← Table of contents
Villihanhet

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Helmi Krohn translation

I.

Jokainen nousi seuraavana päivänä aamun sarastaessa, jotta kaikki työt saataisiin tehdyiksi ennen lähtöä Lattin koulun juhliin.

Kun Caleb oli mennyt talliin murkinan jälkeen, Lind uskalsi näyttää Ellenille pukua, jonka hän oli ommellut häntä varten. Ellen ei sanonut sen johdosta montakaan sanaa.

»Tokkopa se soveltuu minulle?» hän sanoi vilkaisten Siihen sivulta.

Mutta Lind näki sittenkin, että Ellen oli hyvillään. Hän kietoi kätensä hänen ympärilleen ja sanoi: »Koetahan sitä.»

Puku muistutti suurta auringonkukkaa, terälehdet muodostivat hameen. Se soveltui mainiosti Ellenin solakkaan vartaloon. Hän punastui katsellessaan itseään.

Amelia ja Judith läksivät heti perunamaalle nostamaan perunoita. Martin laittoi niille uutta laaria kellarissa. Murkinapöydässä Caleb oli määrännyt, että tänään oli ryhdyttävä perunoiden nostoon. Siten hän tahtoi muistuttaa heille, että velvollisuudet olivat täytettävät, samantekevää oliko juhla vai ei.

Judith työskenteli Amelian kanssa perunamaalla sydänpäivään saakka, jolloin Amelia läksi päivällistä valmistamaan. Silloin Judith istahti kuivuneiden perunanvarsien joukkoon ja painoi kädellään vatsanpohjaansa. Kumara asento viiden tunnin kuluessa tuotti hänelle kipua. Hän piiloutui perunanvarsien taakse, jotta ei kukaan talosta näkisi hänen lepäävän. Sitten vihdoin hän näki Amelian viittailevan häntä ovelta.

Iltapäivällä he palasivat perunamaalle koreinensa. Judith koetti tehdä entistä tarmokkaammin työtä, jotta Amelian uteliaisuus ei heräisi.

Sattumalta Amelia vilkaisi häneen. Tytön alistuvainen käytös oli puolittain saanut hänetkin uskomaan, ettei hän käyttäisi väärin sitä vapautta, joka hänelle tänä iltana suotiin. Ja kuitenkin oli mieletöntä luottaa häneen. Ennen iltaa täytyi vielä kerran häntä ankarasti varoittaa. Sen enempää ei Amelia voinut tehdä estääkseen kaikkea romahtamasta. Sillä Caleb oli taipumaton. Hän ei säästäisi Mark Jordania hetkeäkään, jos Judith karkaisi.

Pitkin iltapäivää Amelia työskenteli lakkaamatta, jotta hän ei menehtyisi ajatustensa painon alla. Näytti siltä kuin tämän illan uhkaava vaara olisi jännittänyt hänen mieltään siinä määrin, että pieninkin seikka voisi sen murtaa kokonaan, lukemattomin tavoin hän kuvitteli mielessään sitä hetkeä, jolloin Mark Jordan saisi tietää totuuden itsestään. Hän näki yhä uudestaan ja uudestaan edessään nuo kuvat, kunnes ne muodostuivat loppumattomaksi sarjaksi, joka automaattisesti kulki hänen silmiensä ohitse. Hänen kätensä tulivat tomuisiksi ja likaisiksi, hänen selkänsä kangistui kumarassa asennossa, ja hän kantoi toisen korillisen perunoita toisensa jälkeen taloon tuskin huomaamattakaan ruumiillista ponnistusta.

Illansuussa Judith kantoi viimeisen perunakorillisen taloon, alas kellariin asti. Sitten hän kiiruhti yläkertaan, ennenkuin Amelia ennätti sanoa hänelle mitään, ja heittäytyi Lindin vuoteelle. Opettajatar oli lähtenyt Sandbohon Svenin kanssa puhumaan. Ellen oli ulkona keräämässä munia, ja pojat ja Caleb ruokkivat elukoita.

Amelia läksi ylös puhumaan Judithin kanssa. Hän löysi hänet Lindin vuoteelta, puoleksi unessa. Tyttö kävi istumaan ja työnsi hiukset silmiltään.

»Mikä sinun on?» Amelia kysyi terävästi.

»Ei mikään», Judith sanoi koettaen nousta pystyyn. Hän kävi äkisti taas istumaan puristaen huulensa yhteen. Amelia katsoi häneen tutkivasti.

»Sinä et näytä terveeltä. Parasta olla menemättä tänä iltana noihin juhliin, jollet voi hyvin.»

»En minä ole sairas. Olen vain väsynyt», Jude intti, itsepäisen ilmeen ilmestyessä hänen silmiinsä.

»Niin — minä vain tahdon sanoa sinulle sen», Amelia jatkoi. »Jos sinä lähdet, niin menet Lattin koululle, vaan et minnekään muualle. Tähdet yhdessä Martinin ja Ellenin kanssa. Ja tulet heidän kanssaan takaisin. Jos saan kuulla muuta huomenaamulla, niin älä toivokaan, että minä pelastaisin sinut hänen käsistään. Hän on sanonut, että hän lähettää sinut kaupunkiin, jos jotain vielä tapahtuu. Ja muista se, Judith, hän saa sinut kiinni, samantekevää miten kaukana lienetkin. Ei siitä ole mitään hyötyä, jos yrität karata. Ymmärrätkö minua?» Amelian silmät olivat terävät ja tutkivat, hänen suunsa luja. Kun hän ei saanut mitään vastausta, niin hän kumartui alas ja ravisteli Judithia hartioista.

»Miksikä sinä jöröttelet tuolla tavalla, lapsi?» hän kysyi hiukan peloissaan.

Äkkiä Judith hyökkäsi pystyyn. Hänen kasvonsa olivat kalpeat.

»Kuka sinä olet puhuessasi minulle tuolla tavalla?» hän huusi kovalla äänellä. »Sinä et tiedä — mitään — minusta! Minä en kuulu sinulle — enkä myöskään hänelle. En kuulu tänne. Ja minä lähden pois. Nyt heti — tänä iltana» — hän puhui läähättäen, niin että sanoja oli miltei mahdoton ymmärtää — »enkä välitä siitä, mitä tapahtuu! Hän voi pistää minut vankilaan — jos tahtoo. Hän voi tappaa minut — tai sinut — tai kenen hyvänsä. Minä en välitä mistään, minä lähden pois! Etkä sinä voi estää minua! Sinä et voi estää minua, kuuletko!» Hän taivutti vartaloaan eteenpäin, ja Amelia pelästyi Judithin kiivautta. Hänen silmänsä olivat kauheat. Sitten äkkiä hän horjahti ja kävi istumaan vuoteelle. Hänen päänsä vaipui alas ja kädet riippuivat voimattomina sivuilla. Hän oli äkkiä aivan avuton.

Ameba tuijotti Judithiin. »Et sinä saa lähteä — et saa lähteä, Judith. Minä kiellän sinua! Minä kerron isälle — menen heti kertomaan hänelle, jollet peruuta sanojasi», hän sanoi levollisesti. »Sinä et saa lähteä pois täältä.»

