KAHDESTOISTA LUKU.

I.

Eräänä heinäkuun iltana ennen heinäntekoa karja kiiruhti suomaalta kotiin ilmaisten ammunnallaan myrskyn tuloa. Kauempana oleva karja ja hevoset hakivat suojaa metsiköstä. Taivaanrannassa näkyi kalpeaa, luonnotonta valoa, ikäänkuin valkean tulen heijastusta. Korkeammalla ilma oli harmaa ja tukahduttava. Ei kuulunut muuta kuin heinäsirkkojen siritystä; se kuulosti saksien helinältä, heinää leikatessa.

Amelia, joka kuokki puutarhassa, pyyhkäisi kädellään hikistä otsaansa. Kuumuus oli tukehduttava. Hän katseli pilviä, jotka muutamassa minuutissa olivat kerääntyneet läntiselle taivaalle. Ne muodostivat jättiläismäisen nokivuoren, joka levisi yhä kauemmaksi etelän ja pohjoisen puolelle. Salama leimahti Amelian silmien edessä.

Äkkiä vihertävä valo kohosi taivaanrannasta. Näytti siltä kuin se olisi kaivanut valokuopan taivaan ja maan väliin.

»Rakeita», sanoi Caleb miltei kuiskaten, kun hän astui ulos tallista. Hän ei tahtonut myöntää sitä ääneensä. Ehkäpä myrsky menisi sivu.

»Rakeita», sanoi Amelia itsekseen painaen vaistomaisesti rintaansa.

Hän katsoi ympärilleen ja näki Calebin lähestyvän. Hän astui Amelian ohi sanomatta mitään, ikäänkuin ei mitään tavatonta olisi ollut tulossa.

Martin, joka parhaillaan rakensi sikolättiä kahdelle uudelle emäsialle, heitti jalkansa aidan yli ja ajoi kaikki siat suojaan. Sitten hän ajoi karjapihaan lypsylehmät, jotka olivat palanneet kotiin ja parhaillaan joivat altaan ääressä.

Lind, joka oli istunut lukemassa, laski kirjansa syrjään kuullessaan ukkosen jyrinää. Ilma oli äkkiä muuttunut pimeäksi, ja sitten salama välähti. Hän puhui Ellenille, joka leipoi keittiössä.

»Myrsky taitaa nousta.» Hän pysähtyi ovelle ja katseli ulos. Judith juoksi lammasaitauksessa ajaen lampaita vajaan. Pete auttoi häntä hyppien hänen ympärillään.

Lind tuumi, miten tavattoman kaunis Jude oli tässä luonnottomassa valaistuksessa; hänen pitkä nuorekas vartalonsa oli voimakkaan sulava ja hänen musta tukkansa aaltoili hänen uhmailevilla hartioillaan.

Sitten Lind äkkiä näki Judithin pysähtyvän ja seisovan aivan suorana. Caleb oli tullut lammasaitauksen luo ja huusi hänelle jotain. Jude kutsui pois Peten, ja koira juoksi tytön kintereillä pihalle, jättäen lampaat aitaukseen. Lind näki Judithin viittoilevan käsivarsillaan väitellessään Calebin kanssa, sitten hän heitti niskojaan ja läksi äkisti pois.

Judith tuli huoneeseen tulta iskevin silmin. Hän kiiruhti Lindin ohi sanomatta sanaakaan.

»Mikäs nyt?» Ellen kysyi katsoen ylös uunin luota, jonka ääressä hän kyykötti polvillaan.

»Mitäs kysyt? Sinä sanot kuitenkin vain, että isä on oikeassa. Sinä välität yhtä vähän kuin hänkään siitä, mitä lampaille tapahtuu», Judith sanoi heittäytyen tuolille istumaan. »Joko tästä nousee pyörremyrsky tai tulee raesade, ehkäpä kumpaisetkin — ja isä luulee, että hän voi sitä estää. Siksi hän antaa lampaiden jäädä aitaukseen. Hän on sekä ilkeämielinen että hullu.»

Ukkonen jyrähteli kovalla paukkeella. Martin ja Charlie tulivat huoneeseen, ja hetkeä myöhemmin myös Amelia. Omituinen vihreä valo muuttui purppuranpunaiseksi ja harmaaksi. Muutamia raskaita sadepisaria sattui ikkunaan. Amelia sulki keittiön oven, päästäen ensin Pete koiran sisään. Caleb oli yhä ulkona. Ikkunasta saattoi nähdä hänen liikkuvan rauhallisesti pihalla, vilkaisemattakaan taivaaseen.

