NELJÄSTOISTA LUKU.

I.

Ilmassa tapahtui äkillinen muutos ja heinänteko oli keskeytettävä. Ilma oli raakaa ja kylmää kuin varhain keväällä; tytöt auttoivat kotisalla Ameliaa vihannesten säilyyn panossa ja metsämansikoiden ja vihreiden karviaismarjojen keitossa, joita hän tuntikausia oli poiminut niityiltä ja metsästä. Sitten seurasi tuulinen päivä, jolloin suuria, valkeita pilviä liiteli sinisellä taivaalla.

Sinä päivänä Klovaczin perhe palasi kotiin katetuissa vankkureissaan, joissa he kuukausia aikaisemmin olivat matkustaneet etelänpuolessa olevaan kaupunkiin. Caleb ei ollut sinä päivänä kotona, ja säälistä Amelia kiiruhti tielle toivottamaan heitä tervetulleiksi kotiin.

Anton Klovacz oli laihtunut niin suuresti, että häntä tuskin saattoi tuntea. Mutta hänen kasvonsa säteilivät kiitollisuutta, kun Amelia pyysi häntä lapsineen taloon hetkeksi lepäämään. He olivat ajaneet koko päivän Nykerkistä, ja olivat tomuiset ja väsyneet. Molemmat vanhimmat pojat olivat jo lähes kaksikymmenvuotiaita, voimakkaita ja kauniita. Anton olisi jättänyt heidät kotiin hoitamaan farmia, mutta hän oli pelännyt, ettei hän koskaan palaisi takaisin. Sen lisäksi hänellä oli kaksi toisellakymmenellä olevaa tyttöä, tummasilmäistä ja valkohampaista. Kolme nuorinta lasta olivat poikia, tummaverisiä ja vallattomia; heidän vaatteensa olivat repaleiset ja jalat paljaat.

Amelia antoi heille kuumaa vettä ja saippuaa käsien pesua varten ja toi ruokaa pöytään. Anton istui vieressä katsellen ääneti Amelian hommia, kyynelten vähän väliä noustessa silmiin. Hän pujotti laihat sormensa ristiin, niinkuin nainen olisi tehnyt. Amelia hääri keittiössä jutellen ja nauraen lasten kanssa, voimakkaan ja vapaan lämmön virratessa hänen sydämeensä. Näyttipä siltä kuin hän tällä vähäisellä ystävyydentyöllä olisi tahtonut korvata kaikki menneiden vuosien epäystävällisyydet. Hänen oli aivan mahdoton katsella Antonia. Antonin suuret, tummat silmät, jotka olivat painuneet syvälle kuoppiinsa, muistuttivat jotain hänen omassa sielussaan, jota hän oli pitänyt tarkoin salassa…

Vihdoin he istuivat kaikki pöydän ympärillä ja Amelia kaatoi nuorimpien lasten kuppeihin maitoa. Hän kysyi Antonilta, aikoiko hän nyt jäädä kotiin.

»Kunnes Jumala sanoo: 'Nyt riittää, Anton!'» hän sanoi hymyillen käheällä äänellä. »Koetan saada aikaan niitä parannuksia, joita valtio vaatii. Sitten farmi on minun omani. Ja lapsillani on koti. Sitten kuin —» hän osoitti kädellään ulos ja ylöspäin, aivankuin tuuli olisi lennättänyt kellastuneita lehtiä.

Kun lapset nousivat vaunuihin, jättäytyi Anton heistä jäljelle ja kiitti Ameliaa hänen vieraanvaraisuudestaan, tarttuen hänen molempiin käsiinsä.

»Tätä en unohda, mrs. Gare», hän sanoi. »Minulla on enää vain lyhyt aika elettävänä, niin tuo suuri tohtori sanoi. Mutta minä koetan parantaa farmiani, ja sitten se on heidän omansa. Tuhannet kiitokset.»

Ja Klovaczin perhe jatkoi matkaansa katetuissa vankkureissaan, valkoisen kankaan liehuessa tuulessa. Suuret keskikesän pilvet liikkuivat heidän yläpuolellaan kuin majesteetillinen laivasto lumivalkoisin purjein.