»Ei sinun sanoistasi ole mitään hyötyä», Judit sanoi synkästi. »Minun täytyy lähteä.»

Amelian katse kiintyi Judithiin. »Mitä sinä tarkoitat — täytyykö sinun lähteä?» hän kysyi.

Judith nousi pystyyn. Hänen silmiensä ilme oli kylmä ja jäykkä. »Se ei kuulu sinuun. Minä sanoin, että minun täytyy lähteä. Se riittää. Sinä et välitä minusta vähääkään — miksikä kertoisin sinulle mitään? Mene pois ja jätä minut yksin.»

Vanhempi nainen katseli häntä tarkasti. Äkkiä hän tunsi, ikäänkuin kylmää vettä olisi vuotanut hänen suoniinsa. Asia, jota oli enää mahdoton estää, selvisi hänelle Judith odotti lasta.

Sanomatta sen enempää Amelia kääntyi pois ja astui varovasti portaita alas. Hänestä tuntui, ikäänkuin kauhea, outo maailma olisi avautunut hänelle. Hänen täytyi etsiä turvaa jostain kotoisesta. Kun hän astui ruokahuoneen läpi, tuntui lattia huojuvan hänen jalkojensa alla. Keittiössä hän kohensi tulta ja lisäsi vettä teekattilaan. Sitten hän paistoi kermakakun ja rupesi kuorimaan perunoita illallista varten. Vähitellen toinen toisensa jälkeen palasi pihalta huoneeseen. Opettajatar tuli kotiin Sandbosta. Ellen alkoi kattaa pöytää toisessa huoneessa. Tavallinen koneisto onneksi oli yhä käynnissä.

Caleb oli hyvällä tuulella tänä iltana. Joukko hevosenostajia oli kulkenut ohi, ja hän oli tehnyt edullisia sopimuksia heidän kanssaan. Hän keskusteli kaupoistaan Martinin kanssa jonkun aikaa.

»Metsäpalot pohjan puolella ovat levinneet nyt itään. Viisi taloa on palanut, sanotaan. Vaara ei uhkaa kuitenkaan meitä — ei pieninkään vaara. Metsävartiat ovat saaneet sen pysähtymään tällä puolen», hän sanoi hyvillään. »Mutta kuivaa on ollut. Onneksi he saivat sen sammumaan juuri oikealla hetkellä. Vaikea olisi kai saada tulta ehkäistyksi, jos se pääsisi tänne saakka leviämään, vai mitä luulet, Martin?»

Martin myönsi, että se olisi varsin vaikeaa.

»Toivon teille paljon huvia tänä iltana», Caleb jatkoi puhuen tällä kertaa kaikille yhteisesti. »Mitä sinä puet yllesi, Ellen? Sinusta tulee varmaankin tanssiaisten kaunotar!» Hän iski ystävällisesti silmää Ellenille, joka yritti hymyillä vastaan.

Caleb katsoi Ameliaan huvitettu välke silmissään. Amelia oli aivan läpinäkyvä. Eipä tosiaankaan ollut vaikea päästä hänen ajatuksistaan perille. Tällä hetkellä esimerkiksi hän laski leikkiä Martinin ja Charlien kanssa kieltäen heitä syömästä liikaa, muuten he eivät voisi täydesti nauttia juhlasta. Hän koetti salata todelliset tunteensa. No niin, Caleb tahtoi olla oikeudenmukainen — Amelia ei näytellyt niinkään huonosti — ei niinkään huonosti.

Tytöt läksivät ullakolle heti lypsettyään lehmät, ja Lind auttoi heitä pukeutumisessa. He kehuivat Lindin valmistamia pukuja vain muutamin harvoin sanoin, sillä he luulivat liiallisella kehumisella tuovansa esiin vain oman tyhmyytensä ja tottumattomuutensa tällaisiin hienoihin hetaleisiin. Mutta Lind ymmärsi heidät, eikä ollut loukkaantunut heidän teennäisestä välinpitämättömyydestään.

Kun he vihdoin olivat valmiit, katseli Lind kumpaistakin jonkun matkan päästä ja huudahti: »Te tulette olemaan kauneimmat tytöt koko juhlassa! Odottakaahan, niin saatte nähdä, olenko oikeassa!»

»Ei, Lind, emme me — vaan te», Judith sanoi. Hän katseli itseään puoleksi huoaten. Lind oli ommellut hänelle valkoisen kreikkalaisen puvun hienosta kankaasta, jota hiukan muutettuna sopi hyvin käyttää tavallisenakin pukuna. Jude punastui ajatellessaan, mitä sen väri merkitsi. Hän näytti mielestään kovin kömpelöltä tässä puvussa. Hänen hartiansa tuntuivat liian leveiltä, hänen käsivartensa liian voimakkailta. Tuollainen puku olisi paremmin soveltunut Lindille.

»Jos hengitän syvään, niin koko puku putoaa päältäni, Lind», Judith sanoi epäröiden.

Lind nauroi. »Tuskinpa vain, Judie. Sinä olet siinä todellakin suurenmoinen tummine hiuksinesi ja loistavine silminesi. Ja samoin on Ellenkin omassaan.»

Alhaalla Amelia pyöritti separaattoria. Hänen ajatuksensa liikkuivat sekavissa asioissa, jotka eivät näyttäneet olevan missään yhteydessä toistensa kanssa, mutta vanhat totutut työt kävivät kuin itsestään. Juden oli siis pakko lähteä pois. Sitä hän oli tarkoittanut. Siitä ei voinut olla epäilystäkään. Hän muisti tuon ilmeen omilla kasvoillaan vuosia sitten, kun hän oli katsellut itseään peilissä.

Judithin oli pakko lähteä pois. Yhdessä Svenin kanssa. Caleb asettaisi hänet tästä edesvastuuseen. Olihan hän uhannutkin asettaa hänet kaikesta edesvastuuseen. Juuri tällaista tapausta Caleb olikin odottanut. Mitähän nyt tulisi tapahtumaan? Uskoisikohan Mark Jordan tuota juttua? Uskoisikohan Lind Archer sitä? Miten hän, sorrettu maalaisnainen, kelpaisi Mark Jordanin äidiksi? Mikä ääretön isku, jollei Mark voisi — eikä tahtoisi sitä uskoa. Ja kuitenkin Calebilla oli todisteita. Markin olisi pakko uskoa. Entäs sitten? Huolisiko Lind Markista enää — entä Mark, tuntisiko hän itsensä liian halvaksi? Miten heidän kaikkien kävisi? Mitä Mark Jordan sanoisi, joka oli kasvanut mieheksi siinä luulossa, että hän oli säätyläislapsi? Miten hän suhtautuisi totuuteen? Ei — ei, hänen ei pitänyt saada tietää — hänen ei pitänyt saada sitä tietää. Jollakin tavalla Amelian täytyi viekkaudella voittaa Caleb. Hänen täytyi olla yhtä ovela kuin hänkin. Nousta koko sielullaan hänen tahtoansa vastaan. Jollakin tavalla sen piti tapahtua. Vaikkapa hän… Judithin käsi ei ollut kyllin vakava, kun hän piteli kirvestä. Mitä elämä merkitsi Amelialle?

Hän katseli, kun viimeinen kermapisara tippui separaattorin alla olevaan astiaan, sitten hän nosti sen lattialta ja kaatoi kerman suurempaan kannuun. Maanantaina kannu oli täysi, jotta se voitiin lähettää Skuli Ericksonin mukana. Hänen piti käskeä Martinia maalaamaan selvempi nimi kannuun ennenkuin Skuli tuli hakemaan sitä. Viime aikoina oli vanhat kannut lähetetty takaisin, koska niissä ei ollut kyllin selvät nimet. Kannut olivat Skulin omat, ja luonnollisesti hänen piti saada omansa takaisin.

Amelia kuuli Judithin ja Ellenin tulevan alas ullakolta yhdessä Lind Archerin kanssa. Heti heidän jäljessään tulivat pojat. He tulivat kaikki keittiöön näyttäytymään Amelialle. Hän koetti hymyillä iloisen hämmästyneenä, kun he seisoivat hänen edessään.

»Mistä ihmeestä — tekö olette ne valmistanut, opettajatar?» Amelia huudahti Lindille. »Kylläpä te olette ystävällinen, sen minä sanon! Voi miten kauniita he ovat!»

Amelia käänteli poikia ympäri ihailevin katsein. Martin irvisteli ja näytti kovin ihastuneelta. Charlie katseli korkeaa hattuaan peilissä ja työnsi sen hiukan enemmän toiselle korvalle.

Judith läksi toiseen huoneeseen sillä välin kuin toiset juttelivat yhä Amelian kanssa. Häntä alkoi äkkiä pyörryttää, niin kovasti hän oli jouduttanut pukeutumistaan. Ja se ajatus, että Amelia oli arvannut totuuden, kiusasi häntä. Hän ei olisi suonut kenenkään tietävän sitä. He eivät olleet kylliksi hienoja saadakseen sitä tietää. He moittivat häntä siitä, mikä oli hänen ylpeytensä. Hän kuului toiseen valoisampaan, rohkeampaan maailmaan, jossa ihmiset seurasivat vaistojaan, hän vakuutti itselleen. Nämä täällä olivat sameita, hämäriä sieluja, jotka eivät uskaltaneet rehellisesti elää. He elivät vain maata ja sen tuotteita varten, ja siksi he olivat kuivia ja kitukasvuisia. Hän ei olisi tahtonut ilmoittaa sitä heille. Mutta — nyt kun Amelia sen tiesi, niin hän ei yrittäisi estää häntä lähtemästä — hänen oli aivan mahdoton estää häntä. Judith katsoi ulos ikkunasta. Caleb talutti hevosha'asta valjakkoa, Princea ja Ladya. Hän valjasti ne kaikesta päättäen. Hän näytti olevan erittäin hyvällä tuulella.

Aurinko laski poppelilehdon taakse ja puut seisoivat siinä kuin pitkät, mustat seipäät. Sven oli pian valmis lähtemään. Hän oli lähettänyt sanan Lindin kautta, että hän tulisi suoraan Lattin koululle, jotta ikävyydet Calebin kanssa välttyisivät. Se oli varminta. Sieltä he lähtisivät sitten Nykerkiin. Hän antaisi jollekin Sidingissä toimeksi viedä valjakon takaisin kotiin. Lauantai-iltaisin juna pysähtyi siellä pariksi minuutiksi. Judith ei ollut koskaan nähnyt junaa. Yhtä vähän kuin Ellen tai Martinkaan, vaikka he olivat käyneet Sidingissä useat kerrat. He olivat nähneet laakeita vaunuja raiteilla. Mutta ei koskaan junaa. Miten ihmeen hauskaa junassa ajaminen mahtoikaan olla. Varmaan kuin taikamatolla lentämistä, josta Judith muisti lukeneensa, kun hän lapsena kävi koulua. Päästä jonnekin kauas pois. Kauas pois — se oli jo kylliksi. Mutta yhdessä Svenin kanssa, se oli taivasta. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Tuntui aivan käsittämättömältä, että tämä ilta oli vihdoinkin tullut. Hänen oli vaikea hillitä liikutustaan.

Judith istahti tuolille ikkunan lähelle, nousi jälleen ja astui lattian poikki harmonion luo, missä hän soitti pari säveltä Ellenin lempilaulusta. Sitten hän hypähti taas pystyyn ja läksi ulos, kulkien Amelian sekä muiden ohi keittiössä. Hän näki, että Caleb todellakin valjasti hevosia. Hän palasi taas keittiöön ja sanoi toisille, että heidän oli jo aika pukeutua. Hänen kätensä vapisivat, niin että hänen oli vaikea saada päällysvaatteet ylleen.

Amelia peitti vaatteella ja paperilla eväskorin, jonka he ottivat mukaansa juhlaan. Ajatukset pyörivät valloillaan hänen päässään. Judith — Judith. Sama kohtalo kuin hänellä itselläänkin. Judithin täytyi lähteä pois. Riittihän tässä yksikin hukkaanmennyt elämä. Judith oli pelastettava. »Sama juttu toistuu», siten Caleb varmaankin pilkkaisi häntä. Judith oli Amelian lapsi, aivan niin, kaikkine hyveineen, ha, haa! Amelia saattoi mielikuvituksessaan kuulla Calebin pilkallisen naurun. Tarvittiin enemmän kuin yksi polvi, jotta huono veri katoaisi, sanoisi hän. Judithin ajattelemattomuus kaikuisi ikuisesti hänen korvissaan. Hänen oli mahdoton sitä kestää — aivan mahdoton. Hänen aivonsa menivät sekaisin. Hän ojentautui suoraksi ja painoi kädellään päätään.

»Mikä teidän on, mrs. Gare?» Lind kysyi lempeästi. Hän oli astunut pöydän luo, missä Amelia laittoi koria kuntoon. »Onko teillä päänsärkyä?»

Amelia hymyili hänelle. »Hiukan vain — kova työ tänään perunannostossa», hän sanoi.

Ellen, Martin ja Charlie, jotka olivat valmiit lähtemään, sanoivat Amelialle hyvästi. Judith seisoi hänen edessään, kun toiset olivat Lindin kera menneet ulos. »Hyvästi», hän mutisi, »minä kirjoitan sinulle — jos tahdot.»

Amelian kädet liikkuivat kouristuksentapaisesti tyttöä kohti, sitten ne laskeutuivat alas. »Niin — kirjoita, Jude», Amelia kuiskasi kuivin suin. »Hyvästi, Jude.» Sitten Jude oli poissa. Amelia ei estänyt häntä.

Hän ei ollut estänyt häntä. Hän tuijotti tyhjään oveen, josta Judith oli kadonnut, ikäänkuin odottaen hänen palaavan takaisin. Hänen kätensä olivat kuumat ja kosteat ja sormet avautuivat ja puristuivat taas kokoon. Judith oli mennyt. Hänen oli pakko lähteä. Hän, Amelia, oli antanut hänen mennä. Hänen korvissaan humisi. Nyt Mark Jordan saisi sen tietää… mutta toinen nuori elämä ei menisi hukkaan niinkuin hänen omansa… huone näytti pimenevän ja tulevan tukahduttavan kuumaksi…

Amelia läksi ulos ja nojautui ovenpieleen, katsoen ulos. Caleb hoputti leikkiä laskien lapsia vaunuihin. Lind seisoi hymyillen heille. Nyt he läksivät — ajoivat ulos portista. Caleb vilkutti heidän jälkeensä. Nyt — hän sulki portin. Vain kapea kultainen juova pilkisti enää esiin poppeleiden lomitse. Caleb astui talliin. Lind palasi huoneeseen, ja Amelia läksi toiseen huoneeseen.

Lind meni yläkertaan omaan suojaansa, ja Amelia katseli ympärilleen, tuumien mitä hän tekisi. Hän pelkäsi olla yksin ja toimettomana. Mielenliikutus, jonka hän väkisin oli tukahduttanut, puhkeaisi esille, jollei hän heti saisi jotain työtä. Hän päätti ruveta kutomaan sukkia Martinille. Mutta hän ei löytänyt kuin neljä sukkapuikkoa. Hänellä oli uudet puikot lipaston laatikossa. Hän meni niitä hakemaan, mutta huomasikin, että laatikon lukko oli jollakin tavalla joutunut epäkuntoon, eikä hän saanut sitä auki. Hän iski kädellään ripaa, ja samassa ylemmän laatikon etupuoli putosi ulos. Se oli samainen laatikko, missä Caleb säilytti kirjeitään ja papereitaan tarkasti lukittuina. Amelia ojentautui kauhuissaan suoraksi. Hän koetti asettaa laatikon kappaletta paikoilleen, mutta hän ei saanut sitä sopimaan. Hän kiiruhti ikkunaan ja katsoi ulos. Calebia ei näkynyt.

Kokonaisen minuutin ajan hän seisoi lipaston edessä epäröiden mitä tehdä. Sitten hän polvistui maahan ja otti laatikosta ulos kaikki kirjeet ja paperit. Suurin osa oli kellastuneita ja rikkinäisiä. Ei kukaan kirjoittanut enää Calebille eikä ollut missään tekemisissä hänen kanssaan paitsi pankki. Muutamat asiakirjat ja maanluovutustodistukset näyttivät uudemmilta. Ja yhdessä kirjekuoressa oli käsiala vaikeasti luettavaa. Amelia tunsi sen. Se oli Bart Nugentin käsialaa. Hermostuneesti hän otti kirjeen esille. Se oli lyhyt, ja niin epäselvä, että siitä oli melkein mahdoton saada selvää. Mutta Amelia pääsi kuitenkin selville, että Bart Nugent oli kuolemaisillaan kirjoittaessaan tuon kirjeen. Päivämäärä oli epäselvä. Jäykistynein käsin hän selaili toisia papereita ja löysi kirjeen, joka oli lähetetty kaupungin sairaalasta. Siinä ilmoitettiin Caleb Garelle Bart Nugentin kuolemasta ja sanottiin, että kuolevan miehen viimeinen toivomus oli ollut, että mukana seuraava kirje lähetettäisiin hänelle. Kirje oli päivätty lähes kuusi kuukautta sitten. Bart oli elänyt juuri parhaiksi voidakseen ilmoittaa Calebille, että Mark Jordan aikoi tulla Oelandiin.

Amelia vaipui lattialle ja nojautui lipastoa vasten. Hermokohtaus värisytti hänen ruumistaan. Hän istui siinä yhä keskellä kellastuneita papereita ja kuoria, kun Lind tuli alas. Opettajatar oli ullakolle saakka kuullut hänen nyyhkyttävän. Hän polvistui Amelian viereen ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen.

»Mikä teidän on — mikä teidän on, mrs. Gare?» hän kysyi.

Amelia nousi ponnistaen kaikki voimansa. »Älkää välittäkö minusta. Ei se ole mitään», hän sanoi hengästyneenä. »Auttakaa minua panemaan kaikki paikoilleen — mutta pian.»

Lind keräsi paperit nopeasti yhteen ja pisti ne laatikkoon. Sitten hän asetti laatikon etuosan paikoilleen, ja Amelia hakkasi sitä kevyesti vasaralla, jonka hän haki keittiöstä. Vihdoinkin se oli taas paikallaan.

Tuskin he ennättivät pois lipaston luota, kun Caleb tuli huoneeseen. Lindin sydän sykki kiihkeästi.

»Kaunis ilta heillä on — erittäin kaunis», Caleb sanoi hyvillään. »Minä lähden hakemaan hevosta, jonka ostin koetteeksi. Etkö tule mukaan, äiti?»

»En — en tänään, Caleb. Olen juuri alottamassa uusia sukkia Martinille», Amelia sanoi rauhallisesti.

»Hyvä on — hyvä on. Te naiset ette koskaan voi olla työttöminä», Caleb sanoi lempeällä äänellä. Sitten hän läksi uudestaan ulos.

Lind kävi istumaan ja hengitti helpotuksesta. Mitä ikänä se lie ollutkin, ratkaisun hetki oli vältetty. Amelian kasvot olivat hetken aikaa ilmaisseet mitä suurinta pelkoa.

Opettajatar palasi huoneeseensa suorittamaan koulutöitään. Hän oli sopinut Markin kanssa, etteivät he lähtisi Lattin koulun juhliin ennenkuin myöhään illalla, koska iloa kestäisi kaiken yötä ja he saisivat siitä kyllikseen, vaikkeivät saapuisikaan ensimmäisinä paikalle.

Tuuli alkoi nousta ja vinkui talon kattohirsien alla. Se hermostutti Lindiä ja herätti hänen mielessään kummia mielikuvia. Taaskin hänestä tuntui siltä, että jotakin pahaa oli tulossa.

Hän odotti kärsimättömästi tuntien kuluvan, jotta hän voisi lähteä tielle tapaamaan Markia. Sandbon poni oli jo tallissa hänelle varattuna. Hän aikoi lähteä ulos sitä juottamaan. Olisihan siinäkin jotain tehtävää. Mutta sitten hän muutti mielensä ja päätti juottaa sitä vasta matkaan lähtiessänsä.

Talossa tuntui salaperäistä painostusta. Minkä vuoksi Amelia oli rikkonut lipaston laatikon? Ja miksikä hän oli käyttäytynyt niin omituisesti? Lind joutui pelon valtaan. Kaukaa nummelta kuului kaakkurin ääni. Ja tuuli vinkui lakkaamatta. Lind kaipasi Markia. Hänen läheisyydessään oli aina niin turvallista. Mutta oliko niin todellakin? Markhan tarvitsikin häntä. Hän tarvitsi häntä, jotta hän suojelisi häntä häntä itseänsä vastaan, karkottaisi yksinäisyydentunteen häneltä. Tämä ajatus sai Lindin sydämen lämpiämään.

II.

Koulutalo Latt-järven takana oli koristettu viljalyhteillä ja katosta riippui kirjavia paperilyhtyjä. Mathias Bjarnasson soitti viulua matalalla jakkaralla salin nurkassa, ja käsiharmonikka ja harmonio vuorottelivat sen kanssa. Raskaitten jalkojen töminä voitti soiton äänen, ja lyhtyjen kirjavaa valoa vastaan nousi tomu harmaana pilvenä. Mutta tanssijoiden parissa ilolla ei ollut rajoja.

Nuoret islantilaiset osoittivat Ellenille suurta huomiota. Hän oli aivan pyörällä päästään melusta ja soitosta. Mutta hänen innostustaan laimensi kuitenkin pistos sydämessä.

Malcolm oli tanssinut kernaasti. Hän se oli opettanut Elleninkin tanssimaan.

Äkkiä hän huomasi, ettei hän ollut nähnyt Judithia hyvään aikaan. Hän läksi koulutalon kuistille ja tähysteli ulos. Kaidepuilla ja portailla istui nuorta väkeä vilvoittelemassa tanssien väliajoilla. Mutta hän ei nähnyt Judithia. Hän palasi saliin ja tiedusteli Martinilta ja Charlielta. Kumpainenkaan ei ollut nähnyt Judithia kokonaiseen tuntiin.

Ellenin silmät vetäytyivät kapeaksi, suoraksi viivaksi.

»Judith on karannut», hän tuumi itsekseen. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Ne olivat kiukun kyyneleitä, mutta siihen sekaantui myös jonkunmoista kateutta.

Nykerkin tie kulki pitkän matkaa metsän läpi ja poikkesi sitten lakealle ruohoaavikolle. Judith ja Sven ajoivat viimeksimainitun rattailla toisen mailin toisensa jälkeen tapaamatta ketään metsätiellä. Kaikki olivat juhlilla. Judith hoputti hevosia ja silmäsi silloin tällöin taakseen nähdäkseen, ajoiko kukaan heitä takaa.

»Annahan jo olla», Sven sanoi vihdoin tarttuen Judithia hartioihin ja suudellen häntä. »Jos katsot vielä kerran taaksesi, niin —»

Taivas oli tähdessä ja tuuli oli noussut. Kuivat lehdet tiellä kahisivat vastatusten ja pitivät kaameaa ääntä. Judith painautui lähemmäksi Sveniä.

»Meidän täytyy pitää kiirettä, jos tahdomme ennättää junaan», Sven sanoi läimäyttäen hevosia ohjaksilla.

Hevosen kavioiden kapsetta kuului puiselta sillalta edestäpäin. Joku tuli vastaan. Judith nosti päänsä uhkaavasti.

»Kuka siellä?» ääni huusi. Judith tunsi vastaantulijan Thorvald Thorvaldsoniksi. He olivat nyt saapuneet ruohoaavikolle ja kohtasivat hänet tienhaarassa, josta tie kulki etelään.

Sven vastasi tervehdykseen ja he ajoivat ohi. Mutta Thorvald oli nähnyt Judithin. He tiesivät sen naurusta, joka kajahti hänen jälkeensä.

»No niin — Thorvald ei tapaa Calebia ennenkuin huomenna aikaisintaan. Ja silloin me olemme jo kaupungissa», Sven sanoi puristaen Judithin kättä. Tyttö vastasi puristukseen hermostuneesti.

Judithin käden kosketus kiihotti Sveniä. Hän unohti äkkiä kaiken vaaran, joka uhkasi heidän matkaansa, ja veti Judithin polvelleen. Tyttö painautui häneen tuntien itsensä niin suloisen pieneksi ja avuttomaksi. Käsivarren ollessa Judithin ympärillä Sven piti kiinni ohjaksista ja ajoi koko matkan Nykerkiin saakka muuttamatta asentoaan.

III.

Thorvald luuli sen olevan vain pilaa. Liian huvittavaa, jotta sitä olisi voinut salata. Ei ollut vielä niin myöhä, ettei hän olisi tavannut Calebia hereillä, jos hän ajoi hänen farminsa ohi. Niinpä hän, saavuttuaan sille tielle, jonka varrella hänen oma farminsa sijaitsi, kääntyi itään Gareen päin.

Caleb kulki pihalla tarkastamassa, oliko kaikki paikoillaan, kun Thorvald ajoi portille.

»Minä en pysähdy tänne», hän sanoi Calebille nousematta alas kärryistä. »Arvelin vain, että sinusta olisi hauskaa kuulla jotain.»

Caleb tuijotti toiseen. »No — anna tulla, mies, — anna tulla!» Thorvald asetti hänen kärsivällisyytensä aina kovalle koetukselle.

»No, älä hätäile», islantilainen sanoi iloiten, kun hän kerrankin oli voiton puolella. »Miksikä sinun kaunis tyttäresi on matkalla Nykerkiin, kun kaikki muut ovat juhlimassa?»

Caleb oli hetken aikaa vaiti. »Höh!» hän naurahti. »Sinä olet hullu, Thorvald. Itse olet hullu! Hän ei ole menossa Nykerkiin Hän läksi vain erästä opettajattaren ystävää vastaan. Ei — ei, Thorvald.»

Thorvald heitteli niskojaan. »Älä luule, Caleb. Miksikä Sven Sandbo, tuo nuori junkkari, olisi ollut hänen kanssansa? Ha, haa!» Hän käänsi hevosensa ja ajoi takaisin nauraen täyttä kurkkua.

Caleb seisoi tiellä ja katseli pää kumarassa hänen jälkeensä. »Hän on karannut — hän on karannut!» hän mutisi itsekseen. Sitten hirveä raivo sai hänet valtaansa.

Hän hyökkäsi talliin ja riisti oven auki. Hän viritti tulitikun ja katsoi seinään, minne kirves oli vajonnut. Seinässä oli kolo, josta kappale lahonnutta puuta oli lohjennut kirveen painosta. Kirves oli maassa, yhä puussa kiinni. Caleb poistui tallista, ja tuuli sammutti tikun.

IV.

Fusi Aronson oli sytyttänyt tuleen pajupuita sinä päivänä, kasketakseen maapalstan, jota hän ensi vuonna aikoi viljellä. Pajut kasvoivat kosteassa maassa, missä ruoho oli hyvin pitkää. Pimeys yllätti hänet ennenkuin hän oli saanut työnsä tehdyksi, ja hän sammutti huolellisesti tulen jäljet. Hän oli alottanut kaskensa Calebin metsäpalstan puolelta — samaisen metsän, joka aikaisemmin oli ollut hänen omansa. Hän oli varmasti vakuutettu siitä, ettei ainoatakaan kipinää ollut jäänyt kytemään sille puolen. Mutta päivä oli ollut tyyni ja petollinen. Illalla nousi tuuli.

Kytevä tuli paksun palaneen ruohon alla alkoi hehkua. Jäljelle jäänyt kuiva heinä antoi tulelle virikettä — se levisi pajujen juurien alitse ja tuuli kuljetti sen metsään. Koska Fusin kaskesta oli noussut savun hajua kaiken päivää, niin ei Sandbon kotiväki ollut siitä milläänsäkään. Ja tuuli puhalsi suoraan etelään, niin ettei hajua tuntunut Garen farmille saakka, joka oli lännen puolella. Mutta hämmästyttävän lyhyessä ajassa tuli kohosi kuin liekehtivä höyhenviuhka taivasta kohti ja hyökkäsi etelään päin.

V.

Caleb astui hiljaa keittiöön. Hän näki Amelian istuvan toisessa huoneessa, pää kumartuneena kutimen yli. Hän sulki tarkasti oven jäljessään.

»Vai on se sittenkin tapahtunut?» Caleb naurahti. Amelia katsoi työstään. Hän nousi laskien kutimen pöydälle. Jotakin oli hullusti. Mutta miten ihmeessä Caleb nyt jo olisi voinut päästä Juden lähdöstä perille.

Caleb seisoi Amelian edessä kädet selän takana.

»Nyt saat sanoa sen hänelle, Amelia», Caleb sanoi tyynesti. »Sinä saat sen sanoa — vielä tänä iltana.»

»Mitä — minun pitää sanoa?» Amelia änkytti.

»Kyllä sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan. Haa! Olipa sinulla rohkeutta, kun päästit hänet lähtemään, vaikka tiesit, mitä siitä seuraisi. Nyt sinä lähdet Klovacziin kertomaan — kertomaan kaikki kauniille herra pojallesi! Oletko valmis?»

Amelia tuskin vilkaisi häntä kasvoihin. »En», hän sanoi kiristäen hampaitaan. »Minä en mene.»

»Vai et mene? Hyvä — saadaanpa nähdä, etkö mene!» Caleb veti kätensä esille selkänsä takaa, ja Amelia näki, että hänellä oli suuri karjapiiska kädessä.

»Valitse nyt, Amelia — valitse nyt! Kyllä hän saa tietää totuuden muutenkin, mutta minusta olisi mieluisampaa, jos sinä itse kertoisit. Hän loukkasi minua vastikään, mutta tahtoisin näyttää hänelle, että minä seison koston yläpuolella!» Caleb kohotti silmäkulmiaan ja hymyili.

»Johan minä sanoin, etten mene!» Amelia huusi. Caleb astui askeleen lähemmäksi otaksuen, että hän voisi, niinkuin ennenkin, vain katseellaan pelottaa hänet tottelemaan. Mutta Amelia katsoi häneen rohkeasti.

Caleb kumartui eteenpäin ja katsoi Ameliaa silmiin. Niissä ei näkynyt vähimmänkään pelon jälkeä. Ensi kertaa eläissään Amelia ei pelännyt Caleb Garea.

Caleb kohotti piiskaansa ja löi. Hänen kasvoillaan oli raivostunut ilme — Amelian vastustus nostatti hänen raivoaan. Eikö hänellä ollut enää valtaa häneen? Amelia hätkähti, kun piiska iski häneen, mutta hän ei huutanut.

»Vai ei pienintäkään valitusta? Se on kai sinulle mieluista. Menetkö sinä? Vai et? Siinä tapauksessa minä näytän sinulle, kelle sinä vastaat täällä — minäpä näytän sinulle!» Calebin ääni oli kimakka ja terävä. Hän oli aivan suunniltaan, niin hämmästynyt ja raivostunut hän oli Amelian vastustuksen johdosta. Amelia kyyhötti nurkassaan harmonion ja seinän välissä. Hän katsoi silmää räpäyttämättä Calebiin. Hän oli täysin selvillä siitä, että kaikki riippui nyt vain hänen omasta tahdostaan. Bart Nugent oli kuollut.

Niin pian kuin Mark Jordan oli poissa täältä, hänelle ei voinut enää mitään pahaa tapahtua.

Caleb ojensi pitkän käsivartensa ja tarttui Ameliaa käteen, heittäen hänet keskelle huonetta.

Lind, joka oli kuunnellut kauhun vallassa yläkerrassa, kiiruhti nyt portaita alas. Caleb seisoi selin häneen. Hän näki piiskan ja heittäytyi Calebin päälle. »Minä sen tein — minä lähetin Judithin pois täältä!» hän huusi hurjana. »Jättäkää hänet rauhaan — minä sen tein!»

Caleb kääntyi hitaasti ja katsoi Lindiin utelias ilme kasvoillaan.

»Haa! Tekö sen teitte! Älkää koettako valehdella minulle, neiti. Ei minulla ole mitään tyydytystä siitä, jos kuulen, että te sen teitte. Hän sen teki.» Hän osoitti piiskan varrella Ameliaa. Sitten hän kääntyi taas Lindiin. »Pois!» hän huusi raa'asti. »Pois, tai minä heitän teidät ulos!»

Lind vilkaisi Ameliaan ja juoksi ulos talosta. Hän kompastui karjapihalla kuoppiin ja epätasaisuuksiin ennenkuin hän pääsi portille. Nyyhkyttäen ja vavisten koko ruumiiltaan hän kiipesi aidan yli ja juoksi suoraa päätä tielle, joka johti Sandbon farmiin. Varmaankin Mark oli jo tulossa! Hän kohotti päätään nähdäkseen, näkyisikö jo häntä. Hämmästyttävä näky kohtasi häntä ja samassa hän tunsi, että ilma oli täynnä savua. Tien pohjoispuolella metsä oli kuin liekehtivää vaahtoa, jota tuuli kuljetti etelään päin. Näinkin kauaksi hän saattoi kuulla liekkien huminaa. Hyvään aikaan hänen oli mahdoton liikahtaa paikaltaan. Missä oli Mark? Oliko hän jo ennättänyt metsäpalstan ohi? Olivatko Sandbot turvassa? Mitä Amelialle tapahtui, joka oli huoneessa Calebin kanssa? Lind juoksi jonkun matkaa tietä myöten ajattelematta, mitä hän oikeastaan teki. Sitten hän kuuli hevosen kavioiden kapsetta tiellä. Samassa Mark pysähdytti rattaat hänen kohdallaan ja astui alas.

»Lind!» hän huusi kietoen käsivartensa Lindin ympärille, »nyt se uhkaa meitä!»

Lind irtaantui hänen syleilystään. »Mark — kiiruhda — Caleb tappaa Amelian!»

Amelia oli vielä tajunnassaan. Caleb seisoi kumartuneena hänen ylitseen. Hänen kasvojensa ilme oli epäröivä. Hänen oli mahdoton ymmärtää, että Amelia oli voittanut hänet — voittanut hänet elämänsä tärkeimmässä käännekohdassa. Hetki, jota Caleb oli odottanut, oli nyt koittanut. Ja Amelia oli pettänyt hänet. Hänen oli pakko itse ilmoittaa totuus Mark Jordanille, jos hän toivoi hänen pääsevän siitä selville. Vähäinen tyydytys tosiaankin — kovin vähäinen — ikävä toimi. Caleb peräytyi Amelian luota, joka makasi pitkänään maassa. Äkkiä hänen kiihkonsa katosi. Hän oli tuhlannut kaiken tarmonsa Ameliaan — saamatta mitään aikaan. Amelia oli voittanut hänet. Voittanut juuri ratkaisun hetkellä. Jotain meni hänessä rikki jättäen hänen henkensä aivan alastomaksi. Hän tuli taas järkiinsä, saattoi ajatella kylmästi ja selvästi, mikä kyky oli kadonnut häneltä niiden monien vuosien kuluessa, jolloin hän oli vain vihannut. Hän selvisi ikäänkuin pohmelosta. Hän häpesi ja halveksi itseään rajattomasti. Hän hyökkäsi ulos kopeloiden eteensä ikäänkuin hän äkkiä olisi tullut sokeaksi. Hänen silmänsä olivat puoleksi ummessa.

Ulkona hän kohotti kasvonsa ylöspäin. Kitkerä haju tunkeutui hänen sieraimiinsa. Ja avaten silmänsä hän näki itäisen taivaanrannan.

»Hyvä Jumala!» hän huusi. Hän luuli päänsä halkeavan. Hän juoksi lammaslaitumelle nähdäkseen selvemmin, miten laajalle tuli oli levinnyt. Tuuli puhalsi etelään.

Caleb juoksi työkaluvajalle ja otti esille pienen auran. Sitten hän haki yhden työhevosista haa'asta ja valjasti sen auran eteen. Hän avasi lammaslaitumen veräjän ja läimäytti hevosta voimainsa takaa ajaen metsän eteläiseen päähän, jonka hän oli ostanut Fusi Aronsonilta. Hänen oli pakko kyntää leveä vako koko alueen ympäri, jotta liekit eivät leviäisi idän puolella olevaan metsikköön. Sillä jos se pääsisi metsikköön, niin se pääsisi sieltä myös pellavapeltoon. Metsäpaloja ei näillä seuduin ollut vuosikausiin ollut. Hän oli arvellut, että tulikuja metsikön ja pellavapellon välillä olisi aivan turha…

Tultuaan perille Lind ja Mark läksivät huoneeseen Amelian luo. Hän oli laahautunut sohvalle ja makasi siinä liikkumattomana. Mark jäi ovensuuhun seisomaan sillä välin kuin Lind kumartui Amelian puoleen.

»Rakas mrs. Gare», Lind kuiskasi, »onko hän mennyt pois?»

Amelia nyökkäsi. Hänen oli mahdoton puhua.

»Sallikaa, että annan teille hiukan vettä», opettajatar sanoi. »Mark Jordan on täällä. Jos teidän miehenne palaa takaisin, niin ei hän uskalla tehdä mitään.»

Lind työnsi kätensä Amelian pään alle. Hän näytti pyörtyneen. »Mark, anna minulle hiukan vettä», Lind sanoi nopeasti.

Amelia nousi samassa istualleen ja puoleksi hymyili heille. Hän työnsi pörröiset hiuksensa pois otsalta ja koetti kauluksellaan peittää suurta punaista pahkaa niskassaan.

»Jos olisin aavistanut, että mr. Gare käyttäytyisi täten, olisin kaikella tavalla koettanut estää Judithia lähtemästä», Lind sanoi pahoitellen. »Mutta pelkään, että hän olisi sittenkin lähtenyt.»

»Niin — hän olisi lähtenyt», sanoi Amelia pehmeällä äänellä. »Minä kehotin häntä lähtemään.»

Lind säläsi hämmästyksensä.

»Meidän pitää kai kertoa mrs. Garelle, Lind», sanoi Mark sitten. »Häntä on valmistettava pakenemaan täältä.» Mark katsoi säälien Ameliaan tuntien raivoa sydämessään Caleb Garea kohtaan. Jospa hän vain olisi ennättänyt tänne hiukkasta ennemmin —

Amelia katsoi heihin. »Mitä on tapahtunut?» hän kysyi.

»Metsä palaa», Mark sanoi. »Kulo leviää etelään päin — varmaankin se nyt jo on ennättänyt tielle saakka. Ja tuuli on kova. Minun täytyy ratsastaa Yellow Postiin hakemaan apua.»

Amelia ojentautui istumaan. »Minne hän on mennyt?» hän kysyi. »Caleb otti varmaankin auran esille —» Hän nousi vaivalla pystyyn ja kiiruhti ovelle. Nähdessään palavan metsän hän huudahti kauhusta. Mark kiiruhti hänen jälkeensä.

»Minä lähden Yellow Postiin», hän sanoi. »Lind, jää sinä tänne mrs. Garen luo. Palaan takaisin läntistä tietä myöten. Emme me voi yksin tehdä mitään tuolle lieskalle.»

»Odota, Mark», Lind suuteli häntä nopeasti. »Ole varovainen.» Amelia avasi oven hänelle, ja Mark kiiruhti ulos.

Ei kestäisi montakaan minuuttia ennenkuin tuli leviäisi sille tielle, joka johti Yellow Postiin idän puolelta. Mark ratsasti hurjemmin kuin koskaan ennen. Hän pääsi onnellisesti metsän ohi ja kiiruhti etelää kohti jättäen tulimeren jälkeensä. Sitten hän silmäsi taakseen ja näki lieskaa vasten miehen vartalon, joka kumartuneena auran yli hoputti hevosta eteenpäin. Se oli Caleb Gare, joka koetti katkaista tulen pääsyä metsän eteläiseen osaan, jonka hän oli ostanut Fusi Aronsonilta. Mark tiesi, että se oli turhaa työtä. Tuuli heittelisi palavia kekäleitä metsään vähän matkan päähän sieltä, missä Caleb kynti paljon ennenkuin se pääsisi niitetylle heinäpellolle metsän toiseen päähän. Tuulen suunnan vuoksi Calebin heinä luultavasti pelastuisi. Mutta pieni metsikkö Fusin metsän eteläpuolella oli hukassa. Ja aivan sen vieressä lainehti Calebin pellavapelto kauniina ja kuivana…

Caleb tarkasteli mahtavaa tulipylvästä ja savua pohjan puolella ja löi hevosta painaen koko voimallaan aurankurkea. Kuumuus alkoi nyt lisääntyä, ja pienet, terävät kipinät pistelivät kasvoja ja käsiä kuin rakeet. Mutta Caleb ei tuntenut mitään. Hänen aivoissaan oli yksi ainoa ajatus — saada tuli pysähtymään metsän reunaan. Hän kiroili itseään, kun hän oli päästänyt Martinin juhlaan. Yhdessä Martinin kanssa he olisivat helposti saaneet tulen pysähtymään. Hän katsoi ylöspäin ja näki suurten tulihiutaleitten lentävän ilmassa, toisien tummempien seuraamana. Savu sai hänet yskimään ja sylkemään, ja pari kertaa hevonen kompastui. Mutta hän ei keskeyttänyt työtään, vaikka kuumuus oli kauhea. Hevonen varmaankin lähtisi karkuun — siinä oli suuri vaara. Hänen täytyi koettaa hyötyä siitä niin paljon kuin mahdollista, ennenkuin sitä oli mahdoton enää hallita. Hän kynti edestakaisin, pitkin koko metsän reunaa. Pohjoisesta tuleva kohina näytti järisyttävän taivasta ja maata. Kun Caleb vihdoin oli saanut kynnetyksi molempien metsien välisen alan, niin puut pohjoispuolella alkoivat leimuta vähän matkan päässä hänen kyntämästään alueesta. Hän läimäytti piiskalla hevosta ja kääntyi kotiin päin. Uupunut hevonen ponnisti viimeiset voimansa nelistäessään pellon poikki lammaslaidunta kohti. Caleb juoksi sen perässä päästäkseen kuumuutta pakoon.

Pihalla hän katsoi taakseen. Yksi ainoa puu metsikön reunassa, eteläpuolella hänen kyntämäänsä aluetta, heilahteli kuin tulisulka. Caleb tuijotti siihen ymmällä. Sitten hän ähkyi. Hänen työnsä oli ollut turha. Hän juoksi taloon. Yksi ainoa keino oli vielä jäljellä. Kyntää kuja keskelle pellavapeltoa ja polkea maahan metsikön puoleinen osa. Hän sytytti lyhdyn kiinnittämättä mitään huomiota Ameliaan tai Lindiin, jotka odottivat kauhuissaan toisessa huoneessa.

Kun Caleb ajoi toisella hevosella etelän puolella olevan pellon poikki, niin hän näki, että tuli oli levinnyt keskelle metsikköä ja lakaisi kaikki tieltään. Hän ajoi hevosta kuin mieletön. Vähäinen onnistumisen mahdollisuus oli jäljellä. Hänen täytyi onnistua. Pellavapelto oli pelastettava, hänen kaunis, kallis, voimakas pellavansa… Hän katsoi taakseen ja näki, että tuli lähestyi häntä nopeasti. Se tuprusi suurina tuli- ja savupilvinä taivaalla. Jollei tuuli olisi niin kova, niin hän voittaisi sen. Hän näki heti, että oli aivan turhaa yrittääkään kyntää suojelevaa kujaa. Ei voinut muuta kuin kyntämättä polkea vain osan pellavapellosta maahan. Jos hän sen teki, niin tuli ei leviäisi yli koko alueen.

Hän päästi hevosen valloilleen, heitti auran pellolle ja juoksi yksin eteenpäin. Metsikössä liekit hyppivät puusta puuhun kuin kaameat, kultaiset elukat. Yksinkään hän ei ennättäisi kiertää koko suon ympäri. Paha periköön tuon suon! Mutta olihan syksy ollut harvinaisen kuiva. Ehkäpä suo kannattaisi miestä. Ei, — ei, se oli hulluutta. Suo ei ollut kuivunut vuosikausiin. Kaiken kesääkin siinä oli ollut hetteitä. Hän kiiruhti eteenpäin, läähättäen ponnistuksesta. Hänen oli pakko kiertää suo ja kuivatun järven pohja. Se pidentäisi matkaa mailin verran, mutta sille ei voinut mitään. Pellava oli pelastettava. Hänen olisi pitänyt ratsastaa. Mutta hevonen olisi hurjistunut. Hän saattoi nyt sivulle vilkaisten nähdä tulen, tarvitsematta edes kääntää päätään.

Caleb kompastui kuoppaan pellolla ja makasi siinä hetken aikaa voimatta hengittää. Maa näytti virittävän hänelle ansoja. Hän kohosi polvilleen ja katseli palavaa metsää. Se näytti hyökänneen eteenpäin puolen mailin verran sinä aikana, minkä hän makasi maassa. Hän otti ylös lyhtynsä, jossa tuli paloi yhä, ja kiiruhti suolle päin. Hän alkoi raivostua tulelle. Se näytti tahtovan saattaa hänet häpeään. Mutta kyllä hän voittaisi kaikki sen kujeet. Maa hänen allaan muuttui mustaksi ja painui hänen jalkojensa alla ikäänkuin hän olisi kulkenut patjoilla. Hän juoksi eteenpäin sokeasti, pitäen kiinni vain siitä suunnasta, missä pellavapelto sijaitsi. Tuli voitti joka hetki yhä enemmän alaa. Tuuli puhalsi entisellä voimallaan. Nyt Calebin jalat sotkeutuivat hienoihin kaisloihin. Ne hidastuttivat hänen eteenpäinpääsöään. Hän nosti jalkojaan korkeammalle ikäänkuin murskatakseen ne allensa. Maa tuntui aaltoilevan kuin vesi. Mutta Caleb ei välittänyt siitä. Hän piti lujasti lyhdystään kiinni ja hyökkäsi vain eteenpäin, pää kumarassa, hartiat koholla. Sitten, äkkiä, jokin näytti takertuvan hänen jalkoihinsa. Hän ei voinut irrottaa niitä. Vesi tulvi hänen jalkineisiinsa ja loiskui hänen nilkkojensa ympärillä. Hän oli nyt aivan lähellä metsää, ja tunsi tulen kuumotuksen, mutta vesi hänen jaloissaan oli jäätäkin kylmempi. Hän kumartui alaspäin ja alkoi repiä kaisloja koettaen siten saada jalkansa irti. Mutta maan voima oli voittamaton. Hänen käsivartensa olivat kuin heikon vekkulinuken, joka sätkyttelee ilmassa. Hän ojentautui jälleen suoraksi ja ponnisteli kaikin voimin. Mutta maa veti häntä yhä lujemmin puoleensa. Hän nosti lyhdyn niin korkealle kuin suinkin ja koetti antaa merkkejä kotiinsa. Hän huusi, mutta tuuli kuljetti äänen mukanaan ja se hukkui palavan metsän huminaan. Hän ojensi käsivartensa pellavapeltoa kohti ikäänkuin rukoillen siltä apua. Tuli oli nyt sivuuttanut sen paikan, missä hän oli vajonnut liejuun. Caleb kääntyi poispäin, jotta hän ei näkisi sitä. Mutta hän tiesi, että hän oli pakotettu näkemään sitä loppuun saakka… jollei hän sulkenut silmiään. Hän kumartui alas ja koetti epätoivoissaan tarrautua kiinni kaisloihin, mutta ne läksivät juurineen irti vetäen mukanaan liejua. Hän kaatui suulleen ja sai kätensä täyteen märkää mutaa koettaessaan päästä pystyyn. Hattu putosi häneltä päästä, ja hänen hiussuortuvansa liehuivat hänen vartalonsa taipuessa ylös ja alas.

Epäselviä kuvia alkoi kulkea hänen silmiensä ohi… Hän sulki silmänsä, mutta näyt seurasivat häntä sittenkin. Hän näki Thorvaldsonin vahingoniloisena naureskelevan, kuullessaan mitä hänelle oli tapahtunut. Fusi Aronsonin, jonka maalla hän heitti henkensä, Amelian… jolle hän oli tehnyt katkeraa vääryyttä… ja Mark Jordanin, joka ei ollut hänen poikansa… sekä kirveen tallin lahonneessa seinässä…

Tuli raivosi edelleen. Hetken kuluttua se saisi valtaansa pellavan… tuon kauniin, rehevän pellavan… hetken kuluttua… Caleb sulki silmänsä. Häntä värisytti, hän oli liian väsynyt taistellakseen sen kauemmin. Hän oli antanut koko sielunsa pellavapellolle… no niin, se tuhoutuisi samalla kuin hänkin… hän näki sen yhä loistavan harmaanhopeisena, kun tulen loimu kohdistui siihen. Maa sulki hänet jääkylmään syliinsä, tarrautui lujasti hänen ruumiiseensa… mutta pellava tuhoutui yhdessä hänen kanssaan.

* * * * *

Farmin ovelta Amelia puhui Lindille.

»Katsokaa — lyhty on pysähtynyt — tuolla alhaalla. Opettajatar — eikö suo ole siellä käsin?»

Lind astui ovelle ja katsoi ulos seuraten Amelian katsetta. Hän tunsi vaimo paran ruumiin vapisevan.

»On kyllä», Lind vastasi kuiskaten.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings