PIENI PUNAORPO.
Reading edition
Ei taaton silmä hälle hymyillyt kun syntyi. Kertoa näin viesti ties: Hän taistotantereelle kylmennyt on äsken, pirstottuna kotilies.
Mut äidin kai, öin, päivin hellivän saa pitää? — Ei, hän vainon uhri on, pois karkotetaan, viedään tyrmähän, jää avutonna pieni kehtohon.
Pois eno, sukunsa muut ehommat, tie pakolaisen heillä osanaan. Vain mummo, lasta kaksi, ainoat nää tulva säästi hyökyaalloiltaan.
Mut niinkuin nousee ruoho kulomaan, pien orpo kasvaa kera siskojen, on tähtisilmä kirkas loistossaan ja taivahinen säihky kutrien.
Sä kysyt, miksi viattomuus näin on vihattu, pois kukka juuriltaan? — En tiedä! — Ristikkojen hämäräin takana nuori äiti yhä vaan.
Tää lapset muistaa; kasvot kaunihit siks kalpenee, on sydän tuskassaan. Oi äidin luolassa jos näkisit, pyhimyshohde kuin on kasvoillaan.
"Ken julma tuhon toi", sä kyselet, "vei ison, emon, pesän hajotti, ja tuuleen syöksi pienet lintuset, puun jätti, vanhuuttaan mi vapisi?"
Ma vastaan toiste. — Katso, suloinen on lapsi, vesana se putkahtain maan mahlaa juo ja tiellä myrskyjen kuin ihmeen suojaamana säilyy vain.