II.

Varhemmin tänä samana päivänä Caleb ajoi Mark Jordania tapaamaan. Vähän väliä hän siveli vasemmalla kädellään viiksiään ikäänkuin pyyhkiäkseen pois hymyn, jonka tämä hänen ajomatkansa nostatti hänen huulilleen. Ajaessaan heinäpeltojen ohitse hän mittasi silmillään heinän korkeutta ja huomasi, että parin päivän keskeytys oli ehkä ollut vain eduksi. Martin ja tytöt saisivat huomenna taas lähteä työhön — toimettomuus synnytti vain vallattomuutta.

Mark oli naulaamassa vajan seinään uusia lautoja, kun Caleb ajoi Klovaczin farmin pihalle. Hän astui alas matalilta tikapuilta, jotka oli nostettu vajan seinää vasten, ja tuli Calebia vastaan niin pian kuin hän huomasi hänet. Hän ihmetteli, mitähän asiaa vanhalla miehellä saattoi olla.

»Huomenta, naapuri», Caleb tervehti häntä ystävällisesti, laskeutuessaan alas rattailtaan. »Minä olen Caleb Gare, koulutalon lähettyviltä. Arvelin, että ehkäpä teistä tuntuu täällä hiukan yksinäiseltä.»

Mark puristi hänen kättään. »Yksinäiseltähän elämä täällä tuntuu», hän sanoi. »Täytyi ruveta tällaiseen urakkaan», — hän osoitti vajaa — »jotta saisi ajan kulumaan. Anton Klovacz palaa pian kotiin eikä hänestä ole enää työntekijäksi, sen mukaan kuin olen kuullut. Koetan juuri saada talon jonkinmoiseen kuntoon.»

»Kai hänen on ruvettava heinäntekoon niin pian kuin hän palaa kotiin?» tuumi Caleb. Hän katseli Markin leveitä hartioita ja hienoja, kapeita sääriä ja vilkaisi salaa hänen hienopiirteisiin kasvoihinsa. Amelia ei saa nähdä häntä, tuumi hän uudelleen.

»Kai siihen kaikkein ensiksi on ryhdyttävä. Tulkaa istumaan, mr. Gare —» Mark kääntyi maitohuoneen edustalla olevan penkin luo. Caleb seurasi häntä pää kumarassa, ikäänkuin hänellä olisi ollut paino niskassaan, ja laahaten jalkojaan. Molemmat miehet kävivät penkille istumaan.

»Mitenkä hän voi saada työt tehdyksi kahden pojan avulla?» Caleb kysyi.

»Minä jään tänne auttamaan häntä», Mark sanoi. Hän tarkkasi vanhaa miestä, vaikka hänen silmänsä kulkivatkin kauaksi pelloille.

»Niin, niin, sehän on luonnollista», sanoi Caleb ikäänkuin hän itse olisi tehnyt sen huomion. »Mutta mikä on tuonut teidät tänne, näiden pakanoiden pariin? Nuori mies, sellainen kuin te —»

Mark nauroi. »Lääkärin määräys. Olin hiukan hermostunut, liikarasittunut — ei mitään vaarallista, mutta lääkäri arveli parhaaksi tarttua siihen heti kiinni. Sattumalta hän kuuli Klovaczista, jonka oli määrä tulla kaupunkiin tutkittavaksi, ja niinpä lääkäri, jonka tunnen varsin hyvin, arveli, että minun sopisi olla täällä sen aikaa kuin Klovacz on poissa. Siten nämä kaksi potilasta vaihtoivat paikkaa. Pelkään vain, että Klovacz parka joutui vaihdossa tappiolle, mitä terveyteen tulee. Tohtori kirjoitti minulle, ettei hänestä ole paljonkaan toivoa.»

Caleb päästi säälivän äänen. Hän silitteli viiksiään ja kysyi sitten suoraan: »Mihin te aiotte ryhtyä lähdettyänne täältä? Ettekö haluaisi tulla minun luokseni työhön?»

