KAHDESKYMMENES LUKU.

I.

Mark Jordan oli jo Johannesonin puodissa Calebin saapuessa sinne.

Anton Klovaczin hevoset olivat sidotut kirkon luona solakkaan koivuun, ja vankkureiden takana oli pitkä arkku; se oli tehty karheista, halkaistuista poppelilaudoista, joiden yli oli naulattu säleitä. Arkussa lepäsi Anton Klovaczin ruumis.

Mark poltteli piippuaan nojaten kyynärpäätään laskukoneeseen, kun Caleb Gare astui myymälään. Caleb vilkaisi äkisti häneen kulmakarvojensa alta, sitten hän läksi juttelemaan muutamien miesten kanssa, jotka odottivat kirkkoneuvoston muiden jäsenten tuloa.

Sitten hän astui huolettomasti Markin luo ja seisoi hänen edessään vasemman käden peukalo liivintaskussa, hangaten tällä sormellaan lipaston avainta hopeakelloaan vasten. Toisella kädellään hän mietteissään siveli leukaansa.

»Vai olette te ottanut tämän asian ajaaksenne?» hän sanoi hymyillen Markille ja kohottaen kulmakarvojaan.

Mark hillitsi mieltään. »Teen minkä voin», hän vastasi silmissään kova ilme. Hän oli hyvillään, että Klovaczin poika oli jäänyt ulos vankkurien luo.

»Hm — niinpä niin — niinpä niin», Caleb mutisi. Hän päästi syvän huokauksen ja jatkoi: »Tietysti — ymmärrättehän te, että tämä asia on varsin pulmallinen meille kirkon jäsenille. Me olemme edesvastuussa kaikesta, emmekä me voi päästä siitä eroon. Lähimpänä miehenä tahtoisin minä tehdä mitä ikänä voin, vaikkapa pakanallekin. Mutta täytyyhän teidän käsittää, koska kerran olette kaupungista kotoisin, että on otettava huomioon kirkon ja sille kuuluvan maan pyhyys. Olen halukas tekemään parhaani, mutta käsitättehän, millä kannalla asiat ovat.» Hän kohotti kulmakarvojaan taaskin ja ojensi kätensä sivulle osoittaakseen, miten toivoton koko asia oli.

Markin hampaat puristuivat yhteen vasten tahtoaan. Tuon miehen mielistelevä röyhkeys oli tehdä hänet hulluksi. »Olkaa varoillanne, kun puhutte Anton Klovaczin uskonnosta», hän sanoi tyynesti. »Tehkää päätöksenne ja sillä hyvä. Ja muistakaa, ettei Anton Klovacz tälläkään kertaa pyydä teiltä mitään — ei edes hautaa.»

Caleb Garen silmät kapenivat kahdeksi sumeaksi pisteeksi.

»Te otatte sen edesvastuullenne, nuori mies — edesvastuullenne. Mutta minä voin näyttää teille kaikesta kaupunkilaishienoudestanne huolimatta, että Anton Klovacz saa vielä antautua minun armoilleni. Hänen maansa ei ole niin kaukana minun farmistani, etten voisi yhdistää sitä —»

Mark oikaisi vartaloaan, hänen kiukkunsa katkaisi vihdoinkin kaikki sulut. »Vai sitäkö te olette pitänyt silmällä? No hyvä, koettakaapa ottaa. Te ette saa acrenkaan vertaa Anton Klovaczin maista niin kauan kuin tässä maassa oikeus on vallalla!»

Miehet myymälän nurkassa katsoivat heihin. He olivat enimmäkseen hyväntahtoisia farmareita, jotka empimättä olisivat sallineet Anton Klovaczin ruumiin haudattavan kirkkomaalle. Mutta he olivat tottuneet pitämään Calebia johtajanaan kaikissa asioissa, niin suurissa kuin pienissäkin. Se vastenmielisyys, jota Mark Jordan osoitti nyt peittelemättä Calebille, huvitti ja miellytti useita heistä.

Caleb vilkaisi Markiin, hänen päänsä kurottautuessa uhkaavasti eteenpäin. Hän kohotti kätensä ja paukahutti sormiaan Markin nenän edessä.

»Menkää ulos täältä, ennenkuin kuumennan teidän korvanne, kuuletteko? Ennenkuin ilmoitan kaikille täällä, mitä tiedän teistä — te ovela kettu. Te ja tuo pieni koulumamseli —»

Markin käsivarsi kohosi ylös. Oikealla kädellään hän tarttui Calebin kurkkuun ja nosti hänet ylös lattialta, sätkytellen häntä hetken aikaa ilmassa. Sitten tarttuen hänen takkinsa käänteisiin Mark Jordan heitti hänet keskelle hämmästyneiden farmarien joukkoa, minne Caleb kaatui pitkäkseen.

Kalpeana raivosta Mark seisoi hänen edessään. »Peruuttakaa joka sana, helkkarissa, tai minä väännän niskanne nurin!» hän huusi.

Farmarit olivat väistyneet tieltä, ja Caleb, kooten kaikki voimansa, nousi ylös, ravisti huolellisesti tomun vaatteistaan ja silitteli kallisarvoisen verkatakkinsa liepeitä ja käänteitä.

»En tiedä sanoneeni mitään, mitä voisin peruuttaa», hän sanoi lempeästi hymyillen. »Minun luullakseni pieni koulumamseli on liian hyvä kelle tahansa. Ha, haa!» Markin seisoessa vapisevin huulin Calebin edessä tämä veti esille hopeakellonsa taskustaan.

»On jo aika alottaa kokous, hyvät herrat», hän sanoi. »Ovatko kaikki valmiit? Siinä tapauksessa voimme lähteä kirkkoon.»

Hämmästyneet farmarit katsoivat toisiinsa. Mark astui äkeissään ovelle. Hän katsoi vielä taakseen.

»Minä en kokouksesta välitä. Anton Klovacz ei saa rauhaa sellaisessa maassa, jonka Caleb Gare hänelle antaa», hän sanoi ja poistui myymälästä.

Caleb katsoi Markin jälkeen, silmien säikkyessä hänen tuuheiden kulmakarvojensa alla. »Ha, haa! Tämän saat vielä katua, poikaseni! Tämän saat vielä katua», hän mutisi itsekseen.

Farmarit olivat kaikki hämillänsä.

Mark näki Klovaczin pojan istuvan yhä vankkurien kuskipukilla.

»Me ajamme lähetysasemalle, poika», hän sanoi tälle ystävällisesti. »Siellä on väljemmät tilat.»

Niinpä nuo molemmat ajoivat parinkymmenen mailin päähän katoliselle lähetysasemalle, joka sijaitsi etelän puolella. Tie oli pitkä ja huono, harvoin kukaan sitä käytti ja siksi se oli jäänyt aivan hoitamatta. Hyvän matkaa se kulki metsän halki, missä ilma oli leuto ja täynnä kuivuvien lehtien tuoksua. Pihlajat punaisine terttuineen reunustivat tietä ja hulluruohopensaat olivat täynnään vahamaisia marjoja, jotka alkoivat jo hiukan punoittaa. Päivä oli tyyni, joskin silloin tällöin vähäinen tuulenpuuska lennätti kuivia lehtiä heidän edellään tiellä. Mark ei ollut koskaan eläissään tuntenut niin syvää yksinäisyydentunnetta. Poika istui ääneti hänen vieressään koko ajan, vilkaisten kerran tai pari vankkurien perällä olevaan arkkuun. Vaatekatoksen alla arkun karheat laudat kolisivat vankkurien pohjaa vasten yksitoikkoisen rytmillisesti loppumattoman pitkällä matkalla. Aurinko kohosi keskipäivän korkeuteensa, kuumuus oli rasittava ja paahtoi pieniä kiiltäviä läikkiä hevosten mustiin kylkiin, ja Mark ja poika olivat pakotetut pysähtymään jonnekin taloon ruokkiakseen niitä.

