VIIDESTOISTA LUKU.

I.

Caleb oli Amelian kautta antanut sellaiset määräykset, että Charlien oli joka ilta haettava karja kotiin. Ja muutamia päiviä myöhemmin Charlie sai myös käskyn lähteä Yellow Postiin hakemaan postia ja ostamaan ruokaa. Siten Judithin vapaus rajoittui hänen omiin ajatuksiinsa hänen ajaessaan niittokonetta edestakaisin heinäpellolla. Sateitten jälkeen kuumuus ei ollut enää yhtä tukahduttava eikä heinäkään yhtä tomuista. Niittokoneen surinassa oli jotain rauhoittavaa. Se esti ajatukset kiintymästä mihinkään muuhun ääneen.

Mutta Sven varmaankin ihmetteli, miksikä Judith ei tullut kohtauspaikalle. Tänään Judith päätti koettaa tavata häntä poistuessaan pellolta ja kertoa, että Caleb vartioi häntä. Svenin täytyi odottaa vielä muutamia päiviä, kunnes isä lähtisi jonnekin ja he voisivat tavata toisensa lähteen reunalla joutumatta kiinni. Sillä välin kuin Judith ajatteli Sveniä hänen silmänsä seurasivat konetta, jonka siiven alla korkea heinä taipui kuin elollinen olento. Äkillinen tuulenhenki kaatoi pystyssä olevan heinän harmaaksi pinnaksi, ikäänkuin jättiläiskäsi olisi kulkenut sen ylitse. Salaperäinen tunne oli vallannut Judithin mielen, kaikki mikä oli elollista, hyväili tai tuli hyväillyksi.

Hän katseli Charlie'a, joka kulki hänen takanaan, ja vilkaisi sitten toiselle pellolle, missä Martin ja Ellen työskentelivät. Hän tiesi, että Ellenin olisi tehnyt mieli lähteä talosta Malcolmin mukana. Judith ei voinut koskaan antaa anteeksi sitä, ettei Ellen ollut seurannut elämänsä syvintä vaistoa. Hän vihasi Elleniä ja toivoi salaa, että hänen täytyisi koko ikänsä surra ja odottaa jotain, jota hän ei koskaan voisi saavuttaa.

Juden ajatukset siirtyivät Lindiin, Lindin läsnäollessa hän oli yrittänyt liikkua hiljaa ja hän oli tutkinut itseään peilistä nähdäkseen, oliko hän lainkaan Lindin kaltainen. Näitä asioita Sven ei ymmärtänyt. Hänen täytyisi oppia niitä ymmärtämään siinä toisessa maailmassa, jonne he aikoivat yhdessä lähteä heinänteon päätyttyä. Amelian kärsivät silmät kohosivat Judithin eteen, mutta hän karkotti tuon kuvan luotaan. Joskus sen kuitenkin piti tapahtua, yhtä hyvin siis nyt jo. Ehkäpä unelma katoaisi samalla kuin Lind lähtisi täältä — ja sitten seuraisi jälleen uusi talvi jäätyneine lantakasoineen ja nälkäisine karjoineen…

Viimeisenä niittopäivänä Caleb sanoi lähtevänsä illalla Björn Aronsonin luo puhumaan kellon ostosta Yellow Postin kirkkoon. Hän kertoi aikeestaan Martinille päivällispöydässä; Judith ei ollut kuulevinaan, vaan kääntyi äkisti Lindin puoleen ja kysyi häneltä jotakin koulusta. Caleb sanoi edelleen Martinille, että hän aikoi pyytää Björniä puimaan.

»Hän ei vaadi sen enempää kuin sekarotuisetkaan, mutta tekee ahkerammin työtä», lisäsi hän.

Kun Judith toisten jäljessä palasi heinäpellolle hevosineen, pysähtyi hän tien lähellä olevaan notkoon, missä pajut peittivät hänet näkyvistä, ja vihelsi Svenille. Sven oli varmaankin Sandbon farmin pihalla, jollei hän ollut jo palannut omalle pellolleen pohjoisen puolella. Judith vihelsi kimakasti ja pitkään, ja samassa Sven saapuikin jo juoksujalkaa. Hän suuteli kiireissään kömpelösti Judithia.

»Oi, Judie!» Sven huudahti. »Minun pitää saada —»

»Tänä iltana», Judith sanoi nopeasti, »mutta älä tule myöhään.»

Judith läimäytti ohjaksilla hevosia selkään ja kääntyi pellolle. Hänen sydämensä löi kuin vasara rasvaisten työhousujen alla. Sven oli ollut puhdas ja punakka, ja hänen paitansa oli kaulasta avoinna, joten hänen tuore ihonsa pääsi näkyviin.

Niittotyö saatiin loppuun varhain iltapuolella, ja koneet vietiin kotiin. Judith huomasi, että Ellenin kasvot olivat kalpeat ja hänen silmäluomensa punaiset ja turvonneet. Mutta hän ei tuntenut häntä kohtaan muuta kuin halveksumista. Ellenin kärsimyksessä ei ollut mitään ihailtavaa. Ennen Malcolmin paluuta Judith oli säälinyt Elleniä ja olisi kernaasti kaikella tavalla säästänyt häntä töistä, jotka olivat liian raskaita hänelle. Nyt hänen mielestään kaikki, mitä Ellenin täytyi kestää, oli täysin ansaittua. Olihan hänellä ollut valinnan vara.

Judith ajoi kotiin toisten edellä. Hän riisui nopeasti hevoset valjaista ja vei ne laitumelle. Sitten hän läksi keittiöön, missä Amelia keitti pieniä kurkkuja.

»Mitä sinä aiot tehdä?» kysyi Amelia, kun hän näki Judithin kaatavan kuumaa vettä kattilasta pesuvatiin.

»Pesen hiukseni», sanoi Judith lyhyesti.

Amelia katsoi häneen uteliaana. Omituinen viikonpäivä sellaiseen työhön. Tavallisesti pestiin hiukset sunnuntaisin, jolloin se ei häirinnyt muita tehtäviä. Caleb oli kuitenkin niin kaukana laitumella katsomassa hevosia, ettei hän ennättäisi palata takaisin, ennenkuin kaikki oli jo tehty.

Judith kantoi veden ulos auringonpaisteeseen ja laski vadin maahan. Sitten hän laskeutui polvilleen ja kastoi päänsä veteen, hieroen mustaan tukkaansa Lindin antamaa saippuaa. Sen jälkeen hän istahti aurinkoon, kunnes tukka oli kuiva. Sillä oli mieluisa, erikoinen tuoksu aivankuin Lindinkin hiuksilla.

Sitten Judith läksi Lindin huoneeseen peseytymään. Miten suloista tuo saippua oli, sanoin kuvaamatonta. Judith ei ollut koskaan ennen käyttänyt muuta kuin Amelian kotona keittämää saippuaa. Hän hieroi saippua vaahtoon koko ruumiinsa, ja vain vastenmielisesti pesi hän sen vihdoin pois.

Lind tuli koulusta Judithin pukiessa ylleen. Opettajatar antoi hänelle silkkisen puseron, mutta Judith pelkäsi, että Caleb huomaisi sen. Hän antoi Lindin kammata hiuksensa ja lupasi, että hän saisi Calebin lähdettyä panna pari pisaraa hajuvettäkin. Sitten he läksivät alas, missä Ellen soitti harmoniota.

Ellen soitti erästä kansanlaulua, jota joku kerran Garessa käydessään oli laulanut ja soittanut. Ei mikään muu kansanlaulu ollut Ellenille niin rakas. Se oli lapsuudenmuisto, jota hän ei koskaan voinut unohtaa. Lind oli tarjoutunut opettamaan hänelle muita lauluja, mutta Ellen väitti, ettei hänellä ollut aikaa opetella mitään uutta. Lind epäili, että tämä tarjous oli loukannut häntä.

Ellen katsoi Judithiin, kun tämä tuli huoneeseen, mutta ei sanonut mitään hänen tukastansa. Judith läksi ulos.

Hevosaitauksessa seisoi kiiltävän musta varsa, joka oli tuotu jonkun islantilaisen farmilta. Elukka kaapi maata ja taivutti korskeaa, kiiltävää kaulaansa. Judith pysähtyi hetkeksi veräjälle katselemaan hevosta. Tämä nosti päätään ja käänsi huohottavat sieraimensa tyttöön päin. Sen silmissä oli vihamielinen ilme. Judith kääntyi pois, vaistomaisesti kohottaen rintaansa.

II.

Heti sen jälkeen kuin Charlie oli mennyt hakemaan karjaa, Caleb läksi ajamaan. Lammaslaitumelta Jude näki hänen kääntyvän metsätielle ja ajavan pohjoiseen päin. Hän oli hyvillään, että Caleb oli lähtenyt Aronsoniin.

Sven odotti häntä lähteen reunalla, kun Judith tuli sinne. Tyttö astui hiljalleen törmää alas ja taivuttaen koivun oksat erilleen pysähtyi hetkeksi aurinkoon, jonka säteet muodostivat puitteet hänen ympärilleen; hänen mieleensä muistui näet, että Sven oli tehnyt samoin heidän viimeksi tavatessaan toisensa täällä.

»Jumaliste, sinä olet kuin kaunis kuva, Judie», Sven huudahti. Judith oli mielissään ja istahti Svenin viereen.

Judithin kauneus hurmasi Sveniä. Hän huomasi, miten hieno ja musta hänen tukkansa oli ja miten suloista oli kosketella häntä. Judith kietoi voimakkaat käsivartensa Svenin ympärille ja tunsi hänen sydämensä tykytyksen. Hän veti alas puseronsa, jotta heidän paljaat rintansa koskettivat toisiaan, ja hän iloitsi, että hän oli pessyt itseään hyvänhajuisella saippualla.

»Judie…» Sven kuiskasi painaen huulensa hänen korvaansa vasten.

»Minua pelottaa hiukan tänä iltana», Judith mutisi.

Sven painoi hänet himokkaaseen syleilyynsä. Aika upposi siunattuun iäisyyteen.

Pajukon taakse, metsätien pohjoispuolelle, oli Caleb pysähdyttänyt tammansa ja jäänyt odottamaan. Hän oli istunut kärsivällisesti ja katsellut Sandbon farmille päin, kunnes hän tyydytyksekseen näki Svenin ratsastavan aukiolle ja poikkeavan laidunmaan yli lännenpuolelle. Sitten hän oli sitonut tamman puuhun ja hiipinyt metsikön läpi sille paikalle, mistä hän oli nähnyt Svenin katoavan.

Hän hiipi varovasti eteenpäin varoen astumasta kuiville oksille. Kun aurinko alkoi laskea, hän kuuli ääniä, jotka tuntuivat tulevan alhaalta notkosta. Nyt hän näkikin heidät istumassa yhdessä, käsivarret toistensa ympärillä, lammen rannalla. Caleb siveli hiljaa leukaansa. Hän kääntyi ja palasi äänettömästi laidunmaalle ja sieltä tammansa luo metsätielle.

III.

Seuraavana päivänä Judith unelmoi lakkaamatta. Hän seisoi tallissa syöttäen kananpoikia ja ajatellen Sveniä sekä sitä kaukaista seutua, jonne he piakkoin aikoivat yhdessä lähteä. Sven oli ollut ihmeellinen eilen illalla, oli puhunut hänelle niinkuin ei koskaan ennen. Hänen oli ollut kovin vaikea lähteä ja sanoa hänelle hyvästi. Pian ei mitään hyvästijättöä enää tarvittaisi. He saisivat soman talon kaupungissa, Sven lähtisi joka päivä työhönsä, mutta iltaisin he olisivat taas yhdessä — kaiket yöt… Tuntui jo melkein todelta, että Caleb ja karja ja maatyöt ja hiki ja heinäntomu, kaikki katoaisi ikipäiviksi. Judith vilkaisi eteensä ja näki varjon lankeevan tallin lattialle. Sitten Caleb ilmestyi ovelle.

Judith seisoi suorana. Hän näki isänsä kasvot, ne olivat kuin rautaan valettu naamio. Caleb oli nähnyt heidät — Judith tiesi sen heti. Jollakin tavalla hän oli keksinyt heidät — vakoillut heitä. Caleb astui talliin. Judith oli mykkä.

»No, mitä voit sanoa puolustukseksesi? Mitä voit sanoa puolustukseksesi?» Caleb astui lähemmäksi, pää eteenpäin taivutettuna. Judith ei liikahtanut paikaltaan. Hänen silmänsä kiintyivät lattiaan silmänräpäykseksi. Aivan hänen jalkojensa juuressa oli pieni lyhytvartinen kirves. Se oli pudonnut seinältä hänen selkänsä takaa.

»Mitä sinä teit metsikössä? Yhdessä tuon Sandbon koiran kanssa, ha, haa! Oletko samanlainen luuska kuin äitisikin? Tulehan tänne, niin näytän sinulle, kannattaako olla hieno!» Caleb astui askeleen lähemmäksi. Judithin käsi ojentautui maahan ja tarttui kirveen varteen.

Tyttö suoristi itsensä äkisti ja heitti kirveen koko voimallaan Calebin päätä kohti. Hän sulki ymmällä ollen silmänsä, ja kun hän avasi ne jälleen, näki hän Calebin kumartuneena eteenpäin, käden tavoitellessa viiksiä. Kirves oli vajonnut syvälle seinään hänen päänsä taakse.

»Vai sellaisia metkuja sinulla on? Ha, haa!» Caleb hyökkäsi eteenpäin ja tarttui Judithia ranteisiin kiinni, heittäen hänet lattialle. Sitten hän vetäisi nuoran seinästä ja sitoi tytön toisesta kädestä ja jalasta seimeen kiinni.

Judith oli siksi hämmästynyt omasta hurjasta teostaan, ettei hän ruvennut vastustelemaan. Hän makasi suullaan tuskin tuntien lannan hajua. Hänen ruumiinsa alkoi väristä. Hän tiesi, että Caleb oli lähtenyt pois. Hän ei pelännyt omasta puolestaan, mutta hän tiesi, että Caleb kävisi Amelian kimppuun. Amelia ei kyennyt puolustautumaan häntä vastaan. Isä olisi aivan hurjana vihasta. Voisihan hän vaikka murhata äidin… kaikki oli nyt mennyttä… kaikki lopussa… Ei muuta jäljellä kuin maa ja karja ja lanta… Hän makasi liikkumatta, kunnes varjo, joka lankesi tallin ovesta sisään, oli kääntynyt idästä lännen puolelle; kunnes nuora oli syövyttänyt punaiset uurteet hänen ranteisiinsa ja hänen hiuksensa olivat täynnä kuivunutta lantaa.

IV.

»Hän on tallissa», sanoi Caleb, kun perhe oli yrittänyt syödä illallista eikä sanallakaan ollut mainittu Judea.

Turhaa hänen oli sanoa sitä. Jokainen tiesi sen ilmankin. Caleb oli kieltänyt ketään menemästä talliin sinä päivänä.

»Mitä me teemme hänelle? Mitä me teemme hänelle, äiti?» Caleb kääntyi ystävällisesti Amelian puoleen, joka oli kalpea kasvoiltaan ja aivan sanaton.

Caleb nojautui tuolinsa selkää vasten ikäänkuin hän olisi ollut tuomari.

»Lähitienoilta ei ole tuomaria, joka voisi ratkaista tämän asian», hän jatkoi rauhallisesti, ikäänkuin puhellen itsekseen. »Siksi meidän täytyy suoriutua tästä jutusta omin voimin — niin hyvin kuin voimme.»

Martin, Ellen, Charlie ja Amelia istuivat puoliympyrässä huoneessa kuunnellen Calebin saarnaa. Opettajatar, joka oli kuullut Charlielta, mitä oli tapahtunut, oli kovin masentuneella mielellä. Hän oli lähtenyt Sandbohon iltapäivällä toivoen tapaavansa Markin siellä ja saavansa inhimillistä osanottoa.

»Talossa on tehty murhayritys», Caleb jatkoi sointuvalla äänellä. »Rikos on tehty. Me olemme edesvastuussa osallisuudesta tähän rikokseen. Kaikkein ensiksi meidän tulee ottaa selko itse tapahtumasta. Amelia, lähde lasten kanssa talliin. Minä odotan täällä.»

Amelia, Martin, Ellen ja Charlie läksivät ulos sanomatta sanaakaan. He astuivat talliin ja näkivät Judithin makaavan lattialla. Amelia koetti pysyä aivan jäykkänä, jotta hän ei hyökkäisi Judithin luo ja vapauttaisi häntä köysistä. Se oli hirveä hetki hänelle. Martinin kasvot venyivät pitkiksi, kun hän näki kirveen tyveä myöten uponneena hirsiseinään. Judith ei liikahtanut eikä katsonut heihin. Hänen vaatteensa olivat kiertyneet hänen ruumiinsa ympärille, ja hiuksissa hänellä oli olkia ja lantaa.

»Jude», sanoi Ellen pysähtyen kynnykselle.

Judith ei vastannut.

»Hyvä», sanoi Ellen. Mutta hänen ruumiinsa vapisi.

He palasivat taloon. Caleb istui yhä samassa asennossa kuin heidän poistuessaan ulos. He palasivat entisille paikoilleen.

»On monta eri tapaa käsitellä tätä tapausta», Caleb jatkoi asiallisesti. »Yhden olen jo maininnut — voimme vedota kaupunkiin. Toinen se, jonka te näitte itse — tallissa. Mutta on vielä kolmaskin tapa — ehkäpä Amelia haluaisi tietää, mikä se on —» Caleb vilkaisi Ameliaan, kasvojen alaosa käden peitossa.