»En — luultavasti olen saanut kyllikseni maanviljelyksestä, kun Klovacz palaa takaisin. Aion lähteä muille maille ennen kylmän tuloa.»

»Teidän omaisenne toivovat teitä kai kotiin?»

»Omaiseni?» Mark hymyili. »Kaikki omaiseni ovat kuolleet, mr. Gare. Voin tulla ja mennä oman mieleni mukaan.»

»No niin, — ehkä se on onnellisintakin. Perheestä on vain paljon huolta — paljon huolta. Teidän vanhempanne olivat farmareita, eikö niin?»

»Ei — sen verran kuin tiedän isästäni oli hän lukenut mies.»

»Vai lukenut mies? Siis gentlemanni — niin, niin», Caleb sanoi huvitettuna tilanteen koomillisuudesta. »Me farmarit emme ole niin hienoja, mutta me tiedämme, että sivistys on valtaa. Ei mikään ole sen arvoista — ei mikään! Teidän isänne oli kai teidän ensimmäinen opettajanne? Opetti teille aakkoset, vai kuinka?»

»Ei. En muista häntä lainkaan. Hän kuoli vähän ennen syntymistäni.»

Caleb otti piipun taskustaan ja täytti sen.

»Mitä te sanotte! Ja te jäitte yksin äitinne kanssa? Olipa se ikävää — kovin ikävää!»

Mark vilkaisi Calebiin ja tuumi, miten omituinen mies hän oli. Suuri originaali. Tuossa hän nyt istui ja säälitteli vennon vieraan ihmisen kohtaloa. Hän hymyili.

»Äitini kuoli myös pian sen jälkeen. Hän oli hyvin köyhä, ja muutamat lähetysseuran papit ottivat minut huostaansa», hän selitti vanhan miehen mieliksi.

»Hyvä — hyvä. Mutta täytyyhän teillä olla omaisia jossakin?» Caleb näytti epäilevältä. Itsekseen hän riemuitsi omasta sukkeluudestaan. Miten Mark paljastikaan itsensä hänelle! Olipa siinä jotain kerrottavaa Amelialle!

»Mahdollisesti Englannissa. Vanhempani tulivat sieltä, ja tietääkseni isäni oli hyvin vanhan suvun viimeinen jäsen. Aikomukseni on kerran käydä ottamassa selkoa suvustani, ehkäpä löydän silloin joitakin sukulaisia. Mutta minä en kaipaa heitä, mr. Gare.» Mark nauroi nähdessään Calebin pudistavan päätään myötätuntoisesti. »Vaikea minun on löytää keitään äitini omaisia, sillä en tunne hänen tyttönimeään. Papit ovat unohtaneet sen, varmaankin tarkoituksella, sillä he toivoivat, pitämällä minua erossa kaikista mahdollisista sukulaisista, voivansa kasvattaa minusta pappia.»

Caleb siveli vasemmalla kädellään viiksiään. Hänen oli vaikea olla hymyilemättä Markin avomielisyydelle. Hän saattoi kertoa kaikki Amelialle. Hän suorastaan väänteli itseään mielihyvästä.

»Pikku opettajattaremme on kovin sievä tyttö vai mitä?» hän huomautti vilkaisten sivulta Markiin.

Mark nosti toisen jalan toisen päälle ja laski käsivartensa ristiin. Hänen täytyi koettaa johdattaa vanhan miehen ajatukset toisaalle. »Aivan niin, hän on hyvin hauska nuori nainen», Mark huomautti katsoen peltojen yli. »Miten kauan sitten koulutalo rakennettiin, mr. Gare?»

»Malttakaahan… siitä on varmaankin jo parikymmentä vuotta. Vankka rakennus — aivan ikuinen. Nuoruudessani minä sen rakensin, poikaseni — nuoruudessani. Kaikki lapseni ovat opiskelleet siellä… ehkäpä heidän olisi pitänyt saada hiukan enemmänkin oppia, mutta minä olen köyhä mies, Jordan, köyhä mies, enkä voi antaa heille enempää kuin mitä varani sallivat. Suon heille kaikkea hyvää — annan heille mitä ikänä he tarvitsevat. Tahdon pitää heidät luonani, nähkääs. Ei siitä ole mitään hyvää, jos he lähtevät kaupunkiin ja saavat siellä turhia ajatuksia. Yksinkertainen elämä on parasta. Parasta sekä sielulle että ruumiille. Sen minä aina sanon.»

»Tietysti voi tuosta muusta saada liikaakin», Mark myönsi. »Mutta eipä siitä olisi vahinkoakaan, jos he joksikin aikaa pääsisivät maailmalle. He voisivat oppia muutakin kuin maata viljelemään, jos heillä vain olisi tilaisuutta siihen.»

Calebin kasvot näyttivät sulkeutuvan kuin kaksoisovet. »Ei — ei. Eivät minun lapseni. He ovat liiaksi kiinni maassa», hän sanoi. »Garet ovat aina olleet farmareita. Ei kukaan heistä ole muulla alalla saanut mitään hyvää aikaan. Ei — he eivät luovu maasta — sitä he eivät tee.»

Mark vilkaisi häneen uteliaana. Vanhan miehen ääni kuulosti pehmeältä, kiihkeältä, ikäänkuin hän olisi toistanut loihtusanoja.

»Nuo elukat näyttävät murtavan tuon aidan tuolla», sanoi Mark nousten pystyyn ja varjostaen kädellä silmiään katsoessaan itään päin. »Ne yrittävät tunkeutua apilaspeltoon. Minun täytynee lähteä sinne estämään niitä, mr. Gare.»

Calebin teki mieli nauttia pohjaa myöten käynnistänsä. Hän kohotti kätensä.

»Malttakaahan vielä hiukan. Tapasitteko te koskaan kaupungissa erästä hevoskauppiasta nimeltä Bart Nugent? Me olimme ennen varsin hyviä ystäviä.» Hän kohotti kulmakarvojaan ja pisti kädet selkänsä taakse.

»Bart Nugent? Aivan oikein, olen vuokrannut häneltä joskus ratsuhevosia. Hän asui lähellä lähetysasemaa, kun olin vielä lapsi, ja hän salli minun ratsastaa hevosillaan. Hän on taitava ratsastaja», Mark hymyili hyvillään. »Mutta hän ei ole ollut oikein terve viime aikoina.»

»Ei», sanoi Caleb. »Hän on kuollut.»

Mark hätkähti. Bart Nugent oli ennen vanhaan ollut hänen hyvä ystävänsä. Sen suurempaa hevosystävää hän ei ollut koskaan tavannut.

Caleb nousi rattaillensa. »Käykää toistekin», Mark huusi hänelle vilkuttaen kättään.

»Kernaasti», Caleb vakuutti hymyillen ilkeästi itsekseen.

»Lystikäs vanha jöröpää», Mark mutisi astuessaan pellolle. »Kummallista, että hän tunsi Bart Nugentin. Mutta kyllä hänestä näkyy, että hän on itsevaltias.»

III.

Kotimatkalla Caleb näki kömpelöiden, valkealla pellavakankaalla katettujen vankkurien lähestyvän. Klovaczit olivat tulossa, hän tuumi itsekseen. Voisi olla hyvä pysähtyä juttelemaan Antonin kanssa — ehkäpä hän saisi häneltä kuulla, miten pitkäksi aikaa Mark Jordanin oli määrä jäädä taloon.

Kaksi hevosta koreissa valjaissaan veti katettuja vankkureita. Punaiset tupsut hevosten korvissa liehuivat tuulessa kuin sirkushevosten koristeet. Anton Klovacz istui korkealla kuskipukilla suorana kuin ruoko, pidellen ohjaksia. Pojat olivat ajaneet aikaisemmin, mutta viimeisellä kotitaipaleella Anton tahtoi itse ajaa. Ehkäpä hän ajoi nyt viimeistä kertaa…

Caleb väisti hevosensa syrjään Klovaczien lähestyessä. »Halloo — halloo!» hän huusi nähdessään Antonin. »Joko te nyt tulette takaisin? Mitä kuuluu — mitä kuuluu, Anton?»

Anton kumartui eteenpäin kuskipukiltaan ja hymyili omituista hymyään Calebille. »Hyvää vain», hän vastasi. »Ja miten teillä eletään, naapuri?»

»Kaikki hyvin — aivan kuin teidän lähtiessännekin», Caleb vastasi. »Tulen juuri teiltä — juttelin apulaisenne kanssa. Miellyttävä poika, Anton. Varmaankin pidätte hänet edelleenkin?»

»Jos hän vain suostuu. Hän kirjoitti minulle jäävänsä talven tuloon saakka. Kuulin, että te olette saanut hyvän sadon, mr. Gare. Mutta ainahan teillä on hyvä sato. Teillä on hyvä vaimo rinnallanne. Saan kiittää teitäkin siitä suuresta ystävällisyydestä, jota hän osoitti minulle ja näille lapsille, mr. Gare. Kävimme juuri teillä, kovin ystävällinen hän oli, kiitoksia vain paljon. Erinomainen nainen, tuo teidän vaimonne, ystäväni.»

Calebin silmät alkoivat sirittää. »Vai niin, vai kävitte te talossa? Sepä hyvä, sepä hyvä. Kai lapset saivat jotain suuhunsa, ja te myöskin, Anton? Ehkäpä teille annettiin evästä kotiinkin?»

»Hyvä ateria, siinä oli jo kylliksi. Emme me sen enempää halunneet», Anton sanoi. Sitten hän nosti kätensä tomuisen, leveälierisen hattunsa reunaan ja toivotti Calebille hyvää kotimatkaa unkarilaisten tapaan.

Ja Caleb, erottuaan hänestä, ajatteli tyytyväisenä sattumaa, joka oli saattanut Antonin hänen tielleen. Nyt Amelia saisi ihmetellä. Hän poikkesi pohjoiseen päin vievälle tielle, joka kuljettuaan pitkät matkat metsän halki yhtyi lännenpuoleiseen tiehen, jotta hän saattoi palata kotiin lännestä päin, ikäänkuin hän olisi käynyt Thorvaldsonissa. Siinä tapauksessa hänen olisi ollut mahdoton tavata Anton Klovaczia katetuissa vankkureissaan. Tällaiset pienet kujeet antoivat vaihtelua elämälle samalla kuin ne saattoivat olla erinomaiseen tarpeeseen.

Caleb ajoi hitaasti läntistä tietä myöten kotiin, jotta Amelia näkisi hänen saapuvan tältä ilmansuunnalta. Niinkuin hän oli toivonutkin, oli Amelia puutarhassa tomaatintaimiensa luona hänen ajaessaan pihalle.

»Thorvaldson on erittäin tyytyväinen tuon maapalstan myyntiin», Caleb sanoi Amelialle, kun tämä tuli puutarhasta häntä vastaanottamaan. »Rahat tulivat hyvään tarpeeseen — hyvään tarpeeseen.»

»Niin kai», Amelia sanoi, ja Caleb huomasi, että hän huokasi helpotuksesta. Hän luuli kai, ettei Caleb ollut perillä Klovaczien käynnistä. No niin, hän soi Amelialle hiukan aikaa totuuden kertomiseen.

»Huomenna on ryhdyttävä taas niittämään», Caleb jatkoi puhetta, kun he astuivat yhdessä huoneeseen. »Saiko Martin ruuveja vanhaa konetta varten?»

»Sai — hän kävi Yellow Postissa hakemassa», Amelia sanoi.

»Missä ovat tytöt ja Charlie?»

»He läksivät marjaan.»

»Oletko ollut yksin kaiken päivää?»

Amelia kumartui maahan ja veti pöydän alta esille pari pannua, jotka hän kolistaen laski astianpesupöydälle. Caleb huomasi, että hänen kasvonsa punoittivat, kun hän oikaisi vartaloaan. »Niin — olen ollut työssä kaiken päivää», hän sanoi. »Tomaatit alkavat jo kypsyä.»

Caleb nauroi partaansa. Amelia aikoi siis suoriutua jutusta valheella? Hyvä, sitä mielenkiintoisemmaksi tämä kahakka tulisi.

»Ihmisillä alkaa olla niin paljon työtä, etteivät ennätä enää käydä toistensakaan luona», Caleb jatkoi puhettaan etsien jotain työkalukaapistaan, joka oli keittiön seinällä.

»Varmaan», sanoi Amelia. Mistä Caleb olisi voinut kuulla, että Klovaczit olivat pistäytyneet heillä? Jos hän kertoisi sen, niin siitä koituisi vain uutta harmia.

»Taidan pistäytyä Klovacziin illallisen jälkeen. Kuulin Yellow Postissa, että he palaavat pian kotiin. Ehkäpä he ovat jo tulleetkin.»

Amelia puri alahuultaan. Ei suinkaan Caleb sinne lähtisi ajettuaan niin pitkän matkan jo tänään. Ainakin hän toivoi sitä…

Caleb läksi talliin, ja Amelia hengitti helpotuksesta. Sitten hän kuuli ääniä pihalta ja näki, että tytöt ja Charlie olivat palanneet metsästä. Opettajatar oli heidän kanssaan. Heillä oli useita kymmeniä litroja marjoja. Olisi pitänyt pyytää Martinia ostamaan sokeria Yellow Postista. Oli niin hirveän paljon asioita muistettavana. Jumalan kiitos.

Tytöt tulivat huoneeseen kantaen kahta suurta korillista mustikoita. Heidän kätensä ja kasvonsa olivat mustikassa ja he nauroivat ja kiistelivät keskenään, kuka oli poiminut enimmät marjat.

»Varmaankin opettajatar», sanoi Amelia innokkaasti ottaen osaa keskusteluun. »Hänen kasvonsa ovat eniten mustikassa.»

»Pelkään pahoin, että söin enemmän kuin poimin», Lind nauroi. »Mutta onhan meillä sittenkin aika paljon.»

He kuulivat Calebin huutavan Charlie'a aivan oven ulkopuolella, ja heidän ilonsa laimeni. Lind kantoi vettä huoneeseensa, ja Ellen ja Judith alkoivat peseytyä pesupöydän ääressä. Myöhemmin Judith tuli Lindin luo ullakolle, istahti hänen vuoteelleen ja katseli, kun opettajatar pesi kasvojaan ja kaulaansa ja pehmeitä käsivarsiaan tuoksuvalla saippualla. Lind kääntyi ja huomasi omituisen ilmeen tytön silmissä. Judith punastui ja nojautui pieluksiin.

»Vesi herahtaa suuhuni, kun näen teidän peseytyvän», sanoi Judith. »Se on niin — oi, en osaa sanoa, mitä se on — aivankuin joku sivelisi hipiääni.»

»Miksikä sinä et käytä tätä saippuaa, Judith? Minulla on sitä yllinkyllin. Olenhan monasti sanonut, että saat käyttää kaikkia tavaroitani. Ensi kerralla, kun menet tapaamaan Sveniä —» Lind alkoi puhua kuiskaten ja hymyili veitikkamaisesti Judelle — »anna minun laittaa sinut kuntoon. Hyvänhajuista ihojauhetta ja pari pisaraa hajuvettä hiuksiisi. Sven menehtyy ihastuksesta, Judie! Juuri niin, menehtyy!»

Judith naurahti ja painoi kätensä pyöreitä rintojaan vasten.

»Ei siihen tarvita hajuvettä», Judith mutisi.

Lind katsoi tyttöön, joka loikoi pitkin pituuttaan vuoteella. Kuinka kaunis, kiihottava vartalo hänellä olikaan! Kuin naaras, joka juuri on keksinyt oman kauneutensa.

»Antakaa minun kammata hiuksianne, Lind!» Judith pyysi.

Opettajatar kävi istumaan lattialle vuoteen viereen, ja Judith irrotti pitkät pronssinväriset suortuvat, jotka valuivat alas hartioille. Judith nautti, kun hän saattoi upottaa sormensa tuohon tukkaan ja kiertää sen kiiltäväksi nutturaksi Lindin valkoiseen niskaan. Lind kertoi hänelle kaikenlaista suuresta maailmasta, niinkuin usein muulloinkin kun he olivat kahden. Mutta nyt kuului Ellenin ääni alakerrasta, tavallinen kimakka vastaus. Judith kiinnitti Lindin hiukset yhdellä ainoalla neulalla ja läksi pois. Mutta Lindistä tuntui, että tytön askeleet olivat hiukan kevyemmät kuin tavallisesti.

IV.

Sinä iltana, ennenkuin Amelia huomasi hänen aikeensa, oli Caleb valjastanut tamman rattaitten eteen ja läksi itäänpäin ajamaan Klovaczin farmia kohti. Amelia katseli lammaslaitumen poikki ja näki hänen poistuvan. Caleb saisi nyt kuulla, että Amelia oli salannut häneltä totuuden. Ehkäpä Klovaczit eivät kuitenkaan kertoisi olleensa täällä. Mutta luultavaa se ei ollut. Tietysti he kertoisivat. Ja Caleb ärjyisi ja moittisi häntä taaskin, luultavasti häpäisisi häntä koko perheen kuullen, niinkuin hän ennenkin oli tehnyt lukemattomat kerrat. Amelia seisoi hyvän aikaa vavisten pelosta ajatellessaan hänen takaisintuloaan — tuijotti hänen jälkeensä ja toivoi, että hän ehkä sittenkin muuttaisi mielensä ja kääntyisi takaisin. Mutta rattaat pienenivät pienenemistään sinertävällä tiellä ja lopulta katosivat kokonaan metsän taakse.

Kun Caleb saapui siihen kohtaan, missä itäinen tie kääntyi pohjoiseen päin, läksi hän ajamaan Skuli Ericksonin farmia kohti.

Amelia pesi päivällisastiat, mutta ei sallinut Lindin pyyhkiä niitä. Lindin mielestä Amelian kasvot näyttivät tavallista väsyneemmiltä tänä iltana, ja siksi hän kernaasti olisi auttanut häntä.

Ellen, Martin ja Charlie lypsivät lehmät, Judith syötti porsaat ja vasikat, jotka eivät enää saaneet emänmaitoa. Kun maito oli separoitu, kantoi Ellen kerma-astiat kellariin. Sitten hän yhdessä Amelian ja Judithin kanssa puhdisti mustikoita, kunnes lyhdyn valo alkoi himmetä ja noen ja eltaantuneen öljyn haju tunkeutui sieraimiin.

»Minä täytän lampun», sanoi Judith ja nousi mennäksensä.

»Ei tänään enää, lapsi», sanoi Amelia karistellen lehdet ja mustikanvarret esiliinastaan. »Jo riittää tältä päivältä. Minä pesen öljysäiliön ja puhdistan lampunsydämen huomenna.»

Ellen ja Judith läksivät nukkumaan; Martin ja Charlie olivat jo levolla. Lind, joka oli väsynyt oltuaan kaiken päivää metsässä, oli myös mennyt ullakolle. Hän kuunteli Judithin askelten ääntä portaissa. Ne olivat jälleen raskaat kuin miehen.

Keittiössä alhaalla Amelia otti lyhdyn seinältä. Vietyään arkihuoneen lampun keittiöön hän täytti lyhdyn öljyllä, leikkasi sydämen ja kiillotti öljysäiliötä villarievulla. Sitten hän sytytti lyhdyn nähdäkseen, miten se paloi. Kun Caleb palaisi kotiin, niin hän huomaisi varmaan, jollei lyhty olisi kunnossa, siinä tapauksessa että hän tarvitsisi sitä.

Amelia vei arkihuoneen lampun paikoilleen, siinä oli korkea valkea lasijalka ja punainen öljysäiliö, missä sydän uiskenteli kuin punainen, paisunut kieli. Amelia katseli punaista säiliötä ikäänkuin siinä olisi ollut jotain erikoista. Se oli puolillaan öljyä. Mutta punaisen lasin sisällä öljy näytti ikäänkuin ohuelta hopealta.

Ulko-ovi avautui hitaasti. Amelia tunsi Calebin askeleet, mutta ei kääntynyt. Hän kuuli hänen ottavan hatun päästään ja takin yltään ja ripustavan ne naulaan, sitten hän kiersi lyhdynsydämen alemmaksi ja astui lattian poikki kuin suuri kilpikonna laahaten kovakuorista ruumistaan perässään.

»Joko kaikki nukkuvat?» Caleb kysyi huolettomasti avatessaan kengännauhojaan.

»Jo — he olivat kovin väsyneet», Amelia sanoi iloisesti »Miksikä sinä et ole levolla? Sinä olet varmaankin vielä väsyneempi niin ankaran päivän jälkeen Ha, haa! Varmaankin olet vieläkin väsyneempi, Amelia?»

Amelia ei vastannut Hän odotti, mitä seuraisi.

»Mutta sinä olet erinomainen nainen, Amelia. Niin ainakin Anton Klovacz väittää. Ja hän sen kai tietää», Caleb sanoi ystävällisesti silitellen viiksiään ja nojautuen tuolin selkänojaa vasten.

»Mitäpä minä olisin voinut muuta tehdä, kuin pyytää heitä taloon?» Amelia sanoi äkkiä. Hän hämmästyi omaa rohkeuttansa.

Caleb käänsi hitaasti päätään, liikuttamatta vartaloaan. Hän nojasi päänsä taaksepäin ja katseli Ameliaa puoleksi suljettujen silmäluomien alta. Sitten levisi irvistys hänen kasvoilleen kuin naamio. Tuo katse kauhistutti Ameliaa. Hän tiesi, että se todisti jonkunmoista mielenhäiriötä Calebissa. Että hän oli aivan hurjana halusta saada hänet hinnalla millä hyvänsä valtaansa. Amelian kädet liikkuivat edestakaisin hänen sylissään. Sitten hän tarttui ruudullisen pöytäliinan kulmaan ja alkoi kääriä sitä kokoon.

»Kas vain — valehtelitko sinä? Mitä muuta sinä olet tehnyt, sanohan, voitko sanoa minulle? Anton Klovaczin — tuon pakanan — sinä päästit talooni! Hän väitti, että sinä olet erinomainen nainen, ha, haa? Ja täydellä syyllä ehkä, vai mitä? Hän ja hänen kakaransa — samanlaisia kuin sinäkin! Mark Jordan ja Anton Klovacz — pyh!»

Hän taivutti päätään eteenpäin ja napsautti sormiaan Amelian nenän edessä. Amelia hätkähti ikäänkuin hän olisi lyönyt häntä. Caleb nauroi käheästi. »Haa! Tuo sinun kaunis poikasi — se vasta on hieno herra. Minä juttelin hänen kanssaan, minä juuri», — Caleb iski nyrkillään rintaansa — »minunlaiseni mies. Ja hän kertoi minulle, kuka hänen isänsä oli — ha, haa! Oppinut mies ja gentlemanni. Ja hänen äitinsä; hieno nainen, ei mitään sen vähempää. Mitä sanoisit, jos minä olisin kertonut hänelle? Vai enkö ole kyllin hyvä kertoakseni hänelle? Ehkäpä Anton Klovaczin pitäisi kertoa tai sinun itsesi.» Hänen silmänsä alkoivat loistaa. »Ha, haa! Se vasta olisi jotain — kerro sinä hänelle, Amelia, kerro sinä tuolle miekkoselle!»

Amelia nousi pystyyn. Hän katsoi eteensä suurin silmin.

»Kerro vain!» hän kuiskasi. »Kerro vain! Saa nähdä, mitä sitten tapahtuu!»

Taaskin Amelia hämmästyi omaa ääntään. Hänestä tuntui ikäänkuin joku muu olisi hänen kauttaan puhunut. Hän vaipui voimattomana tuolille. Caleb nauroi. Hän näki, että Amelia oli voitettu.

Hitaasti Caleb riisuutui ja meni vuoteeseen kääntäen lampun liekin niin alas, että Amelia istui miltei pimeässä. Hän istui siten kauan aikaa silitellen esiliinaansa polviensa yli. Hänen täytyi pian mennä levolle — maata Calebin vieressä, maata valveillaan aina myöhään yöhön.