Iltapäivällä he ajoivat nummiseudun halki, joka oli alava ja ruskeana kuivuneista korsista. Klovaczin poika istui Markin vieressä sanomatta sanaakaan. Mark pingotti kankaan tiukemmalle arkun ylitse sitä myöten kuin kuumuus kiihtyi ja tie oli vailla kaikkea varjoa. Kerran he näkivät jättiläishaukan laskeutuvan alas nummelle ja äkkiä taas kohoavan suoraan ilmaan. Sitten se katosi avaruuteen puristaen kynsissään pientä eläintä. Klovaczin poika näki tuon, mutta ei sanonut mitään. Tuo harvinainen näky tuskin nostatti hämmästynyttä ilmettä hänen miettiville kasvoilleen.

Läntisellä taivaanrannalla hohti vain kapea värikäs juova, kun he käänsivät hevoset lähetystalon edustalle. Mark laskeutui maahan ja kolkutti ovelle. Vanha pappi avasi oven ja tähysteli vieraita.

Kun Mark oli kertonut hänelle asiansa, pyysi pappi heidät huoneeseen. Sitten hän katosi talon toiseen päähän ja palasi takaisin seurassaan nuorempi pappi, joka tervehti Markia hyvin ystävällisesti.

»Surullinen tapahtuma», hän sanoi lempeällä äänellä. »Me luemme messun sielu paran puolesta huomisaamuna. Minä käsken tuoda arkun taloon. Tulkaa nyt mukanani.»

Hän saattoi heidät valoisaan huoneeseen, missä oli ruokaa pöydässä. »Minulla on aina varattuna ateria matkamiehille», hän sanoi pyytäen heitä istumaan pöytään.

Seuraavana aamuna, kolmantena päivänä kuolemansa jälkeen, Anton Klovacz haudattiin intiaanien hautuumaalle. Hautausmenot olivat yksinkertaiset. Mark ja Antonin vanhin poika seisoivat paljain päin haudan partaalla papin laulaessa sielumessua. Sitten pystytettiin haudalle karkeatekoinen risti, johon nimi ja päivä oli merkitty, ja Anton Klovacz jätettiin yksin. Tuuli soitteli kuivahkolla sävyllä keltaisia korsia hautuumaalla. Kasvukausi oli päättynyt.

II.

Garen farmilla kaikki kävi entistä latuaan. Judith, Martin ja Charlie olivat lopettaneet leikkuun ja keräsivät lyhteitä kuhilaille. Caleb seurasi tarkasti heidän työtään kotoa käsin.

Jotta Caleb ei saisi syytä vartioida häntä vielä entistä ankarammin, koetti Judith salata mielenmuutostaan tavattuaan Svenin. Hän oli palannut kotiin sinä päivänä yhtä synkän näköisenä kuin ennenkin eikä ollut syödessä katsonut kehenkään. Mutta Lind, joka katseli häntä tarkasti ja tiesi, mitä muut eivät tienneet, huomasi selvän muutoksen hänessä.

Jotakin oli tapahtunut Calebille. Hän oli palannut kotiin kokouksestaan Yellow Postista tyytymättömänä ja sanattomana, ja Amelia, vilkaisten häneen sivulta, ihmetteli mielessään, mitenkähän hän voisi päästä selville siitä, mitä oli tapahtunut. Sillä se, mitä oli tapahtunut, ei ollut Calebille eduksi, sen hän tiesi. Amelia näki hänen kasvoistaan, että jokin asia katkeroitti hänen mieltään. Hän saattoi seisoa pitkät ajat jalka lammaslaitumen aidan alimmalla rautalangalla, käsivarret ristissä, ruumis nojautuneena aitaan ja katse suunnattuna pelloille, missä heinäsuovat seisoivat. Sitten hän tuli keittiöön ja hajamielisenä käsitteli hihnanpalasia tai naula- ja kierrenaulalaatikoita. Amelia valmistui vihanpurkaukseen; tällaiset merkit ennustivat aina sen tuloa.

Kaksi päivää sen jälkeen kuin Caleb oli käynyt Yellow Postissa, se puhkesikin ilmi. Lapset ja opettajatar olivat menneet ullakolle. Amelia keitti kaurapuuroa seuraavaa päivää varten. Caleb oli palannut kotiin pellolta, sulkenut hiljaa oven perässään, hölskyttänyt lyhtyä ja ripustanut sen naulaan ovensuuhun.

»Sinun poikasi on herra, Amelia. Hieno herra», Caleb sanoi melkein kuiskaten, astuessaan Amelian ohi toiseen huoneeseen.

Amelia huokasi. Häntä alkoi äkkiä väsyttää, ikäänkuin hän pitkän aikaa olisi tehnyt turhaa työtä. Huolimatta kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt, se tuli nyt sittenkin. Hän tylsistyi täydellisesti päästyään nyt varmuuteen. Hän ei vastannut mitään Calebin huomautukseen.

»No? Luulin, että se huvittaisi sinua», Caleb jatkoi pilkallisesti. »Eikö sinulla ole mitään sanottavaa?»

»Ei — mitään», Amelia vastasi.

Caleb palasi keittiöön ja pysähtyi Amelian eteen, kurottaen päätään. »Varmaankin sinulla on jotain sanottavaa, kun kerron mitä tuo hieno herra on minulle tehnyt», hän irvisteli lyöden kädellään rintaansa. »Ehkäpä et moiti minua myöskään siitä, mitä minä aion tehdä, kunhan paranen ja olen valmis.»

Amelia katsoi Calebiin. Hän kalpeni nähdessään miehensä katseen. »Mitä hän teki?» hän kysyi heikolla äänellä.

»Niin — ha, haa! Mitä hän teki?» Caleb nauroi hilpeästi »Tahtoisitko tietää? No — koetahan arvata.»

Näin sanoen hän meni toiseen huoneeseen ja alkoi riisuutua, heittäen jalkineensa kovalla kolinalla lattialle. Amelia kuuli hänen hiljaa naureskelevan itsekseen.

Amelia seisoi kauan aikaa lieden ääressä koettaen tuumia, mikähän oli voinut nostaa Calebin vihan Markia vastaan. Mitä ikänä se olikaan, se lisäisi vielä moninkertaisesti sitä huolta, jota Calebin viha Markia kohtaan tuotti hänelle. Sillä Amelian käsityksen mukaan Caleb piti Markin olemassaoloa jonkunmoisena henkilökohtaisena loukkauksena, jota ei voinut kostaa kuin yhdellä tavalla. Amelia koetti mielessään keksiä jonkun toivon kipinän. Useasti hän oli jo aikonut mennä Mark Jordanin luo ja pyytää häntä lähtemään pois täältä ennenkuin Calebin onnistuisi tehdä hänelle jotain pahaa. Mutta joka kerta hänen mieleensä juolahti, että hän siten vain jouduttaisi totuuden ilmitulemista, sillä Mark Jordan ei koskaan suostuisi poistumaan ilman oikeaa syytä. Amelia tiesi olevansa aivan avuton. Hän ei voinut muuta kuin odottaa ja rukoilla, että jotain odottamatonta tapahtuisi, mikä estäisi Calebia koskaan pääsemästä selville siitä, mikä alituisesti vaivasi häntä. Hän olisi ollut valmis antamaan mitä hyvänsä, jos hän olisi saanut tietää, oliko Bart Nugent elossa vai ei. Caleb kertoi ohimennen joskus kuulleensa hänestä, mutta Amelia tiesi, ettei se merkinnyt mitään.

Vihdoin Amelia laski puuropadan lieden perälle, sammutti lyhdyn keittiössä ja meni toiseen huoneeseen. Caleb oli laskenut alas kääntövuoteen ja nukkui jo. Amelia katseli hänen karheaa tukkaansa, joka seisoi pörröllään päälaella. Hän oli kääntänyt kasvonsa seinäänpäin ja kuorsasi raskaasti. Vastenmielisyyden tunne nousi Amelian mieleen. Hänen oli aivan mahdoton riisuutua ja käydä hänen viereensä makaamaan. Hiljaa hän sammutti lampun, otti lattialta karvamaton, tapaili pimeässä hartiahuiviaan ja meni ulos.

Hän astui siihen osaan tallia, joka oli viimeksi rakennettu eikä lukittu, ja kopeloi pimeässä olkikasalle, joka oli heitetty nurkkaan. Caleb nukkui raskaasti, Amelia oli aina ensimmäisenä aamulla jalkeilla. Caleb ei kaipaisi häntä. Hän kiersi hartiahuivin ympärilleen ja laskeutui oljille, peittäen karvamaton ylleen. Kaiken yötä hän nukkuessaankin tunsi pelon kalkuttavan kuin vasaran hänen sydäntään.

III.

Ellen läksi toisten kanssa pellolle kuhilaita pystyttämään. He työskentelivät kovalla kuumeella saadakseen viljan ajoissa kuivaksi puimista varten.

Martin oli monta kertaa aikonut jo lähteä Yellow Postiin pestaamaan sekarotuista apulaista kysymättä Calebilta lupaa. Mutta ennenkuin hän sai toteutetuksi aikeensa, hänen tahtonsa lamautui ja tottumuksesta hän alistui jälleen Calebin komennon alle.

Judith heikontui kovassa työssä. Mutta hän koetti salata heikkouttaan nousemalla ensimmäisenä aamuisin ja tekemällä kiihkeästi työtä pellolla. Ellen katseli häntä epäilevin katsein, mutta vältti sen enempiä yhteentörmäyksiä. Caleb oli salaisesti tyytyväinen häneen ja oli vakuutettu siitä, että Judithin tahto oli nyt murrettu. Mutta Amelia seurasi häntä yhä kasvavalla levottomuudella, sillä häntä hän ei voinut pettää.

Lind yritti puhua Judithin kanssa aina kun vain oli tilaisuutta. Hän muistutti hänelle alituisesti, että vapautus oli edessä ja että hänen piti koettaa olla rohkealla mielellä ja käyttää hyväkseen tilaisuutta, niin pian kuin sitä ilmaantui. Judith tarrautui epätoivon vimmalla Lindiin ajatellen häntä koko päivän työskennellessään pellolla ja pyrki hänen lähelleen aina, kun muut eivät olleet saapuvilla.

Vihdoin vilja oli kuhilailla ja kuivui pellolla. Caleb kierteli kuhilaiden keskellä tutkien tarkasti vehnää ja ruista ja kauraa ja tuumien, mikä pelto ensi vuonna jätettäisiin kesannoksi. Judith ei voinut koskaan tietää, miten kauan hän viipyi näillä retkillään ja siksi hän ei uskaltanut mennä koulutaloa kauemmaksi, jos hän yleensäkään poistui farmin portin ulkopuolelle. Joka tapauksessa Amelia piti häntä silmällä ja yleensäkin Amelia alkoi olla paljon ankarampi työnteettäjä kuin Caleb.

Ellen, Judith ja Amelia läksivät metsään, joka oli ostettu Fusi Aronsonilta, keräämään villejä viinirypäleitä, joita siellä kasvoi. Rypäleet painoivat maahan liukkaiden jalavien oksat, joiden yli ne olivat kutoneet verkkonsa. Ne olivat pieniä, kirpeänmakeita terttuja. Naiset toivat kotiin useita jauhosäkillisiä marjoja, joiden sininen mehu tunkeutui säkkien valkean kankaan läpi. Sitten oli keitettävä hilloja ja säilykkeitä sekä valmistettava viiniä Calebille. Niinpä joka päiväksi riitti työtä, ja joka ilta soi lepoa sekä aivoille että ruumiille.

Lind, nähdessään kaiken sen työn paljouden, jota naisten Garen farmilla täytyi suorittaa, ihmetteli, mitähän tapahtuisi, jos he äkkiä joutuisivat vapaiksi kaikista näistä velvollisuuksista. Hän huomasi, että työ yksin esti heitä kadottamasta järkeään Caleb Garen komentaessa heitä, ja että kaikki kävi tasaisesti, vaikka olosuhteet olivatkin kauheat. Mutta päivä päivältä hän alkoi sääliä Judithia yhä enemmän. Hän näki, ettei Caleb hellittänyt vähääkään otettaan, ja hän ihmetteli, mitenkähän tyttö voisi päästä pakenemaan. Tallin ovi pysyi edelleen lukittuna, ja Caleb kävi silloin tällöin tutkimassa sitä ollakseen vakuutettu siitä, ettei kukaan ollut käynyt siellä. Jollei Lind olisi ollut kiintynyt Judithiin, ei hän olisi voinut kestää Garen talossa vallitsevaa kolkkoa mielialaa. Kun hän tapasi Markin iltaisin, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi vapautunut raskaasta ruumiillisesta taakasta.

Aika, jolloin vilja kuivui pelloilla, koetteli suuresti Judithin kärsivällisyyttä. Hän ei nähnyt kertaakaan Sveniä, ja terveiset, joita Lind toi häneltä, lisäsivät vain hänen kärsimättömyyttään. Raskaimmankin työpäivän jälkeen hän saattoi maata tuntikausia hereillä ajatellen Sveniä ja tuntien ikäänkuin raskaan painon ruumiillaan. Hän vältti Ameliaa ja tämän tutkivia silmiä, ja pysytteli loitolla Ellenistä, jonka riemuitseva välinpitämättömyys kiusasi häntä. Ellenin kasvot olivat aina omahyväisessä hymyssä. Judithista tuntui siltä, että Ellen nautti nähdessään hänen alennustilansa — ikäänkuin hän olisi ollut hyvillään että hän oli voinut luopua siitä, mikä lopulta olisi saattanut hänet aivan samaan kurjuuteen kuin Judithinkin.

Martinin mielestä katosivat vähitellen ne unelmat, joita hän oli suunnitellut sairaana ollessaan. Jokainen hetki, joka kiinnitti hänet jälleen maahan ja sen vaatimuksiin, erotti hänet yhä enemmän siitä mielikuvasta, joka oli noussut hänen silmiensä eteen silloin kuin hänellä oli ollut aikaa uneksia. Hänen hartiansa painuivat väsymyksestä kumaraan, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, joka olisi suoristanut niitä. Ja kun hän katseli peltoja, jotka olivat täynnään keilanmuotoisia kuhilaita, niin hän tunsi vain suurta huojennusta ajatellessaan, ettei Calebilla voinut olla syytä olla tyytymätön hänen työhönsä.

IV.

Puimakone saapui ja sen mukana kolme puimamiestä, suuria, karkeatekoisia farmareita Latt-järven pohjoispuolelta. Heidän oli määrä asua navettarakennuksen uudessa osassa, jonne Amelia ja Martin olivat valmistaneet heille lattialle vuoteet setripuista ja oljista. Mutta he söivät yhdessä perheen kanssa, ja Lind, koetettuaan rohkeasti olla kiinnittämättä heihin huomiota pöydässä, luopui yrityksestään ja söi kaikki muut ateriat paitsi murkinan Sandbossa niinä kolmena päivänä, mitkä miehet olivat talossa.

Judith oli työssä miesten ja Martinin kanssa. Caleb ei ollut ottanut apulaista.

Ensimmäisen päivän iltana Lind, tullessaan koulusta, näki Judithin joustavan, nuoren vartalon seisovan auringossa viljakuormalla. Hän heitti kiireisesti heinähangolla lyhteitä puimakoneen torveen. Martin työskenteli hänen rinnallaan.

Lind astui viljakuorman ohi sille puolen konetta, missä miehet olivat työssä. Judith, Ellen, Martin ja Charlie olivat kuljettaneet lyhteitä suurissa heinähäkeissä pelloilta, ja puiminen tapahtui nyt tallin edustalla. Lind kävi maahan istumaan ja katseli, kun keltaiset akanat tunkeutuivat suuressa kaaressa puimakoneen torvesta ulos. Auringonvalossa se näytti aivan kuin kultaiselta sateelta. Opettajatar ihmetteli, tokkopa Judith korkeudestaan saattoi nähdä tätä kaunista näkyä. Hän vilkaisi tyttöön ja näki, että hänen kasvonsa olivat ilmeettömät ja että hänen käsivartensa liikuttivat hankoa kevyesti ja joustavasti kuin kellon pendeli. Lindin katsellessa häntä Judith silmäsi ylös ikäänkuin hän äkkiä olisi huomannut, että häntä katseltiin. Lind osoitti hänelle keltaista akanaryöppyä, joka virtasi ulos koneesta. Judith nyökkäsi ja hymyili puolittain, ja heilutti sitten taas hankoaan kaksinkertaisella kiihkolla.

Viimeisenä puintipäivänä Caleb kulki ahon poikki pellavapellolle, joka yksin enää oli korjaamatta. Hitaasti se kasvoi ja arkaa se oli, mutta sitä suurempi kunnia sille, jonka hoidossa se menestyi. Samoinkuin pellon ollessa täydessä kukassa Caleb nytkin pujottautui rautalanka-aitauksen välitse ja seisoi keskellä peltoa hyväillen karheita, tuleentuneita hedelmiä. Sitten hän kahlasi varovasti eteenpäin kosketellen pellavaa silloin tällöin silmien himokkaasti hyväillessä peltoa.

Kun hän oli kylliksi nauttinut tästä näystä, kääntyi hän kotia kohti tyhjien peltojen poikki. Eräs asia painosti hänen mieltään samentaen hänen tyytyväisyyttään. Mark Jordan oli loukannut häntä kirkon arvokkaimpien jäsenten nähden. Sitä hän ei koskaan voisi unohtaa eikä antaa anteeksi. Hän oli salannut nöyryytyksensä, kevyesti työntänyt luotaan koko asian, mutta hän tiesi, että liukkaat kielet levittäisivät juttuja tästä tapahtumasta. Kirkolla häntä tästä lähin osoitettaisiin sormella ja salaisesti naurettaisiin hänelle. Hänen, jota ei kukaan koskaan ollut uskaltanut liiaksi lähestyä, jota aina oli kunnioitettu, oli nyt täytynyt sätkytellä kuin vekkulinukke ilmassa kaikkien kirkon arvohenkilöiden nähden. Se, ettei hän voinut kostaa kuin yhdellä tavalla, ei tyydyttänyt häntä. Hän toivoi voivansa itse valita sen hetken, jolloin hän antaisi ilmi kaikki Mark Jordanille. Hän tahtoi lyödä pöytään valttinsa silloin kuin joku ääretön loukkaus kohtaisi häntä ja se samalla kohdistuisi myös Ameliaan. Niinpä hän pakottautui pysymään alallaan, kunnes tapahtuisi jotain, mikä antaisi hänelle aihetta ilmaista Mark Jordanille hänen oikean sukuperänsä ja siten ikiajoiksi maksaa velkansa. Hän tahtoi pitää varansa, että tuo ratkaiseva hetki koittaisi ennenkuin Mark palasi kaupunkiin.

Parin viikon perästä pellava oli nyhdettävä, loukutettava ja myötävä hyvästä hinnasta etelässä. Niin, niin, asiat kehittyivät varsin hyvin, todellakin varsin hyvin.