Amelia istui jäykkänä. Nyt se siis tuli. Mark Jordan saisi maksaa Judithin hurjan teon. Ei, niin totta kuin Jumala oli olemassa, ennemmin hän ottaisi Calebin hengiltä — eikä kukaan saisi tietää, miksi hän sen teki.

»Minä annan Amelian valita — onhan Judith hänen lapsensa. Ha, haa! Hänen lapsensa, totta totisesti!»

Amelia vilkaisi Elleniin, sitten Martiniin, vihdoin Charlie'in. Ehkäpä Caleb koetti vain saada häntä ansaan. Voisihan hän kaikesta huolimatta ilmaista heille totuuden. Amelia nieli tuskansa.

»Eiköhän olisi parasta pitää häntä täällä, Caleb?»

Caleb katseli häntä huvitettuna. »Tarkoitatko sallia hänen raivota?»

»Ei — pitää häntä telkittynä — jonkun aikaa — kunnes hän rauhoittuu. Puhua hänen kanssaan — pakottaa hänet ymmärtämään erehdyksensä.»

Amelia oli keksinyt oikean sanan sanoessaan — pakottaa. Se oli Calebille mieleen. Hänen mielensä pehmeni. Ehkäpä tämä ei ollut vielä oikea hetki. Hän tahtoi säästää paljastuksen toiseen kertaan. Mark Jordan ei lähtisi täältä, vielä hyvään aikaan. Hän nousi tuoliltaan rauhallisena ikäänkuin keskustelu olisi ollut mieluisaa ja aivan yleistä asiaa koskettelevaa.

»Olet kai oikeassa, Amelia, olet kai oikeassa. Lähtekää nyt lypsämään ja laskemaan maitoa. Minä menen pellavapeltoa tarkastamaan, äiti. Onko lyhdyssä kylliksi öljyä?»

V.

Lind söi illallista Sandbossa, jotta häneltä ei mitään kysyttäisi. Mutta hän vei Svenin syrjään ja kertoi, mitä oli tapahtunut.

Sven kirosi julmasti ja kalpeni. Suurella vaivalla Lind sai estetyksi, ettei hän heti hyökännyt Gareen. Mutta hän sai Lindin lupaamaan, että jollei Judithia päästettäisi vapaaksi vielä tänä iltana, niin hän tulisi siitä ilmoittamaan hänelle. Sven raastoi hiuksiaan, ja vihan ja surun kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Lind puheli hänen kanssaan, kunnes hän hieman tyyntyi, ja sitten Sven saattoi Lindin Klovacziin päin. Kun hän näki Markin tulevan, kääntyi hän takaisin.

Lind tapasi Markin tiellä setripuiden takana. Mark hyppäsi alas satulasta ja kietoi käsivartensa Lindin ympärille. Lind nojautui Markia vasten vavisten koko ruumiiltaan. Mark puristi hänet lujemmin rintaansa vasten ja tarttui hänen leukaansa nähdäkseen häntä kasvoihin.

»Mitä on tapahtunut?»

»Judith yritti tappaa Calebin», Lind kertoi.

»Hyvä Jumala! — Tuo lapsiko?»

Lind kertoi, mitä hän tiesi. He astuivat hetken aikaa ääneti.

»Lind, armaani, sinun pitää muuttaa pois tuosta talosta, ennenkuin vanhus tulee hulluksi ja tappaa sinut yhdessä kaikkien muiden kanssa», Mark sanoi vihdoin. »Miksikä sinä et muuta Sandbohon?»

Lind pudisti päätään. »Judithia ei tämän jälkeen lasketa enää ulos lainkaan. Ihmisrakkauskin vaatii, että minä jään nyt taloon ja autan häntä, minkä voin. Kerroin Svenille, mitä on tapahtunut, ja hän aikoo ensi tilassa riistää Judithin sieltä — vaikkapa väkivallalla. Silloin vanha mies varmaankin murtuu eikä hänestä ole sitten enää mihinkään.»

He astelivat setripuiden alla varjojen yhä pidentyessä. Tie loisti sinisenä heidän edessään, ja ilta oli kirkas niinkuin usein ennenkin. Mutta koko maa oli kuin kuolinliinoihin verhottuna, ikäänkuin sen kasvu äkkiä olisi keskeytynyt.

»Mark — täällä on kovin synkkää — huomaatko, miten kauhu huokuu joka puolelta?»

»Mutta se ei ulotu meihin, Lind. Me olemme sen ulkopuolella. Meillä on toisemme.»

Lind painautui lähemmäksi Markia vakuuttautuakseen siitä, että tämä oli oikeassa.