KOLMASTOISTA LUKU.

I.

Nyt oli oikea ihanteellinen heinäntekoilma, tuulta vain nimeksi. Taivas oli kirkas kuin näkinkengänkuori päivän toisensa jälkeen. Caleb toivoi, että tätä ilmaa kestäisi vain heinänteon yli. Huhuttiin pohjan puolella metsäpaloista, jotka olivat johtuneet kovasta kuivuudesta, ja Yellow Post oli täynnään pahoja ennustuksia. Mutta intiaanit olivat aina valmiita ennustamaan onnettomuutta valkoihoisille. Se ei merkinnyt kerrassaan mitään. Vilja näillä seuduin tuleentui hitaasti, sadetta kaivattiin ja sitä saataisiinkin — sitä täytyi tulla.

Caleb kolkutti ullakon alaiseen kattoon kello viideltä sinä aamuna, jolloin heinänteko oli alotettava. Amelia oli jo keittiössä virittämässä tulta. Hänen hartioitaan särki, sillä hän oli edellisenä päivänä kerännyt suuret määrät kasviksia säilyyn pantaviksi. Hänen sydäntään kalvoi, kun hän ajatteli Elleniä, joka oli ollut hänen apunaan puutarhassa. Ellenin täytyi tänään ajaa heinäharavaa.

»Ei ole vieläkään myöhäistä hankkia apulaista heinäntekoon, Caleb», Amelia yritti sanoa.

Caleb veti saappaat jalkaansa, polkien lujasti lattiaan. Se oli merkkinä ullakolla olijoille, että heidän piti kiirehtiä. Sitten hän meni keittiöön peseytymään.

»Parasta olisi, kun et yllyttäisi lapsia suurellisuuteen», sanoi Caleb vihdoin. »Kuka tässä maksaa apulaisen palkan? Voisinhan minä tietenkin saada Mark Jordanin ilmaiseksi. Ha, haa! Sinä huvitat minua, Amelia — sinä huvitat minua!»

Amelia paistoi munia ja suolaista silavaa ja lämmitti kaurapuuron, joka oli keitetty jo edellisenä iltana. Hän levitti pöydälle puna- ja valkoruutuisen liinan ja asetti sievään järjestykseen haljenneet lautaset, kuluneet haarukat ja kiillottamattomat veitset. Sitten hän asetti kullekin huolellisesti silitetyn, kuluneen lautasliinan. Tämä oli niitä harvoja tapoja, joille hän oli pysynyt uskollisena. Caleb ei koskaan ollut huomaavinaan lautasliinaa paikallaan, koska se toi hänen mieleensä sen puolen hänen vaimonsa elämästä, jota hän yritti hävittää — turhan ylellisyyden, joka vain maksoi ja asetti vaatimuksia. Amelia ei viimeisinä viitenä vuonna ollut koskaan pyytänyt rahaa uusien lautasliinojen ostoon.

Ruoka oli jo pöydässä, kun lapset tulivat alas, Lind heidän mukanansa. Kaikki muut paitsi opettajatar näyttivät väsyneiltä ja tuskin huomasivat toisiaan.

»Tulkaa, tulkaa jo — ei ole aikaa hukata. Heinää on vaikka kuinka paljon. Aamusta on kevyempi tehdä työtä», Caleb kehotti heitä. Itse hän söi hitaasti, ja muut nousivat pöydästä paljon aikaisemmin kuin hän oli lopettanut.

Vastustaminen merkitsi vain suuremman voiman käyttöä — työ oli joka tapauksessa suoritettava. Ellen ja Charlie valjastivat hevoset kahden niittokoneen ja heinäharavan eteen, Judith ja Martin ajoivat edeltä niittokoneita. Se oli kuolettavaa työtä, hetken kuluttua ei henki jaksanut enää seurata ruumista hevosten jäljessä, jotka kulkivat edes ja takaisin maasta ja pilvettömältä taivaalta huokuvassa helteessä. Sieraimia kirveli heinän imelä, kuuma ja tomuinen tuoksu. Kädet, jotka pitelivät ohjaksia, kuivuivat ja paisuivat, aurinko painoi kuin kuuma rauta hartioita, kääntyivätpä he mihin suuntaan tahansa. Mutta toistaiseksi ruumis vain oli mukana kärsimässä; henki näytti paenneen jonnekin muualle, kaikki ajatukset olivat kaikonneet pois, paitsi huomio, joka oli kiintynyt käsillä olevaan työhön.

Judith niitti peltoa länsipuolella metsäpalstaa, joka oli ostettu Fusi Aronsonilta, ja Charlie ajoi haravaa hänen perässään. Martin työskenteli idänpuoleisella pellolla ja heinä kaatui hänen koneensa tieltä, jättäen suoran käytävän jälkeensä. Ellen työskenteli suurella vaivalla silmiensä vuoksi ja usein hänen oli pakko sulkea ne kivulta. Heinän tomu kirveli hänen silmäluomiansa, niin että ne alkoivat punoittaa.

Nostaessaan katseensa hevosten hikisistä kyljistä Judith näki Calebin nousevan rattaille tallin luona. Hän aikoi nyt tulla tarkastamaan, miten työt sujuivat. Hän huutaisi heille neuvojaan pellon laidalta, tai ehkäpä vaivautuisi pitemmällekin nähdäkseen, miten he niittivät, ja varoittaakseen, ettei tuumankaan vertaa heinää riistettäisi juurineen maasta. No, kauan ei kestänyt enää, kun heinänteko jo olisi lopussa. Sitä suurempi syy hoputtaa hevosia.

Martin katsoi taakseen ja näki, ettei Ellenin työ sujunut hyvin. Loppujen lopuksi olisi ollut halvempaa ottaa apulainen. Calebilla oli varmaankin jokin muu tarkoitus sillä, ettei hän halunnut vierasta apua. Hän tahtoi varmaan sokaista heidät kaikki työllä — vieras apulainen antaisi heille tilaisuutta ajattelemiseen ja uneksimiseen. Uneksia uudesta talosta tai muusta senkaltaisesta. Mitä Ellen uneksi, sitä Martin ei voinut arvata. Ellen oli kuin tuleentunut herneenpalko, joka ei ollut auennut. Sitten hän huomasi, että hänkin oli umpinainen herneenpalko — kaikki he olivat umpinaisia herneenpalkoja, jotka eivät uskaltaneet avautua. Tuo ajatus lumosi Martinin. Hän oli mielestään vasta oppinut ajattelemaan, keksinyt ensimmäisen itsenäisen ajatuksen. Sitten toinen hevosista kompastui, ja Martinin kiristäessä ohjaksia tuo ajatus hävisi jälleen. Hän ei ajatellut eikä tuntenut enää mitään paitsi kuumuutta, joka värähteli ilmassa, ja heinän väkevää tuoksua.

Hän vilkaisi Elleniin, joka haravoi heinän kokoon. Sitten hän näki Calebin ajavan vastakkaisen pellon aidan viereen, minne Judith oli juuri ilmestynyt metsän varjosta. Judith pysähdytti hevosensa. Hän kaikesta päättäen kuunteli, mitä Caleb huusi hänelle. Martin katsoi levottomana Elleniä ja hänen epätasaisia rukojansa.

Nyt Caleb kiersi läntisen pellon ympäri sille reunalle, missä Martin työskenteli. Poika oli siksi lähellä aitaa, että saattoi puhua hänen kanssaan.

»Tuskin ainoatakaan ohdaketta heinän parissa», Martin sanoi Calebille. »Ne saatiin viime vuonna kokonaan hävitetyiksi.»

»Hm», Caleb mutisi koettaen salata mielihyväänsä. »Ellen ei näytä pitävän kiirettä!» Caleb viittasi hänelle, ja tyttö nousi pois istuimeltaan ja lähestyi isäänsä.

»Mikä sinua vaivaa? Uneksit keskellä päivää, vai mitä? Katsohan tuota heinää tuolla — sitähän on joka paikassa. Haravoi vielä kerran tuosta sarasta saakka — nuo heinät eivät muuten koskaan joudu korjuuseen», hän sanoi ystävällisesti, ikäänkuin osoittaen erikoista kärsivällisyyttä.

Ellen palasi haravansa luo ja käänsi hevoset takaisin. Hän haravoi uudestaan koko saran, keräten kokoon hajalliset kasat ja mittasi silmillään vastaharavoitujen kasojen välimatkoja koettaen olla tuntematta kipua silmissään ja selässään.

Aurinko oli jo keskipäivän korkeudella, ja molemmat pellot olivat suurimmalta osaltaan niitetyt. Amelia heilutti heille valkeaa liinaa puutarhan perällä, ja Judith, joka ensimmäisenä huomasi merkin, huusi Martinille. Neljä valjakkoa riisuttiin valjaista ja kuljetettiin tiepuoleen, puolet ensimmäisen päivän työstä oli suoritettu. Ellen, Charlie ja Martin astuivat Judithin edellä, joka jäi jäljelle katsellen Sandbon farmille, tien toiselle puolelle. Hän tiesi, että Sven oli nähnyt hänen työskentelevän pellolla ja että hän piti heitä silmällä, kun he läksivät kotiin päivälliselle. Judith jäi odottamaan pajujen varjoon.

Sitten Sven saapui. Hän astui pajumetsikköön ja veti Judithin perässään.

»Minun täytyy saada nähdä sinua enemmän kuin vain tässä», hän sanoi. »Charlie oli eilen illalla karjaa hakemassa. Miksikä sinä et tullut?»

»Pelkään, että isä rupeaa epäilemään, Sven», Judith sanoi. »Mitä hyvää siitä on, jos pilaamme kaiken menestymisen toiveen. Jos hän pääsee asian perille, niin hän panee minut lukon taakse.»

»No niin — mutta tule tänne joka tapauksessa huomenillalla. Vain vähäksi aikaa», Sven pyysi. Judith lupasi lähtien sitten pois hevosineen. Sven katseli hänen jälkeensä hänen astellessaan hevostensa jäljessä. Hänen päänsä oli Svenistä pysty ja jalomuotoinen kuin rotuhevosen. Judith ei katsonut taakseen.

Judith, Martin ja Charlie söivät päivällistä kuin nuoret elukat. Amelia vilkaisi huolissaan Elleniin, joka tuskin kajosi ruokaan.

»Mikä sinua vaivaa, Ellen?» hän kysyi.

»Ei mikään — on vain niin kuuma, ettei ruoka maistu», Ellen sanoi.

Caleb nauroi. »No, no, Ellen. Pari päivää vielä terveellistä työtä, niin et huomaakaan kuumuutta. Sääli, että minä olen liian vanha tullakseni mukaan pellolle ruokahalun hakuun. Ei mikään ole sen parempaa — ei mikään, vai mitä, Charlie? Charliesta tulee pian ensiluokan haravoitsija. Pitää kai korottaa sinut niittäjäksi ensi kesänä, vai mitä?»

Caleb oli hyvällä tuulella, puhelias, toivorikas. Hän oli tavannut erään islantilaisen järven tuolta puolen, ja tiedot sieltä käsin olivat hyviä. Sitäpaitsi hän oli ostanut Ericksonilta naurettavan halvalla kaksi hyvää nuorta emäsikaa sen sijalle, joka oli kuollut. Niinpä kaikki näytti käyvän hyvin — erittäin hyvin todellakin.

Hän nousi pöydästä kehottaen toisia lähtemään viipymättä työhön. Sitten hän valjasti tamman rattaitten eteen ja ajoi Bjarnassoniin.

II.

Pienten rattaitten ratistessa kuivalla tiellä Caleb antoi katseensa kulkea Thorvaldsonin maiden yli, jotka sijaitsivat kaukana lännen puolella. Mainio laidunmaa meni siellä kerrassaan hukkaan naisten hoidossa — Thorvaldson itsekin oli näitä Calebin mielestä. Mies, joka ei voinut saada aikaan mitään parempaa kuin yhdeksän tyttöä, ei kyennyt maata viljelemään. Ja sittenkin Thorvaldson oli ystävyyssuhteissa mahtavan Bjarnassonin kanssa — oli saanut häneltä lainaksi rahaa, se tiedettiin, kun hänen ja hänen kymmenen naisensa asiat kävivät huonosti. Täytyi jollakin tavalla koettaa saada Thorvaldson hellittämään ainakin osa tästä mainiosta maastaan…

Calebin ajatukset siirtyivät Ameliaan. Hän oli viime aikoina käyttäytynyt hyvin. Ehkäpä hän alkoi jo käsittää, ettei lasten kapinoimisesta ollut mitään hyötyä — vaikkei ottanutkaan lukuun Mark Jordania. Ja sitäpaitsi oli hyvä muistuttaa hänelle hänen pientä erehdystänsä — tuota pientä erehdystä. Siis, viisainta oli käydä tervehtimässä tuota nuorta miestä, ennenkuin Klovaczit saapuivat kotiin. Kuulustella häntä ja kertoa sitten Amelialle, millainen herra hän oikeastaan oli. Hyvä tuuma, tosiaankin, Amelia antaisi kernaammin sydämensä pakahtua kuin sallisi ilmaista tuolle herralle hänen syntyperäänsä. Ehkäpä hän ei naisi edes opettajatartakaan, jos hän tietäisi, ettei hänellä ollut tarjottavana hänelle mitään nimeä. Amelia voisi tarttua kiinni tähän pieneen ajatukseen. Niin, voisi todellakin olla hyvä käydä Mark Jordania tervehtimässä.

Mutta tässä olikin jo Thorvald Thorvaldsonin kehno farmi. Ja Thorvaldsonin niittokone pihalla. Hän ei ollut siis vielä alottanut heinäntekoa. Ehkäpä joku tyttäristä sairasti hammassärkyä ja heinänteko viivästyi sen vuoksi. Tavallisesti ei Thorvaldson kuitenkaan sietänyt viivytyksiä. Hän ylpeili isännyydestänsä, mutta hän ei harkinnut kylliksi asioita ennakolta. Hänellä ei ollut oikeutta olla farmari, ei oikeutta omistaa hyvää maapalstaa — viljavaa laidunmaata.

Thorvald Thorvaldsonin tanakka vartalo ilmestyi talon kynnykselle. Hän pyyhkäisi viiksiään kädellään merkiksi siitä, että hän äsken oli syönyt. Sitten hän ojensi kätensä Calebille, joka tervehti häntä ystävällisesti. Thorvaldin liiveillä Caleb keksi kalanruodon sekä suomuksen. Hm.

Caleb astui Thorvaldin edellä taloon ja laski kätensä oven rivalle. Thorvaldin kasvoille levisi kiusaantunut ilme.

»Tule huoneeseen, niin saan puhua kanssasi, Thorvald», Caleb naureskeli. »Pitääkö minun odottaa koko päivä, että pyytäisit minua taloon.» Hän oli leikkisällä tuulella. Thorvaldin kasvot punastuivat, mutta hän ei sanonut mitään, kun Caleb avasi oven.

Keittiössä naiset istuivat yhä ruokapöydässä. Caleb vilkaisi pöytään, sitten hän astui välinpitämättömänä viereiseen huoneeseen, Thorvaldin seuratessa hänen kintereillään. Ei kumpainenkaan sanonut sanaakaan naisväelle.

Caleb oli nähnyt, mitä hän halusi. Thorvaldsonin perheellä oli kalaa päivälliseksi. Yhdestä ainoasta paikasta Thorvald oli voinut saada kalaa — tuosta pyhästä järvestä, jonka Bjarnassonit, hänen kunnioitetut ystävänsä, omistivat. He, jotka niin monasti olivat auttaneet Thorvaldia ja joilta hän aikoi jälleen pyytää apua, jos huhu oli oikeassa. Thorvaldilla ei ollut varaa ottaa palkattuja puimamiehiä eikä hän saisi viljaansa puiduksi, jollei Bjarnasson auttanut häntä. Bjarnassonilla oli oma puimakone ja omat puimamiehet, ja hän auttoi kernaasti naapuria. Hän oli hyvä mies, tuo nuori Erik, mutta ankara, jos kunnia oli kysymyksessä. Hän ei koskaan antaisi anteeksi järvessä kalastamista, varsinkaan jos syyllinen oli ystävä, johon hän oli luottanut. Seurauksena olisi varmaan, että kaikki avunanto ja lainansaanti jäisi sikseen…

Thorvald kävi istumaan syvään huoaten, ja Caleb istahti hänen lähelleen.

»Et ole vielä alottanut heinäntekoa», Caleb huomautti ohimennen.

»En. On ollut niin paljon työtä talossa», Thorvald murahteli.

»Aiot kai puida syyskuun alussa?»

Thorvald katsoi Calebiin silmissään epävarma ilme.

»Niin kai. Puimamiehet ovat jo luvassa.»

»Todellako? Keitä olet saanut? Luulin, ettei asia niin sanoakseni vielä ollut selvä», Caleb sanoi lempeästi.

Thorvald yskäisi.

»Sain järven tuolta puolen — sekarotuisia», hän sanoi viitaten kädellään.

Caleb hymyili. Thorvald oli huono valehtelemaan, vaikka hän valehtelikin niin usein, että olisi voinut luulla hänen olevan perillä siinä taidossa.

»Etkö tahtoisi neuvoa, mistä heitä voisi saada», Caleb sanoi. »En saa konetta ennenkuin syyskuun loppupuolella. Ja jos he kerta tulevat tänne, niin ehkäpä he ovat halukkaat tulemaan minunkin luokseni.»

Thorvald nosti toisen jalan toisen päälle.

»Niin», hän sanoi, »heillä on jo liiaksikin työtä.»

»Minä käyn tänään Bjarnassonissa. Pitkä matkahan sinne on, mutta ehkäpä saan heiltä puimamiehiä.» Calebin silmät vilkuivat Thorvaldiin. Islantilainen liikutteli hermostuneesti suurta ruumistaan.

»No niin, en tahtoisi, että puhuisit siitä Yellow Postissa, mutta Bjarnasson sanoi, että saan pestata hänen puimamiehensä», hän sanoi hitaasti.

»Pestata? Antoihan hän ne sinulle viime vuonna ilmaiseksi?»

Caleb oli kovin huvitettu nähdessään, miten laimeasti Thorvald kykeni puolustamaan asemaansa.

»Ja tuollaista juttua sinä yritit sitten syöttää minulle, Thorvald», hän nauroi mielissään. »Häpeä toki.»

»En halua, että muut saavat siitä vihiä, muuten he luulevat, etten minä jaksa maksaa. Kyllä minä voin maksaa — heinänteon jälkeen.»

Taaskin Caleb hymyili salaa. Hän tiesi liiankin hyvin, ettei Thorvald koskaan maksanut sellaista, mitä Bjarnasson ei vaatinut häneltä.

»Bjarnasson on ollut kovin ystävällinen sinulle, eikö totta? Mitenkä paljon oletkaan velkaa hänelle työkaluista? Eipä sitä taida olla kovinkaan vähän korot mukaanlaskettuina, Thorvald?»

Thorvaldin suuret jalat alkoivat liikkua. Hän ei vastannut. Hän kuunteli kiihkeästi, kun naiset keittiössä korjasivat ruokia pöydästä.

»Lähdetäänpä katsomaan perunamaitasi, Thorvald. Siitä on hyvä aika, kun viimeksi kävin täällä.»

Thorvald vastasi jotain, ja molemmat miehet läksivät ulos. Thorvald huomasi suureksi helpotuksekseen, että pöytä oli korjattu, ja toivoi, ettei Caleb ollut huomannut kalaa taloon tullessaan. Hän muuttui heti puheliaaksi ja ystävälliseksi.

He astuivat ulos ja kulkivat auringossa perunamaan läpi, joka täytti kokonaisen kahden acren suuruisen palstan. Perunat olivat Thorvaldsonin tärkein myöntituote ja ainoa viljalaji, joka onnistui hyvin hänen farmillaan. Hän ei osannut kasvattaa karjaa eikä hevosia ja viljakin oli huononpuoleista.

»Hyvä sato, Thorvald. Siitä lähtee sievoiset summat», Caleb sanoi miltei kuiskaten, ikäänkuin yksin puhuen. »Tällaiseen työhön naisetkin kykenevät. Toista se on, kun on suuri karja. Sinun pitäisi saada mies taloon. Mikä onni, ettei sinulla ole paljon elukoita, Thorvald. Ne vaativat hyvää huolenpitoa.»

Thorvald pysähtyi ja noukki lehtitäin perunataimesta.

»Ei niitä ole paljon», hän sanoi ylpeänä osoittaen terveitä taimia.

»Perunoita te voitte syödä, kun ei muuta ruokaa ole», Caleb sanoi. »Hyvä keksintö — hyvä keksintö. Mutta asiasta toiseen — kalastavatko Bjarnassonit jälleen?»

»Eivät, minun tietääkseni», kiiruhti Thorvald sanomaan.

»Eikö teillä ollut kalaa pöydässä? Mistäpä te olisitte sitä voineet saada muualta kuin Bjarnassonin järvestä; oletko varma siitä, ettet ole käynyt siellä kalassa?»

»Kalaako pöydässä? Ei — ei —»

»Älä huoli valehdella, Thorvald. Teillä oli kalaa päivälliseksi ja sinä varastit sen — varastit sen Bjarnassonin järvestä. Luultavasti yöllä. Tiedäthän, mitä Bjarnasson tekee, jos hän saa vihiä asiasta. Mutta en minä mene kantelemaan, Thorvald. Älä sellaista epäile — älä epäile. Kernaammin toivon, että saat viljasi puiduksi. Eihän kukaan muu sitä tiedä kuin minä, eikä kukaan muu saakaan sitä tietää, mutta pahoin sinä teit, Thorvald, kovin pahoin.»

Thorvaldin kasvot elivät. Hänen suuret kätensä hapuilivat taskuissa, hänen hartiansa olivat veltot. Calebin vasen käsi siveli hänen viiksiään.

»Asiasta, toiseen, Thorvald, mehän puhuimme kerran siitä, että sinun peltosi ulottuu aivan minun maihini saakka. Silloin et ollut halukas myömään sitä. Sinulla ei kuitenkaan ole siitä paljonkaan hyötyä. Mitä tuumit nyt sen myynnistä?»

Thorvaldin silmiin syttyi kiukustunut ilme. Caleb Gare oli saada hänet kiinni. »En! En pientä osaakaan!» hän sanoi töykeästi.

Caleb kohautti olkapäitään ja kääntyi lähteäkseen.

»Hyvä on, mutta älä syytä minua, jos Bjarnasson ei lähetä puimamiehiään tänne», hän sanoi.

Thorvaldson kiiruhti Calebin rinnalle, kun tämä meni rattaittensa luo. Mieluummin kuin että Bjarnasson kieltäisi apuaan…

»Milloin sinä haluat sen saada?» hän miltei huusi.

»Milloin hyvänsä — mitä pikemmin, sitä parempi. Minä maksan käteisellä, Thorvald, se on minun tapani. Ehkäpä rahat ovat juuri nyt hyvään tarpeeseen, vai mitä?»

He päättivät tavata toisensa Johannesonin luona, joka oli julkinen notaari, ja suorittaa asian seuraavana päivänä.

»Näkemiin, Thorvald», Caleb sanoi nousten rattaillensa. »Hyvä päivä meille kummallekin, vai mitä?»

Hän läksi ajamaan jättäen Thorvaldsonin kiroilemaan pihalle.

Päivä oli kirkas. Iltaan mennessä suuri osa heinästä saataisiin niitetyksi. Ellen ei jaksanut oikein suorittaa työtään, ja Amelia surkutteli häntä, sen Caleb oli huomannut päivällispöydässä. Parasta huomauttaa Amelialle, mikä hänen rauhaansa sopi. Caleb tuumi juuri mielessään, mikähän tapaus antaisi hänelle aihetta pelata viimeinen valttinsa, niinkuin hän kernaasti sitä nimitti. Hän ei koskaan pelännyt, että siitä aiheutuisi mitään muutosta farmilla, paitsi että perhe tulisi vain lujemmin siihen kytketyksi. Hän oli aivan varmasti vakuutettu siitä, että jos lapset saisivat kuulla Amelian häpeästä, he eivät koskaan poistuisi kotoa, eikä hän hetkeäkään epäröisi ilmaisemasta totuutta Mark Jordanille, jos hänet pakotettaisiin siihen. Mutta epävarmuus tuotti hänelle jonkunmoista tyydytystä, varsinkin kun hän näki, millainen vaikutus sillä oli Ameliaan. Hän aikoi säästää paljastuksen sopivaan hetkeen.

III.

Kun Judith palasi ensimmäisen päivän iltana kotiin pellolta, olivat hänen vaatteensa hiessä. Hän ei jäänyt keittiöön peseytymään niinkuin toiset, vaan kantoi vadillisen kylmää vettä Lindin huoneeseen, jossa hän sai olla yksin. Sitten hän riisuutui ja pesi koko ruumiinsa, väristen kylmästä. Nopeasti hän pukeutui puhtaisiin vaatteisiin kiireestä kantapäähän ja pisti povelleen pienen pussin lavendeliä, jota hän oli kasvattanut edellisenä kesänä. Vaatteittensa päälle hän veti karheat työhousunsa, joita hän käytti joka päivä, jotta muut eivät huomaisi hänen vaihtaneen pukua. Sitten hän kuuli Amelian kutsuvan illalliselle.

Aterian jälkeen, jota perhe söi ääneti uupumuksen vallassa, Judith kiiruhti ulos ja otti Princen aitauksesta. Hän toivoi, että karja olisi lähellä, jotta hän ennättäisi hiukan kauemmin olla Svenin kanssa. Hän ei tuntenut mitään hellyyttä Sveniä kohtaan, mutta voittamatonta halua saada kokea jotain, mikä erosi kokonaan hänen tavallisesta elämästään.

Sven ei ollut lähteen luona Judithin saapuessa sinne. Hän sitoi hevosen puuhun, aukion läheisyyteen, mistä hän saattoi nähdä karjan pajukosta. Sitten hän heittäytyi sammalille koivujen alle, hyväillen käsivarsillaan solakkoja puunrunkoja ja painaen ruumiinsa maata vasten. Häh oli riisunut yltään paksut työhousunsa, ja maan viileys tuntui hänen ohuiden vaatteittensa läpi. Laskevan auringon valo näytti soljuvan kuin kulta pitkin koivujen valkeaa runkoa. Ei muuta liikettä kuin veden hiljaista tippumista lähteestä ja jonkun linnun pyrähtelyä lammen ruskean pinnan yläpuolella. Ei muuta ääntä kuin sammakkojen kurnutusta kaukana suolla ja rastaan viserrystä. Täällä vallitsi sanoin kuvaamaton kirkkaus, sellainen kirkkaus, johon sielu pyrkii; Judith pidätti hurmaantuneena hengitystään.

Sven lähestyi lammikon toiselta puolelta, ja Judith näki hänet hetken aikaa seisomassa auringonvalossa, koivujen varjojen langetessa pitkinä juovina hänen ylitseen. Hän oli kuin nuori jumala, joka astui esiin avaruudesta. Judith ei liikahtanut, ja Sven lähestyi katsellen häntä.

»Miksikä et sano mitään, Judie?» Sven kysyi vihdoin ihmetellen. »En koskaan tiedä, mitä sinä oikeastaan ajattelet.»

Judith punastui pahoillaan. Hän hyppäsi pystyyn.

»Voi — sinua», hän sanoi kiivaasti. »Miksikä minun pitäisi aina sanoa jotain? Eikö se riitä, että minä olen täällä?»

Sven katsoi häneen loukkaantuneena.

»No niin. Jos ajattelet siten —» Hän kääntyi mennäkseen.

»Tule tänne», Judith mutisi katsoen poispäin.

Sven tuli lähemmäksi ja pysähtyi aivan hänen eteensä.

»Mitä?»

»Minä luulin, että sinä ymmärtäisit —» Judithin rinta kohosi kiihkeästi. Hän kääntyi ja kietoi käsivartensa kiihkeästi Svenin ympärille. »Et sinä saa lähteä pois — sinun pitää tulla minun kaltaisekseni. Minussa on jotain, josta sinulla ei ole aavistustakaan. Ei kukaan sitä aavista — täällä näin. Lähdetään yhdessä jonnekin — kauaksi pois, sinä ja minä. Me lähdemme — lähdemme — meistä tulee hienoja ihmisiä, sellaisia, joista sinä olet lukenut. Minä tiedän, että minä voin tulla oikein hienoksi, ja sinun pitää myöskin, sillä sinä seisot minua korkeammalla. Me tulemme toisenlaisiksi kuin nämä ihmiset täällä, Sven, tai kuin ne, joiden parissa sinä työskentelit kaupungissa. Me lähdemme pois, valtameren toiselle puolelle. Eikö niin, Sven?»

Sven taputti häntä olkapäälle tyynnyttääkseen häntä. Hän koetti ymmärtää Judithia. Hän tahtoi olla ystävällinen, mutta miehen on mahdoton valehdella.

»Me lähdemme matkoille, Judie, kun ensin olen tehnyt ankarasti työtä pari vuotta. Mutta mahdotonta meidän on aivan heti lähteä, ennenkuin olemme saaneet jotain kokoon.»

He istuivat veden partaalla, ja Judithin mieli tyyntyi jälleen. Lehmä ammui huomauttaen siten heille, että aurinko oli jo laskenut. Tyttö veti nopeasti työhousunsa ja likaisen puseronsa puhtaan pukunsa päälle. Sven hymyili hiukan alakuloisesti katsellessaan häntä.

Judith irrotti Princen puusta ja hyppäsi satulaan. Tällä kertaa hän katsoi taakseen ja vilkutti Svenille, kunnes hän ei voinut enää nähdä häntä. Hän ajoi karjan nopeasti kotiin voittaakseen takaisin kadotetun ajan. Hän oli huolettoman onnellinen ensi kertaa pitkästä aikaa.

Ellen ja Charlie odottivat lypsytarhassa.

»Missä sinä olit näin kauan?» Ellen kysyi. »Isä sättii äitiä keittiössä, ja sinä olet siihen kokonaan syypää. Pitäisi sinun toki ajatella joskus hiukan muitakin kuin vain itseäsi.»

»Ole vaiti!» Judith huudahti. »Jos sinä ajattelisit hiukan, niin sinun kävisi paljon paremmin.»

Hän kiiruhti taloon, mutta Caleb oli jo poistunut keittiöstä Judithin astuessa sinne. Hän näki hänen kulkevan pellon poikki heiluttaen lyhtyään maata pitkin. Amelia laittoi separaattoria kuntoon. Hänen kasvoillansa näkyi vielä hänelle tarkoitetun nuhdesaarnan jälkiä.

»Jude», hän sanoi, »tästä lähin Charlie hakee karjan kotiin. Sinun ei olisi tarvinnut kuluttaa siihen kokonaista tuntia.»