Hirveä jyrähdys halkaisi taivaan kuvun. Lind peitti korvansa käsillään. Koira vinkui ja ryömi jouhisohvan alle arkihuoneeseen. Sitten tuuli nousi. Se raastoi vanhan talon kattoa, jyskytteli ikkunanpuitteita aivankuin pirstoutuvia luita ja huojutti kovalla huminalla puutarhan poppelien latvoja. Ehkäpä poppelit ja kuusiaita voisivat suojella puutarhaa. Lampaat olivat aitauksessa, vuonat kätkeytyneinä emojensa suojaan. Sade alkoi nyt virrata valtavana ryöppynä. Koko ulkomaailma oli pimeän peitossa, paitsi silloin kuin salamat liekehtivät. Ukkonen jyrisi melkein lakkaamatta. Martin sytytti lyhdyn keittiössä, kaikki istuivat ja odottivat. Calebia ei vain kuulunut.

»Raesade on nyt mennyt ohi», sanoi Ellen ikkunan luota.

»Oikeaa pyörremyrskyä siitä ei kuitenkaan tullut — minusta näytti kuin savupylväs olisi noussut pilvistä, mutta oli niin pimeä, etten voinut selvästi nähdä», sanoi Jude.

Korviasärkevä jyrinä pamahti, ikäänkuin salama olisi iskenyt aivan oven edessä maahan. Koko talo järkkyi.

»Navetta!» Ellen huusi. Kaikki keräytyivät kauhuissaan ikkunaan. He eivät voineet nähdä mitään.

Martin avasi oven ja astui ulos. Hetken kuluttua hän palasi takaisin, läpimärkänä. »Salama iski vain kaivoon», hän sanoi, ja kaikki hengittivät helpotuksesta.

»Paha sekin oli», sanoi Charlie kyyköttäen lattialla.

Amelia oli jo mielikuvituksessaan nähnyt Calebin makaavan hengettömänä navetan lattialla. Hän vapisi nyt koko ruumiistaan.

Myrskyä kesti enemmän kuin puolen tuntia, sitten se lakkasi yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Ilma muuttui kirkkaaksi ja viileäksi, ja kevyet pilvet kiitivät itään tuulen kantamina, joka ei kosketellut maata. Pete ryömi esiin sohvan alta.

Ei kukaan maininnut sanallakaan Calebista. Kun kaikki oli ohitse, astui tämä levollisesti huoneeseen.

»Vähäinen rajuilma, vai mitä? Raemyrsky kulki ohi — se raivoaa nyt idän puolella», hän sanoi.

Judith läksi heti ulos silmissään kiihkeä tuli. Hän meni lammasaitaukseen, missä emälampaat värisivät läpimärkinä.

Hän otti syliinsä karitsan ja hyväili sitä. Sitten hän katsoi eteensä ja näki miehen ratsastavan intiaaniponin selässä pihalle. Hän tunsi ponin.

»Vuohensilmä!» hän huudahti itsekseen.

II.

Ellen tuli ulos. Heti kun hän huomasi miehen hevosen selässä, pysähtyi hän kuin kiinninaulittuna maahan ja painoi kätensä yhteen.

Mies laskeutui alas satulasta ja kiinnitti rauhallisesti suitset pylvääseen. Sitten hän lähestyi pitkin, hitain askelin Elleniä kohottaen leveälieristä huopahattuaan.

»Minä tulin takaisin, Ellen, niinkuin lupasin», hän sanoi kuiskaten. »Sinä näytät kovin hämmästyneeltä.» Ellen oli ojentanut hämillään hänelle kätensä.

»Minä — minä en uskonut sinun tulevan», hän mutisi.

»Ovatko kaikki kotosalla?»

Ellen nyökkäsi työntäen silmälasinsa otsalleen. »Etkö tahdo tulla huoneeseen? Missä sinä olit myrskyn aikana?»

»Missäkö minä olin?» mies nauroi astuen Ellenin rinnalla. »Ponini ja minä olemme kuin kotonamme missä myrskyssä tahansa.»

Hän kertoi Ellenille, että hän oli viettänyt kaikki yöt taivasalla matkatessaan eteläisiltä järviltä tänne ja että hän aikoi tehdä samoin jatkaessaan retkeään kauaksi pohjoiseen aina suuren virran rannoille saakka.

»Seuraatko sinä minun mukanani?» hän kuiskasi juuri ennenkuin Ellen avasi talon oven.

Ellen painoi alas katseensa. Miehen silmät olivat syvällä hänen kasvoissaan ja ne olivat keltaisenvihertävät väriltään kuin vuohella. Hän oli alkujaan skotlantilainen, mutta hänen vereensä oli kaksi sukupolvea sitten sekaantunut intiaaniverta; hän oli ollut Caleb Garen palveluksessa kolme vuotta.

He astuivat huoneeseen, ja Caleb näki hänet.

»Kas —» hän sanoi astuen lähemmäksi tervehtiäkseen

Malcolmia, »tuossahan Malcolm on jälleen! Mitäs kuuluu — mitäs pojalle kuuluu?»

Malcolm irvisteli ja ojensi kätensä Amelialle ja Martinille. Caleb tahtoi ystävällisellä tervehdyksellään näyttää, ettei miehen tulo hämmästyttänyt ketään — vaikka jokainen perheen jäsen epäilikin, että hänen tulonsa merkitsi Ellenille enemmän kuin hänellä oli oikeutta tunnustaa. Ellen pysytteli huoneen perällä ja voiteli leivoksia, jotka hän oli ottanut uunista, sillä välin kuin Malcolm vastasi Calebin tiedusteluihin.

»Kai me voimme tarjota Malcolmille yösijaa muutamiksi päiviksi, äiti?» Caleb kysyi kääntyen Amelian puoleen. »Parasta levätä hiukan ennenkuin lähdet uudelle taipaleelle.»

Malcolm kiitti, mutta sanoi luvanneensa Yellow Postissa auttaa Erik Bjarnassonia veneen rakentamisessa ja aikovansa vielä samana iltana lähteä sinne.

Malcolm meni navettaan Martinin ja Calebin kanssa. Ellen alkoi valmistaa illallista sillä välin kuin Amelia läksi katsomaan, olivatko tomaatintaimet vahingoittuneet. Yksin jäätyään Ellen tunsi tahtomattaan verensä alkavan kuohua. Hänellä ei ollut kuin yksi ainoa pieni muisto — ennen lähtöään Malcolm oli suudellut häntä navetassa ja pyytänyt odottamaan häntä, kunnes hän palaisi takaisin. Tuo hetki oli mennyt menojaan, mutta sen jälkeen päivät työssä olivat tuntuneet vähemmän yksinäisiltä. Mutta ei kukaan saanut sitä aavistaa. Ei kukaan. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, mutta hän pyyhki ne äkkiä pois, kun ovi narahti.

Lind vain tuli huoneeseen hiljaa niinkuin tavallisesti. Hän kietoi kätensä Ellenin ympärille.

»Kuka tuo tumma mies on, joka kulkee isäsi kanssa, Ellen?» hän kysyi.

»Eräs isän entisistä apulaisista vain», vastasi Ellen. Lind huomasi, että Ellen sanoi »isän». Kaikki talossa oli »isän», vieläpä apulaisetkin. Lind ihmetteli, olikohan hän samainen mies, josta Judith oli puhunut. Hän näytti tipahtaneen suoraan taivaasta samoinkuin myrskykin.

Lind katsoi ulos ikkunasta lännen puolelle, missä aurinko laski kirkkaana. Ihanaa olisi varmaankin nyt metsätiellä, kun sade oli puhdistanut puut tomusta.

»Etkö voisi tulla hiukan kävelemään kanssani», Lind kysyi Elleniltä. »Myrskyn jälkeen on nyt niin tyyntä.»

»Minun pitää keittää illallisruokaa», sanoi Ellen.

»Sitten lähden kai yksin.»

