← Table of contents
Villihanhet

KOLMAS LUKU.

Helmi Krohn translation

I.

Eräänä varhaisena aamuna, lintujen viserrellessä, Ellen ja Martin läksivät hevosella metsästä puita hakemaan. He läksivät jo ennen koulun alkamista, tunti jälkeen auringonnousun, ja opettajatar, joka aina söi murkinaa yhdessä perheen kanssa, seurasi heidän mukanaan.

Kun hevonen pysähtyi, kehotti Lind Elleniä ja Martinia kuuntelemaan. Hiljaisuus vallitsi kuusamien keskellä, jotka ensimmäiset auringonsäteet olivat kietoneet hienoon, kellertävään usvaan. Äkkiä rastas alkoi laulaa. Lind liverteli, vihelsi. Rastas vastasi vihellykseen samassa äänilajissa. Lind nauroi. Puunlatvasta kuului visertävää naurua.

»Meilläkin oli tapana matkia lintuja, kun olimme lapsia», sanoi Ellen. »Kauan aikaa sitten —»

»Muistatko sitä närhiä, jonka me näimme, Ellen? Sitä, joka oli aivan hullautunut rastaisiin», Martin pisti väliin. Hänen äänensä oli kovin kiihkeä.

Ellen naurahti lyhyesti. Kaikki, mitä hän teki, kävi äkillisesti, hermostuneesti, hänen ensin hetken aikaa tuumittuaan asiaa.

Lind seurasi heitä metsään, missä Martin alkoi heiluttaa kirvestään, halkaisten kuivuneen koivun rungon. Kirveen iskut kajahtivat viileässä aamuilmassa ja kaiku vastasi metsästä. Martinin hakatessa Lind auttoi Elleniä raivaamaan pienempiä puita. Sitten Ellen pilkkoi ne pienemmällä kirveellä. Myöhemmin he kantoivat ne rattaille; aurinko oli sillä välin noussut metsän yläpuolelle, kaikesta päättäen kello läheni jo yhdeksää. Ennenkuin Ellen sai viimeisen taakan kannetuksi rattaille, hän loukkasi jalkansa oksaan, joka tunkeutui hänen kenkänsä läpi. Mutta hän ei sanonut sanaakaan. Hän oli oppinut kestämään ruumiillista kipua, yhdentekevää sitten, oliko se suuri vai pieni, sillä hän ei kiinnittänyt enää huomiota kivun eri asteisiin.

Martin oli onnellinen tänä aamuna. Lind huomasi sen ja olisi kernaasti tahtonut kohdistaa keskustelun häneen, mutta hän tiesi, miten arka poika oli.

Martin oli aina onnellinen nähdessään omien voimiensa tulokset. Hän ei tiennyt kuitenkaan mielentilansa olevan tästä seikasta riippuvainen. Hän olisi viheltänyt, tai vaikkapa tömistänyt jalkojaan rattaitten pohjaa vasten, jollei opettajatar olisi ollut läsnä.

Caleb Gare oli tarkastelemassa karjaansa karjapihalla Martinin ja Ellenin palatessa kotiin. He olivat vieneet opettajattaren kouluun.

Caleb kutsui Martinia.

»Nämät sonnivasikat on huomenna vietävä Sidingiin. Saat ottaa Ellenin mukaasi.»

Martin ihmetteli itsekseen, mitä syytä saattoi olla sonnien myömiseen juuri tähän aikaan, mutta ei sanonut mitään. Sitten hän huomasi, että eräs elukoista oli Judithin lemmikki, jonka hän oli kasvattanut ja aikonut myödä ostaakseen itselleen talvitakin. Mutta hän ei sittenkään sanonut mitään. Se oli Judithin sonni…

Sinä päivänä Ellen hautoi kuumalla, liuotetulla leivällä jalkaansa. Amelia oli huolissaan siitä, mutta tapansa mukaan ei sanonut mitään Calebille, kun tämä sydänpäivällä tuli ruoalle.

Charliekin oli sinä aamuna tuottanut Amelialle huolta. Hän oli ratsastanut tammalla niin kovaa kyytiä, että elukka oli aivan valkeana vaahdosta kotiin tullessaan; ja Charlie tiesi, ettei ollut lupa rasittaa hevosta siinä määrin. Tamma vapisi yhä tallissa Calebin tullessa katsomaan sitä. Judith sattui juuri samaan aikaan palaamaan Princellä suolta, pelastettuaan hetteestä vasikan, joka yhdessä useiden lehmien kanssa oli murtautunut aitauksesta.

Caleb astui keittiöön. Amelia, joka parhaillaan otti uunista korppuja päivällistä varten, huomasi hänen kasvojensa ilmeen ja tiesi heti, että jotakin oli tapahtunut. Ensiksikin Ellenin jalka, ja nyt vielä harmia tammasta. Amelia pyyhkäisi hiuksensa kuumalta otsaltaan.

»Missä Judith on?» kysyi Caleb siristäen silmiään.

Ellen, joka kattoi pöytää, suoristi selkänsä ja kuunteli. Judith oli siis taaskin tehnyt jotain ajattelematta Ameliaa.

»Hän voitelee käsiään», Amelia sanoi.

»Siihen hänellä onkin täysi syy! Vai voitelee! Käske hänet tänne!»

»Mikä nyt, Caleb? Mitä hän on tehnyt?»

»Tehnytkö! Käske hänet tänne, sanon minä!» Calebin niskasuonet paisuivat paksuiksi pahkoiksi. Amelia kiiruhti hänen ohitseen kutsumaan Judithia ullakolta, mutta tyttö oli kuullut keskustelun portaille.

Hän astui keittiöön kädet riippuen sivuilla ja keltaisina rasvasta, sillä köysi, jolla hän oli vetänyt vasikan suosta, oli uurtanut lihan verille. Hän katsoi kylmästi Calebiin.

»No?» hän kysyi.

Caleb lähestyi tyttöä kurottaen kaulaansa.

»Älä sano minulle 'no'! Mitä sinä olet tehnyt tammalle? Mitä olet tehnyt sille, kysyn minä?» Calebin ääni kohosi käheästä kuiskauksesta kimakaksi huudoksi.

»En minä ratsastanut tammalla!»

»Kuka sillä sitten on ratsastanut? Kukapa muu kuin sinä olisi sillä ratsastanut — sanoppa?»

»Charlie ratsasti tammalla, Caleb! Minä varoitin häntä, ennenkuin hän läksi ratsastamaan», Amelia kiiruhti lisäämään.

Caleb heitti äkisti päänsä taakse.

»Vai varoitit sinä! Hyvä, hyvä!»

Hiljaa naureskellen hän poistui toiseen huoneeseen ja kävi pöytään istumaan. Heti toiset seurasivat jäljessä istahtaen äänettöminä paikoilleen. Kun Lind astui huoneeseen ja heitti leveälierisen pitsihattunsa jouhisohvalle, niin Amelia pahoitteli, että hän sattui tulemaan näin sopimattomaan aikaan. Opettajatar hymyili kaikille ja kävi paikalleen istumaan.

»Tänään on tämän kevään ihanin päivä», hän huomautti. »En koskaan ole nähnyt taivasta näin sinisenä enkä puita näin vihreinä. Sade näyttää viime yönä kirkastaneen koko maailman. Se teki varmaan hyvää oraillekin, mr. Gare?»

»Hm — aivan niin. Vai heitti se sinut maahan, Charlie?» Caleb kysyi pojalta vilkaisemattakaan Lindiin. Hän iski silmää Charlielle, joka veti suunsa leveään nauruun. Garen nuorimmalla oli tapana pärskyttää nenäänsä, josta tavasta Amelia turhaan oli koettanut saada häntä luopumaan. Poika näytti vähäveriseltä eikä välittänyt mistään muusta kuin siitä, mikä oli kiellettyä. Tämä luonteenpiirre miellytti Calebia ja hän vain yllytti sitä toisten, varsinkin Judithin harmiksi ja kiusaksi. Charlie oli aina käyttänyt hyväkseen isänsä suvaitsevaisuutta.

