YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

I.

Eräänä sunnuntaiaamuna Lind ja Mark läksivät Fusi Aronsonin farmille. Oli hyvin hiljaista metsätiellä, ikäänkuin puut olisivat nukkuneet. Monet linnuista olivat jo muuttaneet etelän maille, iloista viserrystä kuului tuskin lainkaan. Mutta metsät olivat täydessä väriloistossaan ja suot punaisinaan pihlajanmarjoista. Taivas oli korkea ja sininen, tuskin ainoatakaan pilveä purjehti sen laella.

Mark ja Lind astuivat hitaasti ja keskustelivat tulevan vuoden suunnitelmistaan. Markilla oli hiukan rahaa — he voisivat lähteä itäkaupunkeihin ja huvitella jonkun aikaa.

»Minä alan olla jo kovin kärsimätön, Mark», sanoi Lind. »Mutta pidän kunnia-asianani pysyä täällä lukuvuoden loppuun saakka.»

He kulkivat suon ohi, jossa oli pieniä mätässaaria, ja saapuivat vihdoin Fusi Aronsonin farmille. Islantilainen astui heitä vastaan jo ennenkuin he olivat ennättäneet edes portillekaan.

Hän vei heidät pieneen mökkiin, missä hän asui yksin veljensä Björnin kanssa. Björn oli lähtenyt Yellow Postiin kirkkoon. Veljekset kävivät vuorotellen kirkossa, sillä toisen piti aina olla kotia vahtimassa.

»Anton Klovacz ei taida enää kauan elää, kuulin Yellow Postissa kerrottavan», sanoi Fusi hitaasti katsoen kysyvästi Markiin.

»Samaa minäkin pelkään, Fusi», vastasi Mark. »Ikävä, että te ette ostanut häneltä heinää Caleb Garen asemesta. Gare pakotti hänet myömään sen polkuhinnasta.»

Fusi rypisti kulmiaan. »Kerran minä vielä näytän Caleb Garelle. Hänen ei pitäisi olla elävien parissa», Fusi sanoi. »Miss Archer — sanoo, ettei siitä olisi mitään hyvää. Mutta minun mielestäni hänen elämänsä on kaikille vain onnettomuudeksi.»

Lind pudisti päätään. »Te vahingoitatte vain itseänne Fusi, jos koetatte kostaa hänelle», Lind varoitti. »Hän on liian ovela rehellisille ihmisille. Jos te suututtaisitte häntä jollakin tavalla, niin hän karkottaisi teidät täältä.»

Islantilainen hymyili. »Noin pieni tyttö kuin te, on arka mutta minä en pelkää Caleb Garea. En pidä kiirettä, mutta kyllä minä saan hänet vielä valtaani. En voi unohtaa sitä mitä hän teki veljilleni. Siitä hän saa vielä rangaistuksensa, miss Archer.»

Hän vei heidät sitten navettaansa ja näytti lisärakennuksen, jonka hän vastikään oli saanut valmiiksi, sekä kertoi että hän toivoi keväällä voivansa rakentaa uuden asuinrakennuksen. Sitten hän näytti heille uuden kivikellarin jonka hän oli kaivanut maan sisään ja jossa hän säilytti kermaa ja munia ennenkuin ne vietiin Sidingiin.

»Teillä pitäisi olla vaimo, Fusi», Lind sanoi hymyillen.

»Kun ensin saan asuinrakennuksen — niin ehkäpä vaimonkin», hän vastasi.

Mark ja Lind aikoivat kävellä kotiin harjanteen yli ja pistäytyä tervehtimässä Joel Brundia ja hänen vaimoaan ja siksi he läksivät pois ennen Björnin paluuta.

»Heittäkää Caleb Gare pois ajatuksistanne», Lind varoitti häntä uudestaan.

Fusin kasvot kovettuivat. »Älkää pelätkö, miss Archer» hän sanoi. »Kun vaadin Caleb Garen tilille teoistansa, niin menee hän sinne, mistä hänen on mahdoton enää palata.»

Fusi saattoi heidät harjanteen juurelle ja kääntyi sitten takaisin. Lind katsoi hänen jälkeensä; hän oli oikea jättiläinen, jonka kädet olivat niin pitkät ja vahvat, että hän silmänräpäyksessä voisi ottaa ihmisen hengiltä.

»Luuletko, että hän täyttää joskus uhkauksensa, Mark?» Lind kysyi levottomana.

»Ettäkö tappaisi Calebin? En ihmettelisi lainkaan, jos hän saa siihen lisää syytä», Mark huomautti.

He kulkivat harjanteen poikki ja ylhäältä harjalta he näkivät koko maan jalkojensa juuressa hohtavan valkeana aamuvalaistuksessa. Tämä kohta oli korkein Oelandissa. Sieltä he saattoivat nähdä etelän puolella, suon takana, Sandbon laidunmaat sekä vielä kauempana Caleb Garen pellot. Töin tuskin he erottivat sitä kukkulaa etelässä, jolla Caleb tavallisesti kulki lyhtyineen. Nuo molemmat harjanteet olivat aikoinaan ehkä muodostaneet suuren järven rannat. Ylevä tunnelma valtasi Lindin mielen hänen seisoessaan täällä kirkkaassa aamuilmassa, rauhallinen maailma jalkojensa juuressa.

»Tuntuu niin vaikealta käsittää, että ihmisillä voi olla pahoja aikeita, kun tällainen maailma avautuu silmien eteen», sanoi Lind.

He kulkivat pitkin harjannetta, laskeutuivat rinnettä myöten pohjoiseen päin kulkevalle tielle, sivuuttivat Ericsonin farmin ja saapuivat Joel Brundin talolle keskustellen keskenään, tokko Caleb Gare voisi tuottaa jommallekummalle heistä tai molemmillekin ikävyyttä. Mark oli ollut halukas nauramaan Lindin väitteelle, että Caleb muka oli vakoillut heitä kuusiaidan takana sinä iltana, kun he olivat ratsastaneet ulkona sateessa. Mutta hän lupasi olla ärsyttämättä vanhan miehen vihaa.

* * * * *

Brundin talon lähellä he näkivät hevosen sidottuna paaluun

»Joku on tullut tänne ennen meitä», Lind huomautti.

Hän kolkutti ovelle. Vähään aikaan ei kuulunut mitään vastausta. Sitten he kuulivat askelelta huoneesta. He seisoivat siten, että heitä oli mahdoton nähdä ikkunasta. Ovi avautui naristen ja sulkeutui jälleen. Lind katsoi Markiin.

»Meidän on kai parasta poistua», hän sanoi. »Onhan aivan selvää, ettei meitä kaivata täällä.»

Mark naureskeli, kun he palasivat tielle. »Yksinkertainen elämä ei sittenkään ole aivan yksinkertaista», hän sanoi.

* * * * *

Tienristeyksessä, missä kolme uutta tietä haarautui eri tahoille, yksi Yellow Postiin, toinen Klovacziin ja kolmas Sandbohon, he kohtasivat Joel Brundin, joka ajoi kahta työhevosta. Hän istui korkealla istuimella aivan uusissa, vihreissä työkärryissä.

»Halloo, mr. Brund», Lind huusi. Brund oli ajaa heidän ohitseen huomaamatta heitä. Hänen katseensa oli luotuna maahan.

»Mitä kuuluu», hän sanoi. Brund astui maahan ja puristi kummankin kättä, Lindin esitettyä hänelle Markin.

»Ihana aamu, me olemme jo olleet kävelyllä», Lind kertoi.

»Missä te olette käynyt, mr. Brund?»

»Yellow Postissa. Ostin nämät kärryt tänä aamuna Johannesonilta.»

»Hienot kärryt», Mark sanoi.

»Oikein hyvät. Johanneson myö halvalla sunnuntaisin», Joel sanoi suoraan. »Miten Anton Klovacz jaksaa?»

»Eipä juuri kehuttavasta», sanoi Mark. »Sairas hän on.»

Joel nousi kärryihinsä. Hänellä ei näyttänyt olevan sen enempää sanottavaa, ja niinpä hän nosti kömpelösti suurta olkihattuaan ja tarttui ohjaksiin. Sitten kärryt vierivät ratisten eteenpäin tiellä.

»Joel parka», Lind mutisi. »Ajattelehan, mitä kaikkea hänen sielussaan liikkuu pääsemättä purkautumaan esille, Mark.»

»Kyllä se jollakin tavalla purkautuu.»

»Työssä.»

»Ehkäpä.»

He saapuivat Sandbohon, jonne heidät oli kutsuttu sunnuntaipäivällisille. Monta kertaa päivän kuluessa Lind muisteli Fusi Aronsonia ja Joel Brundia, ja ihmetteli, miten jokainen tahtoo kostaa sitä pahaa, jota hän on saanut kärsiä.

Päivällispöydässä mrs. Sandbo sanoi: »Ettekö siis käyneet Doran luona? Hyvä Jumala sellaista miestä! Hän ei salli sen vertaa, että Doran ystävät kävisivät talossa. Kerrankin kun Cliff Lyndahl pysähtyi portille juttelemaan hänen kanssaan, niin Joel tuli kotiin ja antoi Doralle aika kyytiä. Mokomakin mies!»

Mark ja Lind katsoivat toisiinsa.

II.

Päivät menivät menoaan, ja Martin kykeni jälleen käyttämään käsivarttaan. Caleb jatkoi ystävällistä nalkutustaan milloin ikänä hän tuli huoneeseen.

»Olisin voinut saada nuo kärryt Johannesonilta puolella hinnalla, jos minulla olisi ollut joku lähettää niitä ottamaan», hän sanoi koko perheen läsnäollessa päivällispöydässä. »Aina jotakin menee hukkaan — en ole mikään liikemies, muuten minulla olisi joku siellä asioita hoitamassa. Ensi kerralla sinä, Charlie, saat mennä puolestani. Sinuun voi luottaa.»

Martinin kasvot punastuivat, mutta hän ei sanonut mitään. Näinä toimettomuuden päivinään hän oli ajatellut paljon. Hän oli löytänyt oman itsensä ja tuo löytö oli saanut hänet häpeämään. Hän päätti esiintyä kuin mies niin pian kuin hän oli taas entisissä voimissaan. Uusi talo oli rakennettava ensi keväänä. Mutta hän tahtoi vielä odottaa — elonkorjuuseen saakka.

Yhtenä päivänä niitettiin heinä Klovaczin pellolta ja kuljetettiin Calebin maalle, missä se pantaisiin suovaan niin pian kuin se oli kuivanut. Sitten ruvettiin elonkorjuuseen.

Judith ja Charlie alkoivat leikata ja sitoa lyhteitä. Martin voisi jo seuraavalla viikolla lähteä peltotyöhön. Työ alotettiin koleana, tuulisena päivänä, jolloin viimeisetkin kesän jäljet näyttivät kadonneen. Judith oli ollut veltto ja tylsä siitä päivästä pitäen, jolloin hän oli kiivastunut Elleniin, ja Caleb oli aivan huoleton hänen suhteensa, mutta oli kuitenkin koko ajan lähellä suorittaen salaperäisiä tehtäviä, jotka vaativat häntä pysymään pellon läheisyydessä, missä Judith sitoi lyhteitä.

Judith palasi kotiin aterioille joka päivä ulkonaisesti samanlaisena. Hänen silmänsä olivat raskaat, mustien varjojen ympäröimät, ja Amelian oli melkein mahdoton saada häntä hereille aamuisin. Lind yritti turhaan puhua hänen kanssaan pari kertaa. Hänen mieleensä muistui erikoisesti tytön silmien ilme, kun hän viimeksi oli jutellut hänen kanssaan ullakolla ja nopeasti peittänyt ruumiinsa. Epäilys oli silloin herännyt Lindin mielessä, joskin se myöhemmin oli häneltä unohtunut. Nyt hän muisti sen uudelleen.

Ellen ei kiinnittänyt mitään huomiota Judithiin, mutta tyttö oli siksi synkkämielinen, ettei hän huomannut sitä. Ainoa seikka, mihin hän kiinnitti huomiotaan, oli Calebin väsymätön valppaus, ja Amelian ikuiset varoitukset. Hän alkoi siinä määrin tottua kurjaan oloonsa, ettei mitään muuta näyttänyt maailmassa olevankaan.

Ilma kirkastui jälleen, ja nyt seurasi jälkikesän aurinkoinen, kuiva kuumuus. Lind läksi eräänä päivänä pellolle ja katseli aidan luota, kun Judith ajoi leikkuukoneella peltoa ylös ja alas. Viljapelto seisoi jäykkänä kuin kulta ja sen yläpuolella kuumuus väreili kimmeltävinä aaltoina. Judith ajoi edestakaisin yhtämittaa, kertaakaan kääntämättä päätään Lindiin. Ei hän edes pyyhkäissyt kädellään hikeä otsaltaan. Hänen sielunsa oli aivan kuollut, vain suuri, voimakas ruumis teki työtä kuin kone.

Lind hämmästyi muutosta, mikä Judithissa oli tapahtunut. Hän toivoi, että tytön mieliala muuttuisi virkeämmäksi niin pian kuin Martin voisi olla apuna elonkorjuussa. Hän tapasi Svenin eräänä iltana ja sanoi, että Caleb varmaankin tuhoaisi Judithin kokonaan alituisella vartioimisellaan. Sven hyökkäsi pystyyn aikoen lähteä heti Calebin luo ja kohdella häntä niin kuin hän parhaaksi näki, mutta Lind pyysi häntä vielä odottamaan. Jotain täytyi piakkoin tapahtua, jotta Calebin olisi pakko poistua farmilta.

Martin oli vihdoinkin niin terve, että hän saattoi lähteä pellolle. Hänen olkansa oli yhä arka ja jäykkä, mutta hän ei malttanut enää olla joutilaana ja nähdä Judithin raatavan joka päivä aamusta iltaan. Sitä paitsi Calebin salaiset valitukset olivat sietämättömiä. Niinpä hän läksi pellolle, ja hänen olkapäätänsä, josta niin hiljan side oli poistettu, alkoi särkeä auringonpaahteessa. Mutta hän teki sitä kovemmin työtä korvatakseen hukkaanmenneen ajan. Caleb, joka aidan toiselta puolen katseli työntekoa, siveli viiksiään ja hymyili. Martin tiesi, mitä hänen kunniansa vaati.

Judithin mieliala ei muuttunut, vaikka Martin pääsi peltotyöhön. Amelia piti häntä tarkasti silmällä ja huomasi, että hänessä oli jotain omituista, mikä ei johtunut vain ankarasta valvonnasta. Hän ei kysynyt tytöltä mitään, peläten että tämä voisi herätä huumaustilastaan ja yltyä vielä entistäänkin hurjemmaksi. Ehkäpä Calebin ankaruus oli myös tehnyt häneen pysyvän vaikutuksen. Amelia varoitti häntä edelleen joka ainoa päivä.

Eräänä iltana Ellen, palatessaan kotiin Yellow Postista, näki intiaanin ratsastavan poninsa selässä etelään päin sitä tietä myöten, joka tuli Brundin ja Ericksonin farmien ohi pohjoisesta, villistä metsäseudusta sekä vieläkin kauempaa tuhansien järvien ja jokien maasta, missä ihmiset katosivat kokonaan maailman silmistä. Hän tunsi tuon intiaanin. Se oli John Tobaccon poika, ja hän oli viettänyt kesää noilla seuduin. Kotimatkallaan hän oli varmaankin tavannut Malcolmin ja puhunut hänen kanssaan. Ellen käänsi päätään ja katseli häntä, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä.

Kun Ellen ei voinut enää erottaa poikaa, puristui hänen kurkkunsa kokoon ja hänen silmäluomensa alkoivat räpytellä lasien takana. Hetken aikaa hän oli ollut ihmisen läheisyydessä, joka oli nähnyt Malcolmin ja puhunut hänen kanssaan. Nyt tämäkin hetki oli hävinnyt.

Hän kohotti silmänsä ja näki epäselvästi valkeita vaatteita, joita riippui nuoralla kotipihalla. Hän aikoi kerätä ne kokoon ja kostuttaa ja mankeloida ne silittämistä varten.

III.

Eräänä myrsky-yönä Anton Klovacz kuoli. Mark läksi seuraa vana päivänä Yellow Postiin sopimaan Johannesonin kanssa hautajaisista, ja Caleb Garelle lähetettiin erään sekarotuisen kanssa sana saapua kirkolle. Oli näet neuvoteltava siitä, olisiko sopivaa haudata katolinen protestanttien hautuumaahan.

Mark sattui olemaan läsnä, kun Johanneson lähetti sekarotuisen miehen viemään sanaa. Hän odotti Yellow Postissa, kunnes mies palasi takaisin. Caleb oli luvannut tulla kirkolle seuraavana aamuna, jolloin tärkeä kysymys oli ratkaistava. Johanneson lupasi Markille tehdä parastaan, jotta asia tulisi mielenmukaisesti ratkaistuksi, mutta huomautti samalla, että Caleb Gare oli ankara mies ja »kristitty».

Surkea näky kohtasi Markia hänen palatessaan kotiin. Mrs. Sandbo ja Lind olivat tulleet lasten luo, jotka istuivat keittiössä pelokkaina. Ovi toiseen huoneeseen oli suljettu. Sen takana lepäsi Anton Klovaczin ruumis. Mrs. Sandbo oli pessyt ja pukenut hänet kertoen Lindille nyyhkytysten välissä, että hän oli jo kymmenettä kertaa »laittamassa laudalle» vainajaa muutettuaan Oelandiin asumaan.

Anton oli kuollut aivan rauhallisesti. Tarkastaja oli käynyt talossa edellisenä päivänä ja tarkastanut farmin, ja sitten oli allekirjoitettu paperit, joiden nojalla Anton sai täyden omistusoikeuden tähän maahan, jolle hän oli uhrannut viimeiset voimansa. Hän oli saanut talonsa tyydyttävään kuntoon.

Lind ja Mark läksivät ulos keskustelemaan, kun jälkimmäinen palasi Yellow Postista. »Jos Caleb Gare asettuu vastarintaan, niin jumaliste, minä väännän hänen niskansa nurin!» Mark murahteli kerrottuaan kokouksesta, joka oli määrä pitää.

»Tietenkään hän ei voi sitä tehdä», Lind vastusteli. »Ei hänellä ole siihen valtaa, vai mitä?»

»Kyllä kirkolla on, luullakseni, ja hän se merkitsee kirkkoa täällä.»

Lind vaipui hetkeksi mietteisiinsä. »Hän on kai poissa huomenna suurimman osan päivää, vai kuinka?»

»Luultavasti kyllä», arveli myöskin Mark.

»Silloinhan Svenillä on tilaisuus tavata Judithia», Lind huomautti. »Parasta olisi kai viedä lapset ja tytöt Sandbohon nyt, vai mitä? Sinähän aioit lähteä huomenna iltapäivällä Yellow Postiin?»

»Niin, minä yritän. Jollei Caleb anna suostumustaan, niin täytyy turvautua intiaanien hautausmaahan lähetysasemalla. Se on kaukana, mutta muu ei auta.»

»Eivätkö he salli häntä haudata tänne?»

»Ihmiset täällä ovat taikauskoisempia kuin itse paholainen. Mutta — kyllä Gare saa kuulla minulta kunniansa, jollei hän suostu.»

Amelia antoi Judithille kolmasti merkin, ennenkuin tyttö vihdoinkin käänsi hevoset kotia kohti. Lind kohtasi Judithin keittiön ovella ja näki, että hänen kasvonsa olivat aivan tomun ja hien tahraamat. Tyttö ei edes vilkaissut opettajattareen mennessään pesupöydän luo.

Koska Amelia oli ulkona, uskalsi Lind puhua hänelle. »Tule minun huoneeseeni peseytymään, Judie», hän sanoi. Judith katsoi Lindiin synkkänä. »Aivan turhaan», hän vastasi, »aivan turhaan te yritätte rohkaista minua.»

»Mutta minulla on jotain kerrottavaa sinulle», Lind jatkoi kuiskaten. »Tulehan ylös, ota kuumaa vettä mukanasi ja käytä minun pesuvatiani.»

Judith otti vesikattilan ja seurasi Lindiä. Ylhäällä ullakkohuoneessa Lind auttoi Judithia riisuutumaan ja huomasi, että tyttö tällä kertaa oli taipuvainen paljastamaan ruumiinsa. Kun hän oli kokonaan peseytynyt, heittäytyi Judith Lindin vuoteelle ja sulki silmänsä.

»Mitä te aioitte kertoa minulle?» hän kysyi. »Oi, Lind, nyt minun on niin hyvä olla, varmaankin kuolen.» Hän huokasi syvään ja siveli molemmin käsin pehmeitä kylkiään.

»Maltahan hiukan — missä on silkkinen alusvaate, jonka ompelin sinulle?»

Judith oli piilottanut sen, mutta Lind löysi ja puki sen tytön ylle. Jude veti syvään henkeään. »Kertokaahan nyt», hän pyysi.

»Huomenna saat tavata Svenin.»

»Kuinka niin?» Judith katsoi hämmästyneenä Lindiin.

»Älä pelästy, lapsi. Isäsi on huomenna kaiken päivää poissa kotoa. Tai ainakin suurimman osan päivää. Anton Klovacz on kuollut, ja isäsi on lähdettävä kokoukseen Yellow Postiin huomenna. Minä käskin Svenin pitää silmällä, milloin Caleb lähtee. Sitten hän ratsastaa toista tietä etelän puolelle ja tapaa sinut pellon toisessa päässä, jonne Amelia ei voi nähdä. Mitäs arvelet?»

Judith nousi istualleen epäröiden. »Oletteko aivan varma siitä, että hän lähtee — ettei se ole vain kujeilua?»

Lind vakuutti, ettei siinä ollut mitään kujetta.

»Hyvä — mutta ei siitä sittenkään tule mitään. Te olitte kovin ystävällinen, Lind, ajatellessanne minua», Judith sanoi hitaasti, katse maahan luotuna. Lind kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja suuteli häntä poskelle.

»Kyllä kaikki käy vielä hyvin, sen minä tiedän. Missä sinun puhtaat vaatteesi ovat?»

IV.

Seuraavana päivänä, jolloin ilma oli edelleen raitis ja viileä, Caleb läksi Yellow Postiin. Sven, joka salaa piti häntä silmällä, näki hänen ajavan pois, ja heti hän satuloi hevosensa ja ratsasti etelään päin pitkin Caleb Garen peltojen vierustaa, kunnes hän saapui metsään, kuivatun järvenpohjan taakse.

Hän näki Judithin eteläisellä pellolla, jonkun matkan päässä aidasta. Kun hän huomasi, että Judith oli nähnyt hänet, hän hyppäsi alas hevosen selästä ja heittäytyi pitkään heinikkoon katsellen pilviä.

Judith ajoi leikkuukoneen aidan viereen, sitoi hevoset kiinni ja ryömi piikkiaidan alitse. Hän tiesi, että Sven piileksi jossakin. Ennenkuin hän ennätti katsella ympärilleen, Sven tarttui häntä nilkoista kiinni, niin että tyttö kaatui hänen päällensä. He nauroivat molemmat makeasti tälle pienelle kepposelle, ja sitten Judith purskahti itkuun. Sven veti hänet syliinsä, ja Judith lepäsi siinä suullaan, itkien katkerasti, kykenemättä sanomaan sanaakaan.

»Judie, Judie, älä itke niin kovin», Sven pyysi lempeällä äänellä huojutellen häntä edestakaisin kuin lasta. »Mikä sinua vaivaa? Minä nelistin tänne heti, kun ensimmäinen tilaisuus vain tarjoutui, ja sinä itket. Sepä on kaunis kiitos! Kuulehan, rakas Judie, minä rakastan sinua ja vien sinut pois täältä hyvinkin pian. En välitä mistään, sinun täytyy päästä pois täältä. Mitä arvelet?»

Judith kävi istumaan ja pyyhki kyyneleensä. Sven kohosi polvilleen ja katseli häntä. Sitten hän kietoi käsivartensa tytön ympärille, tunnusteli hänen olkapäitään, käsivarsiaan ja rintaansa. »Judith, sinä olet laihtunut!» hän huudahti. »Olet vain pikkuinen tyttö! Mikä on hätänä?»

»En kestä tätä kauempaa, Sven. Minä kuolen», Judith kuiskasi vapisevin huulin.

»Tuletko kanssani heti paikalla, Judie?»

Judith katsoi pellolle. Hänen sydämensä sykähti ajatellessaan, että hän voisi lähteä pois Svenin kanssa, olla aina hänen luonaan, elää hänen rinnallaan tuossa ihanassa, ystävällisessä maailmassa, josta Lindkin oli kotoisin. Hän tunsi, että Caleb Garen äänetön vaino saattaisi hänet jonakin päivänä hulluksi. Sitäpaitsi oli jotain muutakin, jota ei Sven edes vielä tiennyt. Hänen piti kertoa se hänelle. Nyt juuri hänen täytyi se kertoa. Sven pakottaisi hänet lähtemään mukanansa, jos hän nyt kertoisi siitä. Ehkäpä sittenkin oli parasta odottaa elonkorjuun loppuun saakka. Ehkäpä Caleb siihen mennessä olisi unohtanut kirveen. Säästäisihän hän häneltä ainakin vieraan apulaisen palkan. Judith päätti olla kertomatta Svenille — toistaiseksi vielä.

»Odota, kunnes vilja on puitu, Sven», Judith vastasi.

»Paha periköön puimisen», Sven huudahti kärsimättömästi. »Ensin heinänteko ja nyt puiminen — miksi luulet minun tulleen tänne, jollen sinun tähtesi? Olisinhan voinut lähettää äidille rahaa, jotta hän olisi palkannut apulaisen.»

»Mutta isä otattaa minut kiinni, Sven, ja vie vankilaan», Judith sanoi.

»Vankilaan — kyllä kai! Pikemmin he pistävät hänet vankilaan!»

Mutta Judithin pelko ei kadonnut, ja he päättivät odottaa, kunnes vilja oli puitu.

Judith painautui vielä kerran lujasti Sveniä vasten ja lepäsi siinä tuntien suloista rauhaa ja mielihyvää, sitten hän ryömi aidan alitse ja alkoi ajaa leikkuukonetta. Sven hyppäsi satulaan ja heilutti Judithille hattuaan, kunnes tyttö oli kaukana pellolla, leikatun viljan muodostaessa pehmeän ja keltaisen kujan hänen jälkeensä.