhyn lämpöiseen.

Siellä ne tauteja korven uumenet uhoo, kohtalo säälimätön puuttehin vitsoelee. Taistojen tappiot uskoja särkee ja tuhoo, kärsimys kahleillaan sydämet vangitsee. Niinpä ei laulelo lennä pilvien puoleen, aatos salpautuu kinosten umpioon. — Korven kansa nyt noinko sä sortunet huoleen, — etkö sä päästä voi päivään ja aurinkoon?

Pääset sä! Siellä ne korvessa puhkee voimat, voimat kevähiset, niitä sä vuotellos! Koittaa päiväsi, ei sua sorra soimat, talven jälkehen saat nuo kevätnautintos. Kestäös korven kansa, lie talvesi vitkas, kärsimystaakkasi tuo joskin vaikea lie. Uskosi, toivosi elpyy ehompi, sitkas, hankihin aukee jo vapauden viittatie!