»Ei hätää», sanoi Charlie. »Tamma vainusi karhua. Klovaczit ampuivat kahta viime yönä — toinen vei heiltä sian.»

»Karhujako? Sepä vasta harmillista», Caleb sanoi vaihtaen keskustelunaihetta. »Ole varuillasi huomenna, Martin, kun lähdet Nykerkiin. Ellen pysyköön kuomun alla. Hän on kaunis ja lihava. No, Ellen?» Caleb kumartui eteenpäin ja nipisti leikillään Elleniä käsivarteen. Tyttö hymyili velvollisuudentunnosta. Judith irvisteli koettamattakaan salata sitä.

Aterian loppuun saakka Caleb oli ystävällinen ja leikkisä. Ei sanallakaan mainittu enää tammasta. Judith ei loppujen lopuksi siis ollutkaan ratsastanut sillä.

II.

Judith ei voinut sinä päivänä tehdä mitään käsillään, minkä vuoksi hän hiipi ulos koiransa Peten seurassa ja astui metsän halki pieneen rotkoon, missä lähteestä virtaavan puron alapuolelle oli muodostunut lammikko. Pete vainusi riistaa ja karkasi metsään, ja Judith jäi yksiksensä.

Oli tukehduttavan kuuma, aivankuin sateen edellä. Tietämättä, mitä oikeastaan tekikään, Judith riisui yltään kaikki vaatteensa ja heittäytyi pitkäkseen kostealle maalle, jota peitti pehmeä, tuore ruoho. Judithin teki mieli lähteä karkuun, paeta jotakuta — hän ei tiennyt itsekään, ketä. Calebia… Elleniä… koko taloa, kuumaa lannanhajua, joka oli suorastaan tukahduttava, kun tallin ovet olivat suljetut niinkuin tänäänkin. Elämä oli vähällä tukahduttaa, musertaa hänet kuin pielus, joka painoi hänen kasvojaan, kuin salko, joka pisteli hänen ruumistaan.

Hänen mielensä olisi tehnyt lyödä Calebia tänään, jollei hän olisi ajatellut Ameliaa. Aina säälintunne esti hänen vihansa puhkeamasta ilmi. Säälintunne Ameliaa kohtaan, jonka täytyi ottaa vastaan kaikki ne raivonpuuskat, joita Caleb ei uskaltanut Judithiin syytää.

Oi, miten hyvä luonto oli, ikäänkuin sillä olisi ollut sydän metsien varjossa. Pellot, joita Caleb oli muokannut, olivat vailla hellyyttä, sen hän tiesi. Mutta täällä oli kiellettyä kauneutta, yhtä salaista kuin hänen oman ruumiinsa kauneus. Ja jotain muutakin täällä oli. Tämä ilma oli niin vapaata ja maa syvää. Hänelle oli sanottu, että hänen jalkojensa alla oli maata kahdeksantuhannen mailin syvyydeltä. Mitä oli toisella puolella? Hänen päänsä yläpuolella oli ilmaa, rajattomasti ilmaa, joka kantoi kuin siivillä — minne? Maailman ihmeellinen sekasorto ja monimutkaisuus erotti hänet kaikista muista garelaisista. Hän ei ollut enää yksi heistä. Lind Archer oli tullut ja hänen hienot sormensa olivat murtaneet salaisen salvan Judithin olennossa. Judith oli pujahtanut ulos kuorestaan kuin toukka. Mahdotonta oli palata enää takaisin pimeyteen.

Sven Sandbon oli määrä palata kotiin toukokuussa, sanottiin. Sveniäkö hän kaipasi, nyt kun hän tunsi olevansa niin omituisen vapaa? Judith katseli suoraan ylöspäin valkoisten koivujen lehväverkon läpi ja näki paisuvan valkean maan, jonka pilvi muodosti taivaan sineä vasten. Jotakin häämöitti ehkä Svenin takaa… vapaus, vapaus. Hän kastoi kätensä lammikon kirkkaaseen veteen, nosti ne ylös, kastoi ne uudestaan ja nosti ne jälleen ylös antaen joka kerran veden tippua sormiensa päistä kuin pienten valohelmien. Hän ajatteli opettajatarta, hänen hienoja käsiään ja lempeitä, hymyileviä silmiään… Hän oli kotoisin toisenlaisesta elämästä, toisesta maailmasta. Hän palaisi sinne takaisin. Hänen kätensä eivät koskaan nousisi, niinkuin Judithin nyt, rakoille siksi, että hänen olisi pakko nostaa vasikka mutahaudasta. Judith kätki kätensä selkänsä taakse ja painoi rintansa kylmää maata vasten. Raskaita, mielettömiä huokauksia kohosi hänen kurkustaan ja hänen silmiinsä nousi kyyneleitä. Hän oli kauhean ruma, ja koko elämä oli ruma. Äkkiä hänen vihansa Calebia kohtaan puhkesi ilmi. Hänen suuri, voimakas ruumiinsa lepäsi jäykkänä maassa näyttäen äkkiä luonnottomalta keskellä tätä luontoa. Sitten hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan purskahti itkuun kuin nainen…

III.

Judith puki päälleen, vihelsi Petelle, ja kun koira iloisesti hyppien tuli hänen luokseen, asteli hän hitaasti kotiin. Tien varrella hän kulki pohjoisen lehmälaitumen ohi, missä Calebilla oli muutamia sonni vasikoita lypsylehmien joukossa. Judith nojautui aitaan ja seurasi katseillaan kahta nuorta sonnia, jotka hyppivät ja leikillä puskivat toisiaan, sillä kaikesta päättäen ne vasta olivat keksineet sarventynkänsä. Judith huomasi, miten suuresti ne olivat kasvaneet viime näkemästä. Niiden harmaat, typerät kasvot olivat muuttuneet äkäisemmiksi, kyljet täyteläisemmiksi, niskapoimut sileämmiksi, valkoisemmiksi ja paksummiksi. Caleb panisi pian renkaat niiden turpiin ja ne muuttuisivat typerän rumiksi, kun kaikki hurjuus ja villiys niistä tukahtuisi. Ne olivat kauniita sonneja, ehkäpä joku islantilaisista maksaisi niistä sievoisen summan. Judith tunsi sisäistä kiihotusta katsellessaan niitä. Hän kääntyi mennäkseen, inhoten itseään, kun nuo nuoret elukat saattoivat viehättää häntä niin suuressa määrin. Mutta uteliaisuus, jota hänen oli mahdoton hillitä, kahlehti hänet pitkäksi aikaa paikoilleen. Oi, miten hurjia ne olivat leikkiessänsä…

Judith kuuli Charlien ratsastavan metsän läpi ja kutsuvan karjaa. Koira kintereillään Judith kiiruhti kotiin.

Ellen tutki jalkaansa Juden astuessa huoneeseen.

»Minä lähden huomenna Martinin kanssa viemään karjaa, Ellen», Jude sanoi ystävällisesti. »Jalkasi on aivan sennäköinen kuin siinä olisi patti.»

»Toivottavasti se on huomenna jo terve», vastasi Ellen. »Isä tahtoo, että minä menisin.»

»Pyh!» sanoi Judith. »Ja sinä menet — vaikkapa kainalosauvojen varassa!»

»Hiljaa, tytöt!» pyysi Amelia. »Ei huolita hankkia uusia ikävyyksiä enää tänään. Tammasta on ollut jo kyllin yhdeksi päiväksi.»

Siitä huolimatta Judith Calebin palatessa tallista sanoi uudestaan Ellenille, että hän oli halukas lähtemään hänen sijassaan. Opettajatar, joka työskenteli pöytänsä ääressä huoneen toisessa päässä, tarkkasi salavihkaa Calebia. Hän olisi voinut vaikka lyödä vetoa, ettei Caleb olisi kuulevinaankaan Judithin huomautusta. Ja oikeassa hän olikin.

Hetken kuluttua Caleb, nostaen silmänsä maanviljelyslehdestään, huusi Ameliaa, joka oli keittiössä.

»Minä kuulin tänään, että Sven Sandbo palaa huomenna kotiin Sidingistä», sanoi hän.

Juden kasvoille kohosi puna. Ellen vilkaisi häneen. Molemmat tiesivät, samoinkuin opettajatarkin, ettei Caleb koko päivänä ollut poistunut farmiltaan eikä ollut voinut kuulla sellaista uutista, sillä ketään vierasta ei myöskään ollut käynyt talossa.

Hiukkasta myöhemmin, puhuttuaan muista asioista, Caleb kääntyi Judithin puoleen sanoen:

»Huomenna voit ottaa uuden karhin työskennellessäsi puutarhassa, Jude.»

»Ellen ei voi lähteä Martinin mukaan, hänen jalkansa on kipeä», Judith huomautti.

»Sinä tarkoitat, Jude, ettei hän voi lähteä, jos Sven Sandbo palaa Nykerkistä. Ha, haa! Sainpa sinut nyt kiinni!» Hän nauroi sydämellisesti sivellen kädellään viiksiään. Hänen silmissään loisti ilkeämielinen ilme. Miten hän nauttikaan voidessaan kiusata tyttöjä heidän heiloillaan! »Sinä olet liian nuori haaveillaksesi. Huomasin sitä sinussa äskettäin. Ettekö tekin ole huomannut, miss Archer?»

Lind hymyili Judithille, joka hyökkäsi harmistuneena pystyyn. Caleb katseli häntä huvitettuna.

»Äiti, pelkäänpä, että Jude unohtaa itsensä.» Caleb kääntyi pois ja läksi naureskellen ulos.

»Oi, Jude, kyllä sinä tiedät, mitä tuo aina merkitsee!» Ellen kuiskasi, jotta Lind ei kuulisi. »Miksi ihmeessä sinä et voi hillitä itseäsi?»

Mutta Judith istui mykkänä ja synkkänä ikkunan luona katsellen ulos hämärään. Hetken kuluttua hän nousi ja alkoi auttaa Ameliaa illallispuuhissa.

»Jospa me voisimme olla joskus syömättä», huokasi Amelia. »Se on niin väsyttävää.»

Caleb ei tullut illalliselle. Jokainen, Lindkin, tiesi, mitä se merkitsi. Niin pian kuin lapset olivat levolla, kuulisivat he hänen puhuvan matalalla äänellä Amelialle, ja aamulla äidin silmien ympärillä olisi mustat varjot. Aterian aikana Ellen katsoi pöydän yli moittivasti Judithiin; nuorempi sisar vihasi tuota ilmettä. Judith polki jalkaansa ja läksi yläkertaan.

Kun Caleb palasi huoneeseen, ilmoitti hän jo olevan ajan mennä levolle. Hän sanoi sen ystävällisesti, mutta Amelia vainusi muuta ystävällisten sanojen takaa. Lapset ja Lind läksivät ullakolle. Caleb oli kello, jonka mukaan perhe nukkui, heräsi, söi ja teki työtä.

»Kello viisi ylös joka-ainoa. Ellen ja Martin lähtevät viemään sonneja Nykerkiin, muistakaa se», hän huusi heidän jälkeensä.

IV.

Kaikki, yksinpä Lindkin, joka ei ollut tottunut sellaiseen itsevaltiuteen, olivat murkinalla kello puoli kuusi.

Tästä pakollisesta varhaisesta nousemisesta oli ainakin joku hyvä: tahtoen tai tahtomattaan tuli nähneeksi aamunsarastuksen. Se levisi kuin suunnaton kukkanen yli taivaanrannan. Maa sen alapuolella oli kirkas ja tumma, ikäänkuin se olisi hohtanut sinisen lasin läpi. Tuntui siltä kuin ensi kertaa olisi seisonut pallolla, joka liikkui rytmillisesti avaruudessa. Se oli kristallinkirkas vaikutelma.

Mutta murkina sen sijaan oli synkkä paikka. Ellen oli kalpea kivusta, jonka jalka hänelle tuotti, ja Amelian rinnassa äidin huolet ja vaimon alistuvaisuus taistelivat keskenään. Caleb ja Martin keskustelivat karjan myönnistä; ei sanallakaan mainittu Juden sonnia, vaikka Martin oli päättänyt huolehtia siitä, että tyttö saisi toisen omansa sijaan.

Judith kiiruhti heti ulos juotuaan kupin kahvia ja alkoi lapioida lantaa rattaille. Hänen kätensä olivat yhä paisuneet ja verillä, mutta hän oli liian ylpeä valittaaksensa. Jos Ellen jaksoi kestää Amelian vuoksi, niin kesti hänkin.

Ellen ja Martin läksivät matkaan ajaen karjaa edellään, ennenkuin opettajatar ennätti sanoa heille hyvästi.

Lind kiiruhti ulos ja näki heidän katoavan tielle; Martin istui kumarassa rattaitten istuimella kuin vanha, väsynyt ukko, ja Ellenin asento oli liian jäykkä ollakseen luonnollinen.

Ja Caleb Gare läksi Yellow Postiin ollakseen läsnä kokouksessa, jossa oli määrä käsitellä kirkon raha-asioita. Vaikka se riistikin aikaa hänen omilta asioiltansa, niin oli hänestä huvittavaa olla kirkon johtokunnan jäsenenä, samoinkuin koulunkin. Huvi johtui etupäässä siitä, että hän saattoi pitää silmällä, ettei kukaan muu kirkkorahaston johtokunnan jäsenistä saanut hyötyä muiden kustannuksella.

Tänä päivänä hän läksi kokoukseen erikoisesti siitä syystä, että hänellä oli omat epäilyksensä Björn Aronsonia kohtaan, joka oli kirkkorahaston hoitaja.

Hän piti silmällä Fusi Aronsonin nuorempaa veljeä melkein koko kokouksen ajan, jossa pidettiin aivan varmana asiana, että Björnin haltuun uskotut varat olivat hyvässä turvassa jykevässä arkussaan Aronsonin farmilla. Caleb ei voinut ymmärtää, miten Björn tähän aikaan vuodesta oli voinut ostaa kolme täysirotuista jerseylehmää tuolta Klovacz pakanalta, joka ei kuulunut edes kirkkoon. Caleb oli nähnyt ne karjalaumassa ja tuntenut ne heti paikalla.

Kokouksen jälkeen hän astui Björnin luo, joka irrotti hevosensa suitsia paalusta.

»Sinulla näyttää olevan joitakin jerseylehmiä», hän sanoi taputtaen nuorta miestä olkapäälle. Björn säpsähti. Caleb hymyili.

»Niin on», sanoi Björn.

»Ostitko ne Sidingistä?»

»En, vaan Klovaczilta. Hän tarvitsi rahaa ennen lähtöään», sanoi Björn. Hänen silmänsä painuivat maahan. Caleb hymyili taaskin, kieppuen edestakaisin saappaankorkonsa varassa. Björn nousi ajoneuvoihinsa ja ajoi suoraan Yellow Postia kohden, läimähyttäen hevostaan piiskalla.

Björn ei ollut samanluonteinen kuin hänen veljensä. Mutta koska Fusi oli rehellinen, niin oelandilaiset pitivät luonnollisena asiana, että hyvä veri virtasi perheen kaikkien jäsenten suonissa. Siinä he hiukan erehtyivät, Caleb tuumi itsekseen iloiten mielessään, että oli keksinyt Aronsonin nimikilvessä tahran, jolle hän helposti voisi painaa sormensa. Ei, jo kauan hän oli tiennyt, ettei Björn ollut samaa maata kuin hänen veljensä. Björn ei ollut edes viitsinyt oppia englantia yhtä huolellisesti kuin Fusi. Caleb päätti pistäytyä Fusin luona kotimatkalla.

Olipa toinenkin seikka, jota Calebin mielestä oli edullista pitää silmällä. Hän nousi rattailleen, maiskahutti suutaan hevoselleen ja kääntyi Klovaczin taloon johtavalle tielle. Päivä oli kaunis, ja Caleb oli erinomaisen hyvällä tuulella. Kääntäen päätään lännen puolelle hän saattoi nähdä omat peltonsa, jotka olivat lupaavan vihantia. Itäpuolella olivat Anton Klovaczin karut, kiviset maat, joilla kasvoi huonoa heinää. Häntä nauratti ajatellessaan sitä kohtalon ivaa, että Mark Jordan oli saapunut tähän kurjaan taloon, joka, siinä tapauksessa että valtio myöntäisi Anton Klovaczille omistusoikeuden siihen, olisi ainoa omaisuus, jonka tämä parin kuukauden kuluttua jättäisi jälkeensä.

Caleb kääntyi kapealle, harvoin ajetulle tielle, joka johti Anton Klovaczin ulkohuonerakennusten ohi. Hän ajoi hitaasti antaen pyörien kulkea ruohoista tienlaitaa pitkin, jotta ne ratisisivat mahdollisimman vähän. Hän kurotti kaulaansa nähdäkseen niin paljon kuin suinkin Klovaczin talosta.

Siitä oli jo kuukausia, kun hän viimeksi oli keskustellut Antonin kanssa, mutta hän oli kuullut Yellow Postissa, että hänen terveytensä oli hyvin heikko ja että hän aikoi pian matkustaa kaupunkiin antaakseen erään etevän erikoislääkärin tutkia itseään. Mutta nämät uutiset vahvistivat vain sitä tiedonantoa, jonka Bart Nugent oli ilmoittanut hänelle viime kirjeessään, nimittäin että Mark Jordanin oli määrä hoitaa Klovaczin maatilaa hänen poissaollessaan. Bart oli viisas mies, ja hän oli tehnyt monta palvelusta Calebille elämän varrella koskaan epäilemättä hänen tarkoituksiansa. Bart oli olettanut, että Caleb oli huvitettu Markista Amelian vuoksi. Eläinlääkärinä ja tallien omistajana oli Bartin onnistunut ylläpitää tuttavuutta Mark Jordanin kanssa sodan jälkeenkin, ja oli hän uskollisesti tehnyt selkoa kaikista nuoren miehen vaiheista. Caleb naureskeli itsekseen palauttaessaan kaikkea tätä mieleensä. Bart oli hyvä mies. Mutta nyt —

Caleb veti esille liivintaskustaan Bartin viimeisen kirjeen sekä erään toisen, jonka mukana Bartin kirje oli saapunut sairaalasta. Hän pudisti päätään ja hänen silmiinsä ilmestyi ilme, jota niissä harvoin näkyi. Amelia ei saisi koskaan tietää, että Bart Nugent oli eronnut tästä maailmasta. Sillä Bartia sekä hänen tuhkatiheään saapuvia tiedonantojaan Markista Amelia pelkäsi. Bart oli ainoa yhdysside Calebin ja ulkomaailman välillä. Vaikka Amelia saisikin kuulla, että Mark oleskeli Klovaczin farmilla, niin ei hänen koskaan tulisi saada tietää, että Bart Nugent oli kuollut. Mark Jordan palaisi jälleen kaupunkiin, ja Caleb voisi kadottaa kaikki hänen jälkensä, mutta sitä ei Amelian pitänyt saada tietää. Sillä samalla Amelian pelko myös katoaisi.

Caleb ajoi laiskasti rattaillaan leppäpensaikon reunaa pitkin, jonka kukat muodostivat ikäänkuin keltaisia rasvapilkkuja tien ja Klovaczin farmin välille. Hän kuuli kahden miehen äänet, jotka kaikuivat aitauksen toiselta puolen. Toinen oli kimakka ja heleä kuin lapsen, tai kuin tuulen vingunta uuninpiipussa; toinen oli sointuva ja hillitty. Caleb tunsi heti vastenmielisyyttä tuota toista, syvää ja vakuuttavaa ääntä kohtaan. Vaistomaisesti hän tiesi, että se oli Mark Jordanin. Toinen ääni oli Anton Klovaczin, kuolemaan tuomitun keuhkotautisen, joka asui valtion maalla.

Pensaikon tiheiden lehvien läpi Caleb näki vilahdukselta nuo molemmat miehet. Jordan oli pitkä ja hartiakas, Anton Klovacz vieläkin pitempi ja kapea kuin kuusilauta. Hänen hartiansa olivat sisäänpäin painuneet, hänen kasvonsa luisevat ja kuoppaiset. »Hyvä Jumala, miltä hän näyttää!» tuumi Caleb. Hän näki edessään taudin, kuoleman — juuri sen, mitä hän itse pelkäsi — joiden edessä ihminen on voimaton.

Kun miehet sivuuttivat hänet, käänsi Caleb päätään ja seurasi katseillaan Jordania, kunnes hänen silmiään kirveli. Huh, miten hän oli isänsä näköinen — käveli aivankuin hän olisi ollut itse Jumala! Entisaikojen mustasukkaisuus syttyi jälleen Calebin sydämessä kuin raivoava tauti, joka kauan aikaa on ollut tyrehdyksissä, mutta äkkiä puhkeaa ilmi raivokkaammin kuin koskaan ennen. Paljain päin hän istui rattaillaan, pitkät käsivarret riippuen polvien välissä ja kädet ristissä. Ohjakset riippuivat höllinä, hevonen kuopi kärsimättömänä maata. Rastas lähimmässä lepässä liversi. Mutta Caleb istui liikkumattomana huomaamatta mitään. Tuo kaunis poika ei ollut hänen poikansa! Hän oli Amelian ja Del Jordanin poika, Delin, jonka härkä oli puskenut hengiltä. Calebin pojat — Calebin lapset, mitä he olivat? Avioliitossa syntyneitä kylläkin, ei mitään lehtolapsia. Mutta karuja, näivettyneitä ja kitukasvuisia samoinkuin hänen maansa ja hedelmättömiä kuin hänen peltonsa, ennenkuin hän oli höystänyt niitä omalla verellään pusertaakseen niistä esille laihan sadon. Calebin pää vaipui alas, kunnes se kosketti hänen rintaansa. Lauha tuuli leyhytteli hänen pörröistä tukkaansa, ja tuo näkymätön liike ilmaisi rajatonta sääliä.

V.

Caleb ajoi Ensi Aronsonin pihalle. Hänen kasvoillaan karehteli iloinen ilme. Hän oli tullut aivan erikoisessa asiassa. Kookas islantilainen astui häntä vastaan ja tervehti häntä jäykästi.

»Minä kuulin, että Björn on ostanut lehmiä Klovaczilta», Caleb sanoi ystävällisesti laskeutuessaan maahan rattailtaan. »Hän on varmaankin tänä keväänä hyvissä varoissa.»

»Klovacz oli hänelle velkaa», vastasi Fusi lyhyesti.

Caleb naurahti. »Eipä niinkään, Fusi. Björn maksoi rahassa niistä täyden maksun.»

Fusi hätkähti. »Mitä te tarkoitatte, mr. Gare?»

»Tietysti hän panee rahat takaisin jykevään arkkuun, Fusi. Kirkko tarvitsee rahansa, senhän te tiedätte», hän sanoi ystävällisesti laskien kätensä kookkaan miehen rinnalle. Hän kääntyi mennäksensä.

»Tietysti», hän lisäsi, »ei teidän tarvitse pelätä, että minä antaisin hänet ilmi.»

Fusi katsoi epäröiden Calebiin ymmärtämättä oikein, mistä oli kysymys. Sitten puna kohosi hänen kasvoilleen. Hän puristi suuren kätensä nyrkkiin ja hyökkäsi Calebia kohti.

»Malttakaa mielenne, Fusi, malttakaa mielenne», Caleb pilkkasi. »Kurkistakaa ensin suureen arkkuun. Ja asiasta toiseen, kun olette halukas sopimaan kanssani tuon metsäpalstan hinnasta, joka pistäiksen heinäniittyjeni väliin, niin ilmoittakaa minulle. Mitä pikemmin, sitä parempi.»

Hän nousi rattaille ja ajoi tiehensä.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings