KAHDEKSAS LUKU.

I.

Caleb oli poissa, mutta kaikki kävi entistä yksitoikkoista latuaan: Martin sai valmiiksi vaunuvajan ja uneksi Uudesta Talostaan; Amelia ja Ellen tekivät työtä puutarhassa, kävivät lypsyllä, kirnusivat voita ja lähettivät liian kerman Sidingiin Skuli Ericksonin mukana, jolta kannut oli lainattu tätä tarkoitusta varten, sillä Caleb ei halunnut ostaa niitä lyhyttä kesäkautta varten. Judith ja Charlie hoitivat karjaa.

Opettajatar, jolla heinäkuun aikana oli kahden viikon loma koulutyöstään, seurasi säälien garelaisten elämää pääsemättä ketään lähemmäksi. Ellen, joka töin tuskin saattoi salata tunteitaan, paheksui kaikkea, mikä koski Lindiä, niin hyvin hänen hienoja alusvaatteitaan, jotka riippuivat nuoralla kuivumassa, kuin sitä, että hän koetti opettaa lapsia koulussa näkemään kauneutta kaikessa elollisessa. Hän kieltäytyi myös tahallaan muistamasta, halusiko opettajatar sokeria teehensä vai ei, niin vähän Lind ja hänen tottumuksensa merkitsivät tytölle. Martin ujosteli ja pelkäsi Lindiä. Charlie oli vähemmän arka ja tarjoutui joskus juoksemaan kilpaa hänen kanssansa, mutta niin vanha kuin poika olikin, oikutteli hän usein ja suuttui, kun ei saanut, mitä halusi, eikä Lind voinut vetää esille hänestä mitään muuta, kuin mikä heijasti Calebia itseään.

Judith hämmästytti Lindiä suuresti. Joka kerta kun tyttö puhutteli häntä, teki hän sen epäystävällisellä, miltei loukkaavalla äänensävyllä. Lind oli lähtenyt Sandbohon eräänä iltana, missä hän usein tapasi Mark Jordanin, ja Sven oli kysynyt, miksi Judith, käydessään karjaa hakemassa, ei kulkenut tavallista tietään, vaan vältti häntä. Mutta Lind ei voinut saada Judithilta mitään vastausta, kun hän Svenin puolesta kyseli sitä häneltä. Se loukkasi ja hämmästytti häntä varsinkin tuon hilpeän sunnuntain jälkeen, jolloin Judithin vastustuskyky oli kokonaan murrettu.

Helteisenä iltapäivänä, Calebin ollessa yhä poissa, Lind ratsasti Sandbon lasten pienellä ponilla mrs. Sandbon naimisissa olevan tyttären, Dora Brundin luo, joka, äidin sanojen mukaan, vietti kurjaa elämää raa'an miehensä rinnalla. »Tyttö parka», oli mrs. Sandbo valittanut. »Kylläpä hän tulee iloiseksi, jos käytte häntä katsomassa.»

Tie kulki usean mailin verran suomaata pitkin, missä vetisillä mättäillä kasvoi rehevää, hiuksenhienoa ruohoa. Maisema oli miellyttävä värittömyydessään, ikäänkuin se olisi ollut tyytyväinen omaan karuuteensa.

Lind toivoi, että Mark Jordan olisi ollut hänen mukanaan. Hänestä oli niin paljon turvaa ja mieluista seuraa. Hänessä oli paljon lämpöä. Hänen käytöksensä oli aina miellyttävän tuttavallista, vaikkei hän koskaan enää sanallakaan viitannut siihen tunteeseen, joka oli vallannut hänet ensimmäisenä sadeiltana. Lind oli kuitenkin kiusaantunut siitä, että tuo ajatus piili Markin silmien takana joka kerta, kun hän katsoi häneen, ja että oli ollut aikoja, jolloin hän ei ollut uskaltanut katsoa Markia silmiin, jotta hän ei jouduttaisi sitä hetkeä, jonka kumpainenkin heistä tiesi olevan edessä.

Lind ymmärsi vallan hyvin, ettei hän voinut tavata Markia useasti herättämättä huomiota asukkaiden parissa. Maakamaran suvaitsemattomuus näytti tunkeutuneen ihmistenkin sieluun. Ja opettajatarta ennen kaikkia muita pidettiin siveyden esikuvana. Mutta oli hetkiä, jolloin Lind olisi tahtonut heittää koko työnsä sikseen, paeta garelaisten painostavasta ilmakehästä Klovaczin talon turviin ja kätkeä kasvonsa Mark Jordanin rintaa vasten.

Hän katseli nyt ruohoaavikon yksitoikkoista maisemaa, jota lännen puolella rajoitti matala, hoitamaton metsä, ja ihmetteli, mitenkä hän jaksaisi elää kesän yli. Jollei Mark olisi täällä ollut ja kaivannut häntä, olisi hän lähtenyt kaupunkiin lyhyeksi loma-ajakseen.

Muutamien hajallaan olevien hoikkien koivujen takana seisoi Brundin mökki, joka oli katettu asfaltilla ja vaakasuorilla rimoilla. Se näytti ylösalaisin käännetyltä pannulta. Rakennuksen julkisivussa oli yksi ainoa ikkuna, jonka edessä riippui pitsiuudin rikkinäisine reunoineen. Kallellaan oleva navetta ja kaksi kömpelöä ulkohuonetta, joiden seinissä oli niin suuret lävet, että saattoi nähdä niiden läpi, seisoi rinteen alapuolella Latt-järven rannassa. Joel Brundin karja seisoi polviaan myöten vedessä, tuijottaen typerästi Lindiin.

Dora Brund avasi oven ja katsoi Lindiä pyörein, sinisin silmin. Hänen kasvonsa olivat typerän somat, ja hänen täyteläinen, pieni suunsa hapan. Hänellä oli yllään punainen aamutakki, joka oli täynnä ruoan tahroja, ja rinnassa oli neljä varmuusneulaa. Hänestä lähti halvan ihojauhon haju.

»Minä olen Lind Archer», opettajatar sanoi hymyillen. »Äitinne neuvoi minulle tien tänne, sillä mieleni teki tulla teitä katsomaan.»

»Aivan niin, tehän olette opettajatar», sanoi Dora. »Istukaa, tehkää hyvin, minä käyn vain pukeutumassa. Olen ollut työssä kaiken päivää. Te ette voi aavistaa, millaista tällaisessa talossa on. Ei koskaan aikaa edes siistitä itseään.» Hänen äänensä oli mariseva ja oikutteleva kuin lapsen.

Kun hän oli poistunut huoneesta, katseli Lind ympärilleen.

Linoleum-matto oli juovikas pesun jäljiltä. Pienestä rautauunista huoneen nurkassa oli karissut tuhkaa lattialle. Pöytää peittävä öljykangas oli täynnä tahroja, ikäänkuin tummia kumiläiskiä. Vanhojen riepujen haju tuntui huoneessa.

Dora palasi toisesta huoneesta, sulkien oven jäljessään. Hän oli pukenut ylleen vaaleansinisen pumpulipuvun, joka oli koristettu mustin samettiruusukkein, ja näytti varsin somalta.

Hän kävi istumaan tuolille pöydän ääreen ja nojasi leukansa käteen.

»Kylläpä nyt on kuuma», hän sanoi huoaten. »Miten te viihdytte täällä?»

»Erittäin hyvin. Pidän paljon täkäläisestä väestöstä», Lind sanoi. »Te ja teidän miehenne olette vastikään palanneet tänne, kertoi äitinne minulle.»

»Niin — mutta siitä on aikaa kylliksi kauan sittenkin jo. Olen aivan menehtyä yksinäisyyteen», Dora valitti. »Tämä on ikävin paikka koko maailmassa. Ei koskaan mitään muutoksia paitsi ilmassa, ja sekin on kurjaa suurimman osan vuotta.»

»Aikooko miehenne jäädä tänne pitkäksi aikaa?»

»Aikooko? Hän ei koskaan ajattelekaan mitään muuta. Hän ei ole ikänä käynyt muualla lukuunottamatta tuota puolta vuotta, jolloin olimme Nykerkissä. En pitäisi sillä väliä, jos täällä silloin tällöin olisi jotain huvitusta, tai jos voisin saada kauniita vaatteita ja jonkun, joka katselisi niitä. Mutta hän ei välitä siitä mitä minulla on ylläni. Hän ei osaa erottaa takkia eikä hattua toisistaan.» Doran silmät vilkkuivat tyytymättöminä ulos.

»Teillä ei ole lapsia, mrs. Brund?»

»Ei — Jumalan kiitos, enkä minä niitä saakaan», vakuutti Dora. »Teillä on sievä pusero, miss Archer. Onko se kaupungista ostettu?» Hän katseli sitä himokkaasti purren alahuultaan pienillä valkeilla hampaillaan.

»On. Mutta te voitte helposti ommella itsekin sellaisen.»

Dora kohautti olkapäitään.

»Minulla ei ole ompelukonetta, ja jos mieheni hankkisi sen minulle, niin hän vaatisi, että ompelisin itse kaikki vaatteeni.» Hän tarkasteli Lindiä kiireestä kantapäähän ihailun sekaisella kateudella. Sitten hän astui uunin luo ja otti esille pienen savisen kahvipannun. Hän tyhjensi porot ämpäriin, joka seisoi pesupöydän vieressä, huuhteli pannua kylmällä vedellä, täytti sen jälleen ja pani liedelle kiehumaan. Sitten hän mittasi kaksi suurta lusikallista kahvia ja pani ne pannuun. Kaiken tämän hän teki sanomatta sanaakaan.

Hän istahti taas ikkunan luo odottaen, että kahvi alkaisi kiehua. Lind kysyi, miten kauan hän oli palvellut Loyolassa. Doran kasvot kirkastuivat.

»Palvelin lähes kuusi kuukautta kahvilassa. Ennen naimisiinmenoani. Blundellin aukiolla — ehkäpä olette käynyt siellä?»

Lind ei ollut käynyt, ja Dora kertoi edelleen kaupungista. Sitten kahvin haju täytti huoneen, ja Dora tarjosi sitä opettajattarelle — laihaa juomaa, jossa uiskenteli poroja pinnalla. Heidän istuessaan pöydän ääressä Dora kertoi »keikareista», jotka kävivät Blundellin kahvilassa ja jotka kaikki olivat »pihkaantuneet» häneen. Dora huokaili ajatellessaan entisyytensä monia seikkailuja, kun ovi aukeni ja Joel Brund astui huoneeseen. Hän oli ruumiiltaan raskas kuin härkä ja melkein yhtä pitkä kuin Fusi Aronson. Hän näytti hämmästyvän nähdessään opettajattaren, ja kääntyi jo puoleksi poistuakseen jälleen.

Dora kutsui häntä veltosti. Brund astui Lindin luo ja ojensi hänelle suuren, karvaisen kätensä. Sanaakaan sanomatta hän kääntyi pois ja avasi työkalukaapin, joka seisoi ikkunan alla. Dora vilkaisi häneen sivulta ja kohotti somia olkapäitään. Lind sääli miestä — hän oli kuin suuri, sävyisä härkä.

Astuessaan ulos hän tuskin katsoi opettajattareen ja nyökkäsi vain päätään. Dora ei sanonut hänelle sanaakaan.

Hetken kuluttua Lind jätti hyvästi Dora Brundille luvaten tulla toistekin. Päästyään ulos hän hengitti vapautuneesti. Kallellaan olevan navetan luona hän näki Joelin kulkevan ikäänkuin hänen mielensä olisi ollut yhtä raskas kuin hänen ruumiinsakin.

II.

Ratsastaessaan kotiin päin Lind kohtasi Mark Jordanin, joka käveli jalan. Hän oli käynyt Sandbossa. Lind oli aavistanut koko ajan tapaavansa Markin — hän kaipasi häntä kipeästi tänään. Äkkiä hänen mieleensä muistui, etteivät he olleet tavanneet toisiaan pitkään aikaan — mikä oli pidättänyt heitä erillään? Mutta niin pian kuin tuo ajatus taas hävisi, ei Lind voinut uskoa ajatelleensakaan mitään sellaista. Eihän alotteen ottaminen kuulunut hänelle, kuten Mark oli sanonut.

»Lind», sanoi Mark pehmeällä äänellä tarttuen kiinni Lindin satulannuppiin, »te tulette aina oikealla hetkellä — aivankuin toivo.»

Lind katsoi häntä silmiin. »Siitä on jo vuosikausia, kun näin teidät viimeksi. Minulla on ollut paljon työtä lasten arvosteluista. Mitä te olette tehnyt?» Hän koetti puhua tyynesti.

»Olen hakannut suurimman osan metsikköä. Aion nyt kasketa sen, ennenkuin lehdet liiaksi kuivuvat. En tahdo sytyttää koko metsää palamaan.» Mark siveli hevosen turpaa.

Kun Lind oli vaiti, jatkoi hän: »Tulkaa minun luokseni. Kaipaan sielullista ravintoa. Voin kävellä hitaasti vieressä teidän hevosenne nelistäessä eteenpäin.» Lind nauroi hänen puheilleen. Vaistomaisesti hän ojensi kätensä ja pörrötti Markin tukkaa.

»Oletteko te niin turhamainen, että tahdotte näyttää tukkaanne linnuille?» Lind sanoi leikkiä laskien. »Pitäkää varanne, etteivät linnut riistä teiltä hiuksia pesiään varten.»

Lind suostui tulemaan Klovaczin taloon. Matkalla hän kertoi Dora Brundista ja hänen miehestään sekä mainitsi, että Caleb Gare oli matkoilla.

»Olen kuullut yhtä ja toista tuosta Garesta», Mark sanoi. »Eräs islantilaisista kertoi, että hän vainoo vaimoaan ja pakottaa koko perheen pysymään talossa. Hän on varmaankin lujaluontoinen mies. Onko teillä yhä jotain sitä vastaan, että minä tulen hänen luonaan käymään?»

»Ei. Mutta mrs. Gare ei ole muuttanut mieltään. Hän pelkää, että teidän käyntinne voisi nostaa lapset kapinaan.»

»Lapsi parat! Tuo Judith tyttö on hyvää rotua. Sven Sandbo kertoi minulle hiukan hänestä tänään. Hän aikoo riistää hänet ukon kynsistä. Sven on kelpo poika. Ihmeellistä, miten mielenkiintoisia ihmiset ovat täällä, paljon enemmän kuin voisi olettaakaan. Liikasivistys turmelee vain.» He kulkivat tietä pitkin havupuiden varjossa, laskeutuivat sitten notkoa alas, joka johti metsäaukealle, ja saapuivat sitten toiseen notkoon, jossa kasvoi kuusamapensaita. Ei ainoakaan lehti liikahtanut; ilma oli täynnä lyijynraskasta usvaa. Lindin kädet olivat kosteat hiestä; tuskin ainoatakaan sanaa kohosi heidän huulilleen.

»Pelkäänpä, että rupeaa satamaan», Lind sanoi katsellen taivasta. »Ei minun todellakaan pitäisi tulla teille.»

»Mutta silloinhan teidän juuri pitääkin», Mark oikaisi häntä.

Klovaczissa Lind paistoi kermakakun ja laski sen hyllylle. Sitten hän levitti valkean liinan pöydälle ja alkoi valmistaa ruokaa. Mark oli ulkona syöttämässä kananpoikia. Lind ajatteli häntä tahtomattaankin, ja lopulta hän ei enää yrittänytkään vastustaa ajatuksiaan. Hän näki hänen toisen kenkäparinsa tuolin alla ja tuumi, miten kodikkaalta, hauskalta se näytti.

Illallisen jälkeen he läksivät kanatarhaan, missä Mark näytti Lindille kaksitoista vasta kuorestaan tullutta poikasta. He katselivat taivasta ja huomasivat, että sade oli tulossa. Lind arveli parhaaksi olla lähtemättä kotiin, ennenkuin sadekuuro oli mennyt ohitse, ja he palasivat huoneeseen suurien sadepisarien tippuessa maahan.

Lind soitti fonografia Markin poltellessa piippuaan. Mark, vetäessään sauhuja, näytti kaukaisemmalta kuin koskaan ennen, ikäänkuin nuo siniset pilvet olisivat kietoneet hänet salaperäisyyteensä. Äkkiä Lind meni hänen luokseen ja sieppasi piipun hänen suustaan. Mark katsoi häneen poikamaisen hämmästyneenä. Lind pisti piipun huuliensa väliin ja tuprutti vahvasti savua.

»Ei siitä paljon iloa ole», sanoi Lind ojentaen Markille piipun.

»Suurin nautinto tässä maailmassa.»

»Ainakin siitä päättäen, miten koko teidän huomionne voi kiintyä siihen.»

»Minä luulin, että te kuuntelitte soittoa. Voin sytyttää teillekin piipun, jos haluatte.» Hän nousi ikäänkuin hakeaksensa. Lind hymyili ja astui ikkunan luo katsomaan sadetta. Vesi valui virtanaan ja sen mukana pimeys laskeutui maahan.

Mark sytytti lampun, ja hänen puhdistaessaan sydäntä Lind piteli kädessään öljysäiliötä. Mark otti sen häneltä, ja heidän kätensä sattuivat hieman tosiinsa. Markin huulet koskettelivat miltei Lindin tukkaa. Hän vetäytyi nopeasti loitommalle, ja Lind löi kätensä yhteen alkaen hyräillä jotain laulua.

Kun sade oli lakannut, oli ilta hiljainen ja kirkas, ikäänkuin maa olisi vasta uudelleen syntynyt. Lind ja Mark astuivat metsätietä pitkin taluttaen hevosia. Kuu nousi tummien setripuiden takaa, ja yö levisi heidän ylitsensä kuin viehkeä, tumma kukka. He lähestyivät vaistomaisesti toisiaan. Lind katsoi ylöspäin ja näki Markin kasvot kirkkaina ja kiihkeinä yläpuolellaan kalpeassa kuunvalossa. Mark ei tuntunut enää kaukaiselta eikä vieraalta. Hän oli täysin inhimillinen ja aivan lähellä. He pysähtyivät keskellä tietä ja heidän katseensa upposivat toisiinsa. Kuuvalo muodosti ikäänkuin kehän heidän ympärilleen ehkäisten ainoankaan vieraan äänen tunkeutumasta heidän luokseen. Sanaakaan sanomatta Lind painautui Markin puoleen, joka käsivarsineen, rintoineen, huulineen otti hänet omakseen. Lind antautui kokonaan hänen valtaansa nauttien hetkestä täysin siemauksin.

»Lind… Lind…» Mark kuiskasi hänen nimeänsä yhä uudestaan ja uudestaan.

Hevoset kulkivat eteenpäin tietä pitkin.