Kun Lind oli mennyt, astui Ellen ovelle ja silmäsi navettaan päin. Karjatiellä, joka kulki laidunmaan poikki, hän näki Malcolmin astuvan Calebin rinnalla, ja Caleb osoitti kädellään etelää kohti. Ellenin olisi tehnyt mieli seurata heitä saadakseen tietää, mitä Malcolmille sanottiin. Calebin ystävällisyyden takana piili jotain. Ennen pitkää se tulisi ilmi. Omituinen ylpeys esti Elleniä nousemasta kapinaan isäänsä vastaan. Sillä kapinoiminen merkitsisi sitä, että hänellä oli paha omatunto. Caleb oli hänen isänsä, ja kaikki se vääryys, mitä isä oli tehnyt, heijastuisi pakostakin häneen. Siksipä hän yritti puolustaa Calebin käytöstä heitä kohtaan. Koettaessaan tätä tehdä hänen oli pakko sulkeutua yhä enemmän itseensä. Malcolmin ilmestyminen hänen elämäänsä oli kuin kangastus, jonka hän koko sydämestään toivoi muuttuvan todellisuudeksi, vaikka hän tiesikin sen olevan vain harhanäyn. Se ei voinut muuttua todellisuudeksi. Ei mikään tullut milloinkaan todelliseksi.

Hän seisoi ovella, tuo hento pieni tyttönen punaisine käsineen ja litteine leukoineen. Hänen suuret, laajentuneet silmänsä, jotka tekivät hänet miltei kauniiksi, seurasivat noita molempia miehiä, kunnes he kääntyivät kaakkoon päin pellavapeltoa kohti. Ellen ihmetteli, tokko Malcolm katsoisi taakseen ja näkisi häntä — sitten hän muisti, ettei hän pitkän välimatkan vuoksi voisi kuitenkaan nähdä, kääntyipä hän taakseen tai ei. Nyt Calebin ja Malcolmin ääriviivat sulautuivat yhdeksi ja katosivat kaukaisen pellavapellon taustaa vasten. Ellen painoi kätensä silmiään vasten ja kääntyi pois ovelta.

III.

»Hienoa lajia, vai mitä?» Caleb kysyi Malcolmilta, joka pysähtyi tarkastamaan pellavaa. »Se merkitsee uutta taloa ensi keväänä, jos se edistyy edelleen samalla tavalla. Täytyy rakentaa, Malcolm. Tytöt ansaitsevat hienon kodin. Ellen alkaa jo olla niin vanha, että sulhasia tulee taloon — nuoria farmareita. Tahdon näyttää heille, että tytöt lähtevät yhtä hyvästä talosta kuin mihin heidät viedäänkin. Täytyy rakentaa — täytyy rakentaa. Tytöillä täytyy olla hyvä koti. Ha, haa! Heille ei mikään huono kelpaa — kuulisitpa vain heidän juttelevan! Se sitten on varmaa!»

Malcolm oli ääneti. Hänen katseensa siveli ihaillen pellavapeltoa ja siirtyi siitä kauemmaksi pohjoiseen, missä rehevät heinä- ja ruispellot lainehtivat. Caleb Gare oli äveriäs mies. Lurjus miehekseen, sen Malcolm tiesi, mutta lapset eläisivät hänen jälkeensä — hänen lapsensa tulisivat varakkaiksi ja eläisivät loppuikänsä huolettomina tällä maalla — mutta hän, Malcolm, oli maankiertäjä, jota tuuli ja kaukaiset järvet ja yksinäiset metsät vetivät puoleensa.

He palasivat kuivatun järven pohjaa pitkin, kulkivat suon reunaa myöten ja astuivat sitten heinäpellon poikki, joka sijaitsi etelän puolella. Malcolm tunnusteli pitkää silkinhienoa heinää ja veti syvältä henkeensä sen voimakasta, imelää tuoksua, joka kohosi ilmaan. Heinä oli hyvää, siinä olisi mieluista maata ja katsella tähtiä taivaan laella…

»Niin — niin, ei mikään auta, täytyy ruveta rakentamaan — Ellen ja Martin haluavat molemmat saada hyvän talon — puhumattakaan kaikesta muusta.»

Caleb puhui melkein kuin itsekseen. Mutta Malcolm, joka oli suora ja viisas kuin puu, joka saa kasvaa vapaana, kuuli joka sanan.

Illallisen aikana Caleb ei puhunut kenenkään muun kuin Malcolmin kanssa: kertoi, millaista satoa Oelandissa toivottiin, ja tiedusteli oloja etelän puolella; hän keskusteli taudeista, jotka lännessä olivat levinneet karjoihin, ja arveli, että lihan hinta sen johdosta tulisi kohoamaan; hän kertoi aikeistaan kasvattaa kalkkunoita ja hanhia ensi vuonna; ja teki laajasti selkoa hevoskaupasta, jossa häntä oli pahasti petkutettu.

»Niin — niin», Caleb naureskeli. »Joskus me tulemme nenästä vedetyiksi, joka ainoa, vai mitä Malcolm? Joskus me tulemme nenästä vedetyiksi! Ha, haa!»

Hänen naurullansa tuntui olevan erikoinen ivallinen tarkoitus.

»Asiasta toiseen», hän jatkoi hetken kuluttua, »eikö Yellow Postissa parhaillaan rakenneta jotain? Keskustelitko kenenkään kanssa ohi kulkiessasi? Joku tiedusteli sinua vastikään — luullakseni John Tobaccon tytär. Sievä tyttö, sopiva intiaanille. Hän käy parhaillaan lähetyskoulua. Niin pian kuin koulu Yellow Postissa valmistuu, tulee hän sinne opettajaksi, John kertoi.»

»En ollut siellä kuin jonkun hetken», sanoi Malcolm vilkaisten pöydän yli Elleniin. »Tulin suoraa tietä Shell-järveltä.»

»Etkö todellakaan? Unohdat vanhat ystäväsi, kun olet jonkun aikaa ollut poissa. Kyllä minä tiedän, miten se käypi — tiedän kyllä», Caleb mutisi.

Ellenin katse oli kiintynyt lautaseen. Hänen poskiaan kuumensi. Hän koetti voittaa häpeäntunteen, jonka Calebin sopimattomat puheet nostattivat hänen mielessään — koetti vakuuttaa itselleen, että Caleb oli oikeassa, että Malcolm kaikesta huolimatta ei sittenkään ollut muuta kuin sekarotuinen, jonka täytyi pysyä alallansa. Se ei merkinnyt nyt mitään, että hän oli ollut Ellenin unelmien ainoa esine.

Judith piti Calebia silmällä ja hänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen hymyyn. Kauan — kauan hän ei enää alistuisi hänen itsevaltiutensa alle. Vain siksi, kunnes heinä oli saatu niitetyksi.

Amelia istui ääneti ja pelottomana. Jos tämä oli Ellenin osa hinnasta, niin maksakoon sen. Hän oli Caleb Garen lapsi. Amelia oli päättänyt kokonaan eristyä Calebin lapsista, jotta hänen päätöksensä ei horjuisi. Hän aikoi olla yhtä kova kuin Calebkin, jos he uskaltaisivat häiritä rauhaa ja syöstä Mark Jordanin turmioon. Näin ajatellen hän katsoi Elleniin, joka istui siinä katse maahan luotuna, ikäänkuin hän olisi ollut hänelle aivan outo.

IV.

Skuli Erickson sattui tulemaan Gareen hämärissä saadakseen keskustella Calebin kanssa koulutalon uusista kattotiileistä. Ellen, joka oli lypsyllä, näki hänen ajavan pihaan ja hänen sydämensä lakkasi hetkeksi sykkimästä. Skuli veisi Calebin ajatukset joksikin aikaa pois Malcolmista. Ellen kohosi pystyyn ja siirsi jakkaransa lehmän luo, joka seisoi karjapihalla kahden vajan välissä, jonne Judith ja Charlie eivät voineet omilta lypsypaikoiltaan nähdä.

Samassa Malcolm tapansa mukaan sukelsi toisten huomaamatta vajan takaa esille.

»Ellen», hän sanoi seisoen aivan tytön vieressä. »Minä en aio viekotella sinua pois kaikkien rikkauksiesi luota. Mutta jos haluat tulla mukaani, niin olen hyvilläni. Paljon minulla ei ole, mutta lupaan olla hyvä sinulle. Minulla oli se käsitys, että sinä pidit minusta.»

Ellen vilkaisi sivulleen ja näki Malcolmin vahvat sääret vanhoissa nahkasääryksissään. Hänen teki äkkiä mieli kietoa kätensä niiden ympärille ja puristaa niitä lujasti; hän olisi tahtonut nauraa ja itkeä, katsoa häneen ja sanoa, että hän kernaasti seurasi häntä. Mutta hän ei tehnyt mitään sellaista. Hän lypsi edelleen, valkoisen virran loristessa kiuluun ja lämpimän tuoksun kohotessa hänen kasvoihinsa.

»Minä ostaisin sinulle hevosen — me ratsastaisimme hitaasti ja nukkuisimme taivasalla kesällä, Ellen, ja silkkiteltassani sateella. Minulla on vanha mökki pohjan puolella — nahoista saan paljon rahaa — ei sinulta tulisi mitään puuttumaan.» Salaa hän kosketteli Ellenin ruskeita hiuksia, sillä hän muisti, että ne olivat kauniit.

Kosketus kiihotti Elleniä kovin. Hänen selkänsä suoristui, hänen kätensä painuivat alas. Hänen sydämensä tykytti kuin kello. Miksikä Malcolm ei tarttunut häneen ja riistänyt häntä mukaansa, ennenkuin hän ennätti ajatella mitään? Mutta sitä hän ei tehnyt — sellaista ei tapahtunut — hänelle.

»En voi, Malcolm. En voi jättää heitä», Ellen sanoi soinnuttomasti.

Malcolm oli hetken aikaa ääneti.

»No niin — sinä et siis halua tulla. Turhaan minä täällä sitten odotan. Minä lähden vielä tänä iltana Bjarnassoniin. Kun saan veneen siellä valmiiksi — ajattelen sinua koko ajan, Ellen. Sitten — tie kääntyy pohjoiseen.»

Ellenin ruumis oli kuin lujalle vedetty solmu. Hän ei voinut liikkua eikä puhua, hän istui vain tuijottaen lehmän täysinäisiin utareisiin.

»Näkemiin siis, Ellen tyttö, ja onneksi olkoon», Malcolm sanoi ojentaen kätensä. Ellen tarttui siihen veltosti, katsomatta Malcolmiin. Tämän silmät olivat tummat ja alakuloiset, kuvastaen tuskallista nöyryytystä, sillä hän luuli, että Ellen halveksi häntä eikä sen vuoksi tahtonut seurata hänen mukanaan. Mutta Ellen ei nähnyt hänen silmiensä ilmettä.

Sitten Malcolm hyppäsi kevyesti karjatarhan aidan yli ja katosi näkyvistä.

Ellen tuijotti yhä lehmän valkoisiin utareisiin, noihin rikkaisiin ja ehtymättömiin lähteisiin, joista ihmisruumis sai ravintoa voidakseen elää kaikista huolista ja suruista huolimatta.

Sinä iltana Malcolm, sekarotuinen skotlantilainen, niinkuin häntä nimitettiin, lausui jäähyväiset garelaisille kiittäen heitä vieraanvaraisuudesta. Läsnä oli myös Ellen, joka ei ollut nyt muuta kuin yksi heistä.

»Hanki itsellesi vaimo toveriksi, kun lähdet matkalle, Malcolm», naureskeli Caleb työntäen Skuli Ericksonia kylkeen. »Raamatussa sanotaan, ettei miehen ole hyvä yksinänsä olla.»

Intiaaniponinsa selästä Malcolm, jota Jude nimitti »Vuohensilmäksi», heilutti kohteliaasti leveälieristä hattuaan. Ellenin sydän puristui kokoon, sillä hän huomasi, ettei Malcolm käsittänyt viittausta.

V.

Heinä ja ruis tuleentui auringossa. Martin kuljetti pellolle seipäitä ja öljysi niittokoneen. Judith rukoili poutaa, jotta päästäisiin niittämään. Caleb kulki ympäri hieroen tyytyväisenä käsiään. Päivät menivät menoaan, ja Ellen ihmetteli, miten paljon aikaa veneen tekoon tarvittiin.

Naudanlihan hinta nousi kahdella centillä, ja Caleb lähetti Ellenin ja Martinin Sidingiin viemään uutta karjalähetystä.

He läksivät matkaan ensimmäisen linnun visertäessä, jotta heidän ei tarvitsisi kärsiä kuumuutta ruohoaavikolla. Ellen ratsasti auringonnousuun saakka puolinukuksissa toivoen, että Judith olisi ollut luotettavampi, jotta Caleb olisi voinut joskus lähettää hänetkin karjaa viemään. Hän kuuli Martinin äänen, hänen pitkän piiskansa läimäykset sekä kovaa töminää, kun karja kiiruhti eteenpäin toistensa ohi. Rastaat ja närhit pyrähtelivät edestakaisin tiellä, metsä oli täynnä eloa ja viserrystä. Mutta Ellen oli raskaissa mietteissä.

He ratsastivat pitkin Bjarnassonien järven koillista rantaa, mutta eivät voineet sieltä käsin nähdä itse farmia, joka oli kuusimetsän peitossa. Ellen ei katsonut taakseen, peläten, että Martin voisi huomata. Keskellä järveä he näkivät kaksi venettä ja laakeapohjaisen ruuhen.

»Varmaankin Bjarnassonit naaraavat jälleen», huomautti Martin.

Ellen ei vastannut. Mutta hän tuumi, miten rauhaisa paikka tämä järvi olisi. Se oli peilityyni ja sen pinnalla kuvastui valkoisia ja sinisiä läikkiä. Sen pinnan alle ei kuuluisi ainoatakaan ääntä, siellä vallitsisi vain ihana, hämärä hiljaisuus.

He palasivat illalla kotiin niinkuin tavallisestikin, jolloin sammakot kurnuttivat pohjoisen puolella olevissa soissa. Sammakot kurnuttivat tähdille, samantekevää kuka tuli tai meni.

Sitten eräänä tukehuttavan kuumana päivänä Calebin palkinnon saanut emäsika synnytti kaksitoista porsasta ja kuoli kenenkään ymmärtämättä syytä siihen. Caleb sattui olemaan Yellow Postissa, kun onnettomuus tapahtui, ja koko perhe odotti jännittyneenä hänen kotiintuloaan.

Calebin kasvot synkkenivät, kun hän näki kuolleen sian, pöhöttyneen elukka paran, joka makasi uudessa lätissään. Martin oli jakanut porsaat kolmen muun emäsian kesken, joilla oli pienemmät poikueet.

Sanaakaan sanomatta Caleb astui kaukalon luo ja tarkasti ruoanjätteitä, joita elukoille oli annettu. Sitten hän tunnusteli sian ruumista nähdäkseen, olisiko sen vatsassa mahdollisesti mustelmia.

»Kuka syötti sitä viimeksi?» hän kysyi Martinilta.

»Minä», vastasi Martin.

»Epäilin Judea», murahteli Caleb.

Hän läksi katsomaan porsaita ja näki, että ne imivät kasvatusemojansa. Sitten hän kääntyi Martinin puoleen ja käski häntä korjaamaan sian ruhon pois.

»Kuljeta se laitumelle ja hautaa sinne», Caleb sanoi lyhyesti. Ikäänkuin Martin ei ilmankin olisi tiennyt, mitä tehdä.

Kolmeen päivään Caleb ei puhunut kenellekään, ja häneltä kysyttiin vain kaikkein tärkeimpiä asioita. Hän vastasi tuskin sanallakaan eikä usein ollut kuulevinaankaan.

»Kuuletko, että sika oli liian kauan auringossa, Martin?» kysyi Amelia helpottaakseen hiukan mieltään.

»Ei se ollut auringossa lainkaan ennenkuin se läksi ulos lätistään kuolemaan», Martin vastasi.

Amelia huokasi ja läksi työhönsä.

Joka ilta, lypsyn jälkeen, Ellen kitki kukkapenkkiään läntisen ikkunan alla. Vilkaistessaan joskus taakseen hän saattoi nähdä tienkäänteen poppelilehdon takana ja kuusiaidan — sekä ohiratsastavien miesten mustat ääriviivat auringonlaskun puoleista taivasta vasten. Jos joku saapuisi ratsain Bjamassonin farmilta, niin ilmestyisi hän tälle tielle — muuta tietä hänen oli mahdoton kulkea. Ellenin kukkapenkki oli niin huolellisesti kitketty, että kukkaset näyttivät suorastaan itsetietoisilta.

Eräänä iltana illallispöydässä Charlie kertoi uutisen, jota Ellen oli odottanut. Charlie oli sinä päivänä käynyt Yellow Postissa.

»Malcolm on lopettanut työnsä Bjarnassonissa ja aikoo tänään lähteä pohjoista kohti. Hän ratsastaa suomaiden kautta — Brundien ohi. Hän tulee tästä ohi. Vuohensilmä tulee vielä kerran katsomaan sinua, Ellen», poika sanoi irvistellen.

Caleb ei sanonut tähän mitään vähään aikaan. Sitten hän sanoi: »Minä menen Ericksoniin tänä iltana. Laita rattaat kuntoon, Charlie. Lähden heti.»

»Näin tänään muutamia lapsia koululla, opettajatar. Luullakseni ne olivat Goodmanin lapsia. Mutta eivät ne näyttäneet olevan pahanteossa», Ellen sanoi Lindille. Lind vastasi jotain, mutta Ellen ei kuullut, mitä. Ehkäpä Caleb lähtee, ennenkuin Malcolm kulkee tästä ohi — varmaankin hän oletti, että hän poissaolollaankin voi estää Elleniä tekemästä sellaista, jota hän ei hyväksy — niin oli hänellä tapana ajatella.

Ellen auttoi Ameliaa astiain pesussa ja läksi sitten lypsylle. Lypsäessään hän tarkkasi Calebia jännittynein mielin, näki hänen kulkevan talosta talliin, tallista vilja-aittaan, vilja-aitasta työkaluvajaan, astuen hitaasti ja mietteisiinsä vajonneena. Prince oli valjastettu rattaitten eteen. Mutta Caleb ei vilkaissutkaan hevoseen. Hän katosi talliin eikä tullut sieltä ulos vielä sittenkään kuin aurinko liekehti jo punaisena poppelien välitse. Oliko Caleb muuttanut mieltään, eikö hän aikonutkaan lähteä? Ellen koetti katsella metsikön taakse, tienkäänteeseen, mutta poppelit hyppelivät hänen silmiensä edessä. Hän painoi päänsä taas alas ja alkoi vetää lehmän utareita. Sitten hän kuuli hevosen kavioiden kapsetta, mikä kajahti kaukaa halki illan hiljaisuuden.

Samassa Caleb tuli tallista, irrotti Princen ja nousi rattaille. Ellen toivoi epätoivon vimmalla, että ratsastaja, joka saapui lännestä, pysähtyisi. Sitten hän kuuli Calebin astuvan taas alas rattailta, menevän huoneeseen ja palaavan hetken kuluttua pällystakki käsivarrellaan.

Hevonen sivuutti nyt tienkäänteen poppelien takana. Caleb kiipesi rattaille ja ajoi ulos portista.

Ellen kuuli Malcolmin tervehtivän Calebia, mutta paikaltaan hän ei voinut nähdä häntä. Hän hyppäsi pystyyn ja kiiruhti lypsytarhan aidan luo, kumartuen sen yli. Sitten hän nopeasti silmäsi ympärilleen nähdäkseen, huomasiko kukaan häntä. Hän näki Malcolmin istuvan poninsa selässä suorana ja mustana, valon langetessa hänen hartioilleen poppelipuiden välitse. Sitten hän ratsasti pois, Calebin ajaessa hänen rinnallaan. Skuli Erickson asui Brundin farmin takana, samalla suunnalla, minne Malcolmkin oli menossa.

Lind ja Mark, jotka illallisen jälkeen olivat ratsastaneet metsätietä myöten Fusi Aronsonin luo, palasivat takaisin toista tietä, joka johti Brundin ja Ericksonin asunnoille. He ratsastivat hitaasti, sillä ilta oli ihana. He olivat saapuneet kuivalle kunnaalle suon pohjoispuolelle ja näkivät edessään liikkumattoman vedenpinnan, joka kimmelsi auringonhohteessa kuin punainen ja kultainen nauha. Suon rannalla Lind näki punertavia kämmekkäitä ja niin hienolehtisiä sanajalkoja, että ne ikäänkuin taipuivat valossa.

Mark katseli itää kohti.

»Yksinäinen hevosmies», hän sanoi.

Lind seurasi hänen katsettansa. »Kas, sehän on intiaaniponi — varmaankin sama mies, joka vastikään oli Garessa illallisella», hän huudahti. »Luullakseni Ellen on joskus ollut rakastunut häneen.»

Lännen punoitus näytti kietovan hevosen ja ratsumiehen kultaiseen hohteeseen, niin että ne sulautuivat toisiinsa.