← Table of contents
Villihanhet

YHDESKOLMATTA LUKU.

Helmi Krohn translation

I.

Kaksi ilmoitusta oli naulattu Johannesonin myymälän seinään. Toisessa ilmoitettiin, että kalastaminen Bjarnassonin järvessä oli nyt luvallista. Jokainen luki tuon ilmoituksen pelonsekaisin tuntein, tietäen mitä se merkitsi. Toisessa ilmoitettiin elonkorjuujuhlasta, jota oli määrä viettää Lattin koululla ja johon yleisön toivottiin saapuvan naamiopuvuissa.

Charlie toi uutiset Garen farmille. Caleb ei kiinnittänyt mitään huomiota elonkorjuujuhlaan, mutta hänen kasvonsa ilmaisivat kiukkua kuullessansa, että Bjarnassonit vihdoinkin olivat löytäneet sen, mitä he olivat etsineet kokonaisen vuoden ajan.

»Olisin voinut kalastaa siellä koko vuoden umpeensa, jolleivät kaikki olisi olleet jänishousuja», hän valitti.

Kun lapset olivat kaikki vuoteessa sinä iltana, istui Caleb lukien maanviljelyslehteään lampun valossa. Amelia, kutoessaan ahkerasti, ajatteli elonkorjuujuhlaa ja päätti, ettei kukaan lapsista pääsisi sinne, koska hänen oli vaikea kieltää yksin Judithia sinne menemästä.

Caleb katsoi ylös kirjastaan. »Aiot kai postinkuljettajan mukana tilata kangasta naamiaispukuja varten?» hän kysyi ystävällisesti.

»En», vastasi Amelia. »Eivät he sinne mene.»

Caleb katsahti Ameliaan. Sitten hymy levisi hänen kasvoilleen. Hän kohotti silmäkulmiaan. »Eivätkö he mene? Miksikä eivät?»

Amelia katsoi Calebiin ja näki hänen ivallisen ilmeensä. Hän ymmärsi heti tehneensä erehdyksen. »Niin — jos sinä vain sallit. Luulin, ettei meidän kannattaisi.»

Amelia käänsi silmänsä työhönsä, jotta Caleb ei huomaisi hänen tuskaansa. Oliko hän ymmärtänyt hänen puolustuksensa? tuumi hän. Vai luuliko hän, että hän luotti yhtä lujasti Judithiin kuin Caleb itsekin? Amelia odotti melkein henkeään pitäen, mitä Caleb sanoisi.

»No niin —» hän haukotteli, — »saadaan nähdä. Saadaan nähdä. Onhan vielä riittävästi aikaa, vai mitä? Mennään nyt levolle. Minä alan käydä vanhaksi — vanhaksi.»

Amelia laskeutui levolle ja rukoili, ettei Caleb päästäisi lapsia juhlaan. Hän tiesi, ettei Judithiin voinut luottaa. Tytön tyyneyden alla piili jotain, mikä saattoi Amelian rauhattomaksi. Hän piti silmällä pienintäkin mielenmuutosta hänessä ja alituisesti muistutti hänelle, mitä siitä seuraisi, jos hän suututtaisi Calebia uudestaan. Mutta Judith ei tuumisi kahteen kertaan, jos pakenemisen tilaisuutta vain ilmaantuisi. Amelia rukoili, että Caleb kieltäisi lapsia menemästä.

Caleb, kääntäen kasvonsa seinään, naureskeli itsekseen. Tämä oli niitä pieniä sotajuonia, jotka tekivät elämän mielenkiintoiseksi.

Ullakolla ylhäällä Judith ja Lind juttelivat hiljaa, jotta Ellen ei kuulisi. He olivat vääntäneet lampun alemmaksi, ja istuivat Lindin vuoteella. Judith kampasi opettajattaren pitkää, hienoa tukkaa.

»Ole vain edelleen työssä, Judie, jotta he eivät epäile mitään», Lind kuiskasi. »Jos sinut päästetään naamiaisiin, niin ajat edelleen, kunnes tulet Sidingiin. Minä tapaan Svenin huomenna ja puhun hänen kanssaan. Kun kaikki on ohitse, niin antavat he kylläkin sinulle anteeksi. Mitäpä muuta he voivat tehdä paitsi sitä, jota Caleb uhkaa. Mutta en usko, että hän uskaltaa kuitenkaan, Judie. Hän tietää, että minä todistaisin häntä vastaan. Miten hyvänsä, sinun täytyy uskaltaa, rakkaani.»

Lind katsoi Judithiin ja oli vähällä huutaa hämmästyksestä nähdessään, miten hän oli muuttunut. Hänen uhmaileva kauneutensa oli kadonnut. Hän oli kalpea ja haluton ja ainoa merkki hänen entisestä olennostaan oli itsepäinen ilme hänen silmissään.

»Sinä olet väsynyt, Judie. Mene nyt nukkumaan, ja huomenna minä puhun Svenin kanssa», Lind sanoi ystävällisesti.

Judith nousi vuoteen laidalta. »Ei isä päästä meitä tansseihin», hän mutisi väliäpitämättömänä. »Jollakin muulla tavalla sen tulee käydä.»

Sitten hän meni vuoteeseensa, raskaitten ajatusten ja epäilysten liikkuessa hänen mielessään. Heidän täytyi päästä pois täältä ennen tämän kuun loppua. Sen kauempaa hän ei jaksanut kantaa ruumiinsa salaisuutta.

II.

Caleb ei puhunut enää naamiaishuveista sen jälkeen kuin hän murkinapöydässä seuraavana aamuna oli naureskellen sanonut Ellenille: »Ellen löytää varmaankin heilan itselleen juhlissa, vai mitä?»

Mutta kaikki odottivat hänen lopullista ratkaisuaan. Amelia enemmän kuin kukaan muu. Hän ei uskaltanut ruveta puhumaan siitä hänelle, jotta hän ei huomaisi hänen levottomuuttaan. Hän tiesi, että Caleb pitäisi heitä kaikkia epävarmuudessa aina viime päivään saakka. Se oli hänen tapansa. Heillä ei olisi sitten enää aikaa valmistaa itselleen pukuja. Amelia keksi kaikenlaista työtä itselleen ulkona; se tyrehdytti hiukan hänen tunteitaan ja käänsi hänen ajatuksensa muualle.

Päästäen varhain oppilaansa kotiin koulusta Lind ratsasti Yellow Postiin Sandbon ponilla ostamaan kirjavia kankaita ja nauhoja. Mark läksi hänen kanssansa, sillä hänen oli ostettava ruokavaroja. He pistäytyivät vanhan John Tobaccon luokse ja ostivat häneltä hirvennahkaisen puvun ja sulkia Markille sekä Lindille helmin ja sulin koristetun puvun.

Ratsastaessaan kotiin leudossa syysillan ilmassa he keskustelivat Judithista ja Svenistä.

»Sven tekee väärin, kun hän ei vie pois tuota tyttöä täältä», sanoi Lind. »Minusta ei ole mitään väärää siinä, jos yllyttää häntä lähtemään. Vaikkapa Caleb ajaisi heitä takaakin, niin voi siitä sittenkin loppujen lopuksi tulla jotain parempaa.»

Mark oli samaa mieltä kuin Lindkin, ei siitä ainakaan olisi mitään vahinkoa. Sitten he keskustelivat Klovaczeista, ja Mark kertoi, että eräs Antonin sukulaisnainen oli luvannut tulla talveksi lasten luo. Mark ihmetteli, ettei Caleb ollut jo koettanut keksiä mitään kostokeinoa loukatun turhamaisuutensa hyvittämiseksi. Mutta Lind pelkäsi, että jokin ratkaiseva tapaus voisi hävittää kaiken sen, mitä hän oli löytänyt Markissa. Tuo pelko liittyi jollakin tavalla Caleb Gareen. Hän katseli Markin voimakasta profiilia, joka kuvastui valoa vasten, ja koetti ravistaa yltään tuon kiusallisen pelontunteen.

He ratsastivat Sandbon farmia kohti. Taivaanranta hohti punaisena ja kultaisena; tuolla aurinko valaisi yksinäistä metsikköä tai kuivunutta puuta, siellä vesi keskellä suurta suota kimmelsi teräksen sinisenä.

Sven tuli heitä vastaan portilla. Lind kehotti häntä valmistumaan naamiojuhlaan siltä varalta, että Caleb päästäisi Judithin sinne. Sven oli suunnitellut mennä Calebin luo ja väkivallalla riistää Judithin, jollei tilaisuutta karkaamiseen ilmaantuisi. Hänen entinen työnantajansa oli kirjoittanut hänelle kaupungista ja tarjonnut hänelle työtä. Hän oli valmis lähtemään heti paikalla. Hän katseli Garen farmiin päin, seisoessaan ja jutellessaan tiellä Lindin kanssa, ja hänen punakat kasvonsa saivat synkän ilmeen. Lopulta hän suostui odottamaan, kunnes Lind toisi hänelle uusia tietoja. Sitten Sven palasi kotiin, astuen hiukan kevyemmin.

Lind katsoi nopeasti Markiin, joka piteli hänen kättään omassaan. »Minäkin alan käydä — kärsimättömäksi», Lind kuiskasi Markille. Vaikka Mark tiesi, että mrs. Sandbo katseli heitä ikkunasta, kumartui hän nopeasti ja suuteli Lindin hiuksia. Sitten hän nousi hevosensa selkään ja ratsasti Klovaczin farmille.

Judith oli sekoittamassa kirnupiimää ja jauhoja sikojen kaukaloon, kun Lind palasi kotiin. Caleb oli näkyvillä vilja-aitan takana, ja Lind huiskutti vain kättään Judithille mennessään taloon. Hän kiiruhti yläkertaan ja piilotti vuoteensa alle huoneeseensa tavarat, jotka hän oli ostanut Yellow Postista. Tullessaan keittiöön Ellen katsoi uteliaana häneen.

»Ellen», sanoi Lind, »eikö sinun tekisi mielesi päästä juhlaan?»

Ellen kohotti olkapäitään ja alkoi taas pestä maitokannua, joka oli hänen edessään lattialla. »Minkä vuoksi? Lähden, jos isä käskee», hän vastasi. »En usko, että siellä on erikoisen hauskaa.»

Martin tuli huoneeseen. »Etkö sinä haluaisi lähteä naamiaisiin, Martin?» Lind kysyi häneltä.

Martin hymyili. »En minä osaa tanssia», hän vastasi, »ja tuskin me sinne lähdemmekään. Onko siitä puhuttu mitään, Ellen?»

»Ei», vastasi Ellen lyhyesti hangaten kannua.

»Mutta jos te saisitte luvan, niin ettekö lähtisi?»

»Emmeköhän,» sanoi Martin.

Lind kääntyi pahoillaan pois. Siinä määrin he olivat tottuneet alistumaan, ettei tuollainen harvinainen tilaisuus lainkaan pannut heidän mielikuvitustaan liikkeelle.

Amelia keräsi viimeiset kasvikset puutarhasta. Tomaatit olivat kypsyneet erinomaisesti, ja sato oli hyvin suuri. Hän aikoi panna niitä monella eri tavalla säilöön, niitä riitti perheelle koko talveksi. Niin, talvi oli tulossa. Pian ilma muuttuisi kylmäksi. Sitten oli taaskin monen kuukauden kuluessa kotona ruokittava karjaa, hevosia, lampaita ja sikoja ja hankittava niille pahnoja. Turvetta oli pian pantava kanalan katolle ja lantaa levitettävä puutarhaan. Sitten lumi laskeutuisi valkeana vaippana kaiken yli ja sulkisi heidät hirsimajaansa. Caleb vartioisi yhtä tarkasti kuin ennenkin ja saisi silloin tällöin kirjeitä Bart Nugentiltä, joka ilmoittaisi hänelle kaikista Mark Jordanin toimista hänen palattuaan jälleen kaupunkiin. Judith kapinoisi joskus ja hänet masennettaisiin uhkauksin ja muistutuksin. Taaskin uusi talvi Caleb Garen komennon alaisena. Ei, ei… mitä muuta tahansa kuin sitä… Mutta toisin ajoin Amelia alistui nöyrästi tähän ajatukseen. Hän tiesi, miten suurta tyydytystä Caleb tunsi voidessaan pysyä päätöksessään juhlan suhteen. Lopulta hän ehkä päästäisi heidät kuitenkin sinne. Ja se olisi kaiken loppu…

Seuraa vana päivänä Ellen ja Martin lähetettiin Nykerkiin karjaa viemään. He läksivät varhain aamulla, kun ilma oli vielä sumea ja harmaa ja kasteesta raskas, ja he ajoivat edellään hiehoja ja sonneja aivankuin salaperäisiä unikuvia. Ellen istua hölkytteli satulassaan puolinukuksissa ja hätkähti silloin tällöin, kun Martinin piiska osui elukoiden kylkiin. Kun hän avasi silmänsä, näyttivät elukat epätodellisilta ja mahdottomilta hänen edessään tiellä Hän toivoi jälleen, että Judith olisi ollut luotettavampi, jotta hänet olisi voitu lähettää karjaa viemään. Judith ajatteli aina vain itseään. Paljonko hän sillä lopulta voittaisi! Hänet kytkettäisiin vain vielä lujemmin farmiin kuin toiset. Ehkäpä olisi ollut ihanaa seurata Malcolmia. Järvet pohjanpuolella olivat syvät ja siniset, ja siellä vallitsi öisin, taivasalla, ikuinen rauha.

Ellen huomasi jälleen nuokkuvansa satulassa. Hänen jalkansa olivat puutuneet ja niitä pisteli kuin jalustimet olisivat olleet täynnä neuloja. Hän pudisteli itseään ja ojentautui suoraksi, aukoen punareunaisia silmiään. He ratsastivat metsän läpi, ja varhaisen aamun harmaa hämärä himmensi yhä lehtiloistoa. Ellenistä tuntui siltä kuin olisivat he tuntikausia ratsastaneet unessa.

Eräs Nykerkin sähkösanomakonttorin virkamiehistä antoi farmareille tietoja viljan ja karjan hinnoista. Häneltä Martin sai tietää, että pellavan hinta oli huikeasti noussut. Caleb oli juuri odottanutkin saavansa sellaisia tietoja.

Kun Martin ilmoitti sen hänelle heidän palattuaan kotiin, siveli Caleb viiksiään pyyhkäisten suupielistään tyytyväisen ilmeen, joka niihin oli ilmestynyt. Vielä saattoi pellavalle jotakin tapahtua. Ei pitänyt iloita liian varhain.

»Noussutko, mitä? No — yllin kyllin aikaa vielä sen laskeutumiseenkin — yllin kyllin», hän sanoi.

Mutta nämät tiedot antoivat hänelle kylliksi aihetta lähteä pellavapellolle vielä samana iltana ja lyhty kädessä tarkastaa sen kasvua. Vähän ajan kuluttua se oli nyhdettävä. Eikä koko seudulla ollut sitten ainoatakaan yhtä rikasta miestä kuin Caleb Gare. Hyvä, ettei edes Amelia tarkalleen tiennyt, miten suuri hänen omaisuutensa oli. Se voisi tehdä hänet saidaksi tai saattaa hänet pyörälle päästään.

Caleb ajatteli Bjarnassoneja. Heilläkin oli yllin kyllin tämän maailman tavaraa. Mutta he eivät osanneet viljellä tällaista pellavaa. He eivät yrittäneetkään juuri muuta kuin hoitaa karjaa ja hevosia, jotka säännöllisesti lisääntyivät. Mutta pellavan laita oli toinen — se asetti vaatimuksia miehen tarmolle tässä karussa maassa. Siihen Caleb Gare oli pannut koko sielunsa.

Bjarnassonit — he olivat vihdoinkin löytäneet nuo kallisarvoiset jäännökset, joita he kokonaisen vuoden ajan olivat naaranneet järvestä. Caleb Gare tunsi suurta tyydytystä — suurta tyydytystä! Ja Martin, tuo heikko raukka, ei ollut, uskaltanut ottaa sitä, mihin hänellä oli ollut täysi oikeus. Kaksitoista kuukautta Bjarnassonit olivat hävyttömästi vastustaneet Caleb Garen tahtoa niin turhanpäiväisen tunneasian vuoksi ja pitäneet päätöksestään lujasti kiinni. Kiusallinen ajatus. Mutta syy oli kokonaan Martinin. Calebin olisi pitänyt pakottaa hänet kalastamaan. Mikä häntä oikeastaan vaivasi? Eikö hän jaksanut enää pitää perhettään kurissa? Ei — ei, Amelia oli yhä alallaan, ja Judithissa oli tapahtunut suuri muutos parempaan. Calebilla ei ollut syytä pelkoon. Hän päätti, että kiusatakseen Bjarnassoneja perhe saisi tulla toimeen ilman kalaa tämän talven.

Mark Jordan, niin, siinä hänellä oli vielä jotain tehtävää jäljellä. Caleb palasi takaisin ahon poikki heilutellen lyhtyhän pitkin maata. Hän naureskeli ajatellessaan omaa valtaansa. Kaikki oli vain suurta pilaa, niin yksinkertaista oli tämä elämä ja sen hallitseminen. Ja kaiken lisäksi pellavan hinta kohosi ilmaan kuin raketti.

III.

Joka hetki tämän viikon kuluessa, kun Lindillä ja Judithilla oli vain hetkenkään lomaa, he salaa ompelivat pukuja opettajattaren huoneessa. Judith työskenteli vain puolella sydämellä epäillen, tokko hän koskaan joutuisi käyttämään tätä koreaa pukua. Lind oli siksi hyväsydäminen, että hän valmisti puvun Ellenillekin sanomatta kuitenkaan mitään hänelle. Martinin hän sen sijaan otti uskotukseen ja laittoi hänelle klovnipuvun. Martin naureskeli hämillään, mutta nähdessään itsensä tuossa hullunkurisessa puvussa, levisi iloinen hymy hänen kasvoilleen.

Judithin synkkä mieli ei kadonnut kuitenkaan, vaikka koko viikko kuluikin iloisissa suunnitteluissa. Lind alkoi pelätä, että tytön rohkeus pettäisi, ja että Calebin ankaruus ja Amelian varoitukset tepsisivät lopultakin.

Viikolla Thorvald Thorvaldson pistäytyi kerran taloon palatessaan Yellow Postista ja viipyi niin kauan, kunnes Amelian oli pakko Calebin kehotuksesta pyytää häntä jäämään päivälliselle. Mitään muuta erikoista ei sinä aikana tapahtunut. Amelian mielestä tuo viikko ei koskaan ottanut loppuakseen. Ei sanallakaan mainittu juhlaa, ja jokainen suoritti tavalliset työnsä ikäänkuin ei koko paikkakunta olisi valmistautunut huvitteluun.

Judith kulki paikasta toiseen, sikolätistä lammaslaitumelle ja lammaslaitumelta halkopinolle, pilkkoen Amelialle puita, ikäänkuin se olisi ollut hänelle kaikkein mieluisinta työtä.

Eräänä päivänä Judith, Martin ja Charlie läksivät metsään hakemaan lisää halkoja, ja tiellä Judith toivoi näkevänsä Svenin, sillä metsäpalsta, joka oli ostettu Fusi Aronsonilta, sijaitsi Sandbon farmin toisella puolella. Mutta hän ei nähnyt häntä, ja kotimatkalla hän kulki laahaten jalkoja perässään ja oli apeana mieleltään. Lind ei saanut häntä elvytetyksi eikä kertomaan, mikä hänen mieltään painoi.

Tallin ovi pysyi lukossa. Perjantaina, päivää ennen Lattin koulun naamiaisjuhlaa, Caleb astui tallin ohi ja hymyili itsekseen. Tuo kirvesjuttu oli sittenkin ollut hyväksi. Oli jo aika päästää Judith koetteeksi hiukan ulos, jotta näkisi, oliko hän kokonaan masennettu. Caleb tahtoi päästä täyteen varmuuteen asemastaan. Amelia tosin vastusti Judithin menoa naamiaisiin — sen Caleb oli selvään huomannut. Siksipä oli hyvä näyttää Ameliallekin, ettei hänen tahdollaan ollut mitään merkitystä.

Caleb oli aivan vakuutettu siitä, ettei Judith uskaltaisi mennä Lattin koulua pitemmälle. Ja jos hän sen teki — niin Amelia joutui edesvastuuseen. Samalla Mark Jordanin ja hänen välinen pieni juttu voisi myös tulla ratkaistuksi.

Perjantai-iltana hän ilmoitti perheelle, että lapset saisivat lähteä Lattin koululle juhliin. Kaikki pöydän ympärillä hämmästyivät. Mutta Caleb piti silmällä Ameliaa, silitellen kädellään leukaansa ja viiksiään. Amelia ei hätkähtänyt. Hän hymyili vain Martinille pöydän yli ja sanoi: »Sitä ennen sinun pitää oppia tanssimaan, Martin.»

Amelian tyyneys hämmästytti Calebia. Hän otti lyhtynsä ja läksi ulos ennenkuin tuli pimeä. Äkkiä hänet oli vallannut omituinen tunne, ikäänkuin hän olisi kadottanut otteensa. Ehkäpä hän loppujen lopuksi sittenkin oli tehnyt erehdyksen. Ehkäpä Amelia oli toivonutkin, että Judith lähtisi pois — pääsisi karkaamaan Sven Sandbon kanssa. Ehkäpä vaimo oli ollut siksi ovela, että oli osannut salata häneltä oikean tarkoituksensa. Ehkäpä hän suunnitteli parasta aikaa Judithin lähtöä. Hyvä, suunnitelkoon vain! Kyllä hän aikanaan saisi nähdä, kuka tässä oli isäntä. Pitelihän hän edelleen käsissään Mark Jordanin salaisuutta. Yrittäköön Ameba vain kujeilla!

IV.

Lind ratsasti tänä iltana Klovaczin farmille päin ja tapasi Markin notkossa, metsätien varrella. Mark laskeutui alas hevosen selästä ja kiersi molemmat käsivartensa hänen ympärilleen, niinkuin hänellä oli tapana tehdä Lindin istuessa satulassa.

»Rakas pieni Lind», hän kuiskasi kohottaen kasvonsa Lindin kasvojen tasalle, »jokainen päivä tuntuu pitkältä kuin kokonainen vuosi.»

Lind puristi Markin lähelle itseään. »Tiedätkö, Mark, en voi irtaantua siitä tunteesta, että jotakin hirveää on tulossa. Kaakkuri lensi suoraan talon yli viime yönä», Lind sanoi, ja Mark tunsi hänen ruumiinsa vapisevan.

Mark nauroi. »Se johtuu vain siitä, että huolehdit niin suuresti Judithin puolesta, rakkaani. Me lähdemme täältä muutamien viikkojen perästä, ja sitten koko elämä täällä tuntuu meistä vain unennäöltä. Annahan, kun autan sinut alas. Lähdetään kävelemään. Mitäpä, jos kävelisimme tuon kuivatun järven ympäri? Se on kylliksi kaamea paikka sinun ajatuksillesi.»

Valoa riitti vielä tunnin kävelyyn näillä karuilla mailla. Lind suostui. »Olen nähnyt sen vain ylhäältä harjanteelta. Se on kerrassaan yhtä karu kuin maisema noissa kuvissa, jotka esittävät Noan arkkia Araratin vuorella.»

He kuljettivat hevosensa metsän halki, missä kuivat lehdet rapisivat heidän jalkojensa alla ja oksat heidän yläpuolellaan kahisivat. Suoriuduttuaan metsästä he kulkivat Garen heinäpeltojen ohi, missä heinäsuovat komeilivat. Sitten he tulivat suolle, jonka takana oli järvenpohja, likaisen harmaa, tasainen lakeus, jonka pinta oli täynnä suuria, rumia halkeamia. Jykeviä juuria ja kiviä, jotka olivat pohjasakan tahroissa, häämöitti hämärässä valossa. Lind ja Mark kulkivat kapeaa maakaistaletta pitkin, joka pistihen järvenpohjan ja suon väliin.

»Sinä uppoaisit kummallakin puolella, Lind», sanoi Mark katsellen petollisia, hiuksenhienoja kaisloja suolla ja sitten harmaata järvenpohjaa, joka keskikohdaltaan oli tummempi ja kosteampi.

Etelän puolella, notkon takana, oli Caleb Garen pellavapelto. Siitä, missä Lind ja Mark nyt seisoivat, he saattoivat nähdä Calebin poistuvan pelloltaan, hänen kumaraisen vartalonsa piirtyessä vasten ambran väristä taivasta.

»Mark», Lind mutisi tarttuen hänen käteensä, »minä pelkään häntä.»

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings