YHDEKSÄS LUKU.

I.

Sinä päivänä, jolloin Calebia odotettiin kotiin, mrs. Sandbo huomasi äkkiä, että elämä oli kovin ikävää. Tosin mrs. Thorvaldson lännen puolella »odotti», ja mrs. Sandbon oli määrä hoitaa häntä hänen maatessaan lapsivuoteessa, mutta siihen oli vielä vähintään kaksi viikkoa. Pitkään aikaan hän ei ollut kuullut mitään juoruja, eikä ollut tapahtunut mitään skandaalejakaan, joita hän olisi voinut levittää ja kaunistella. Opettajatar, joka varmaankin kuuli paljon, ei ollut kärkäs levittämään tietojaan. Senpä vuoksi sinä päivänä, jolloin Calebia odotettiin kotiin, mrs. Sandbon uteliaisuus voitti hänet kokonaan.

Sven oli lähtenyt Yellow Postiin, ja silloin mrs. Sandbo päästi karjansa Garen laitumelle ja ryhtyi sitten täysin epätieteellisellä tavalla karkottamaan sitä pois sieltä. Lind, joka näki hänen juoksevan pitkin peltoa, ihmetteli, miksi hän ajoi karjansa Garen maille. Sitten hän keksi, mikä tarkoitus tällä kaikella oli, ja hän hymyili itseksensä.

Kun mrs. Sandbo vihdoin oli saanut kerätyksi elukat aitauksen nurkkaukseen, tuli Martin hänen avukseen ja avasi portin, ja mrs. Sandbo ajoi karjan tielle. Sitten hän kääntyi hengästyneenä ja painaen kättään rintaansa vasten katsomaan, keitä pihalla oli. Lind, joka oli tarkastellut Ellenin sokeriherneitä, lähestyi ystävällisesti tervehtien häntä.

Mrs. Sandbo vastasi hajamielisesti, kaikesta päättäen suuresti hämmästyneenä, kun hän vihdoinkin huomasi olevansa juuri siellä, minne hän oli halunnut päästä. Hän katsoi opettajattaren ohi taloon päin, silmissä himokas ilme.

»Missä on mrs. Gare — ja tytöt?» hän kysyi kiihkoissaan kompastuen omiin sanoihinsa. Puhuessaan hän huomasi puutarhan sievine, suorine riveineen, uuden vaunuvajan sekä kömpelöt, valkoiset leghorn-kanat, jotka heiluttaen pyrstöjään nokkivat ja kuopivat aitauksessa. Lehmät olivat jo kaukana tiellä, mutta ne saattoivat kernaasti odottaa.

»Ellen on työssä sisällä, mrs. Sandbo», sanoi Lind. »Judith on mennyt Yellow Postiin, ja mrs. Garella on jotain hommaa.» Hän tiesi, että Amelia pelästyisi nähdessään tuon naisen täällä.

»Hyvä — hyvä!» Mrs. Sandbo ei keksinyt muuta tapaa, millä ilmaista tunteitaan sillä hetkellä. Hän oli niin hämmästynyt, kun ei kukaan hyökännyt häntä vastaan, niinkuin hän olisi tehnyt, jos vieras tällaisten olosuhteiden vallitessa olisi tullut taloon, ettei hän tullut heti astuneeksi taloon.

Ennenkuin hän ennätti sanoa mitään, tuli mrs. Gare esiin ulkohuoneiden puolelta valkea, ylöskäännetty esiliina pullottavana edessään. Hän varjosti vapaalla kädellään silmiään lähestyessään heitä.

»Hyvä — hyvä — mrs. Gare», sanoi mrs. Sandbo samoinkuin hänellä oli tapana sanoa istuessaan omassa vierashuoneessaan ruskeat nahkahuonekalut ja Sandbon koko perheen himmeät valokuvat ympärillään. »Te ette ole lainkaan entisestänne muuttunut! Kylläpä teillä on munia! Saatteko joka päivä yhtä paljon!» Hänen silmänsä mittailivat nopeasti Amelian pukua, kenkiä ja kasvojen ilmettä.

Amelia hymyili, katsoen huvitettuna Lindiin. Mrs. Sandbo ei ollut erikoisesti miellyttänyt häntä niinä parina, kolmena kertana, jolloin hän aikaisemmin oli tavannut hänet, mutta hän olisi sittenkin kernaasti pyytänyt hänet taloon, jollei hän olisi pelännyt Calebia. »Emme joka päivä», hän vastasi. »Mitä teille kuuluu, mrs. Sandbo?»

»Minä en ole ollut hyvissä voimissa viime aikoina. Mieheni kuoltua on elämä tuntunut hyvin raskaalta. Työt menevät — hunningolle, jollei miestä ole talossa. Svenistä ei ole mitään hyötyä, sen jälkeen kuin hän oli kaupungissa. Hän haluaa sinne takaisin — ja mitäpä naisparka voisi yksin saada aikaan?» Hän katsoi lohduttomana taloon päin. Eikö Amelia aikonut pyytää häntä huoneeseen?

»Se on varmaankin hyvin raskasta teille», sanoi Amelia. Hän katseli mrs. Sandbon karjaa, joka hajaantui tielle.

»Minulla oli aika työ, ennenkuin sain nuo roistot pois teidän pellostanne, mrs. Gare! Ne himoitsevat makeaa heinää. Svenin täytyy korjata aita siltä kohdalta, josta ne murtautuivat läpi. Missä tytöt ovat?» hän kysyi tarkastellen terävästi ympärillensä. Hän oli kyllä kuullut Lindin vastauksen tähän kysymykseen.

Amelia teki hänelle selkoa.

»Vai ompelee Ellen? Uusia kesäpukujako?»

»No — eipä juuri. Miten Dora jaksaa?»

»Niin, Dorako.» Mrs. Sandbo otti asennon pistäen kätensä liivinsä hihanreikiin, ja oli hyvillään siitä, että tämä aihe pidentäisi keskustelua. Samalla kertaa häntä sekä kiukutti että huvitti huomatessaan, että Amelia koetti päästä hänestä eroon. »Millainen hänen elämänsä on! Sellaisen miehen rinnalla! Minä sanoin hänelle: 'Sinun ei pidä ottaa häntä.' Mutta hän oli itsepäinen, ja siinä nyt nähdään, mitä tuli! Hän oli kaunis tyttö, Dora, ja hyvä tyttö. Kaikki juoksivat hänen perässään Loyalassa, kun hän oli siellä tarjoilijattarena. Mutta minkä me voimme nuorille! Sven — ehkäpä hänkin nai jonkun luuskan, jollei Judith välitä hänestä. Ha, haa! Mitä te arvelette heistä, mrs. Gare?» Hän naureskeli Lindille ja katsoi jälleen taloon päin. Varmaankin nyt, kun oli näin paljon sanottu, mrs. Garen oli pakko kutsua hänet huoneeseen. Ja tarjota ainakin kuppi kahvia.

»En usko, että Doran elämä on niinkään huonoa, mrs. Sandbo», sanoi Lind, »nyt kun olen käynyt hänen luonaan, Minun mielestäni hänen miehensä näyttää hyväntahtoiselta.»

»Hm! Te ette tunne häntä vielä.»

Amelia tarttui lujemmin esiliinaansa, jossa munat olivat. Lind kosketteli mrs. Sandbon käsivartta. »Sallikaa minun auttaa teitä ajamaan lehmät kotiin, mrs. Sandbo. Kyllä me helposti saamme ne täältä.»

»Toivon sen käyvän helposti», mrs. Gare hymyili. »Hyvästi, mrs. Sandbo.»

Kotimatkalla mrs. Sandbo ei voinut salata hämmästystään eikä pahaa mieltään, kun häntä ei kutsuttu Garen linnoitukseen.

»Onko Gare itse sellainen? Pelkääkö vaimo niin kovasti häntä, ettei hän uskalla pyytää naapuria kahville?» hän kysyi Lindiltä.

»Luultavasti siksi, ettei mies ollut kotona», sanoi Lind yskähtäen.

»Hyvä — sitten käyn siellä jonakin päivänä, jolloin Gare itse on kotona!» sanoi mrs. Sandbo pontevasti.

Mrs. Sandbo oli täysin perillä Garen perheen olosuhteista, mutta joskus, kun elämä tuntui hänestä ikävältä, hän halusi omaksi virkistyksekseen verestää toisten asioita koskevia tietojaan. Nyt hän oli siis kaksinkerroin kiihottunut, ensiksikin siksi, että hän oli saanut uuden todistuksen Caleb Garen itsevaltiudesta, ja toiseksi siksi, että häntä oli persoonallisesti loukattu.

II.

Judith ei ollut ottanut lukuun sitä mahdollisuutta, että hän voisi tavata Svenin Yellow Postissa. Jollakin tavalla Sven oli kadonnut hänen tietoisuudestaan antaakseen sijaa sille synkälle asialle, joka askaroitti hänen ajatuksiaan siitä saakka, kun hän oli kuullut Amelian ja Calebin välisen keskustelun. Jostakin tuntemattomasta syystä hän oli kovin kehno vieläpä elämäänkin.

Sven pestasi parhaillaan sekarotuista miestä heinäntekoon, kun Judith keksi hänet. Salavihkaa tyttö seurasi Svenin liikkeitä, näki hänen viskaavan tulitikun ulos avonaisesta ikkunasta miehekkään sulavalla eleellä, joka tuotti hänelle tuskaa. Ei hänen tarvinnut muuta kuin nähdä Sven, niin — Judith vihasi itseänsä.

Sven kääntyi ja huomasi Judithin seisovan nojautuneena suunnattoman suurta etikkatynnyriä vasten, kassakoneen vieressä. Tytön suupielet vetäytyivät kokoon ja silmät kääntyivät pois. Sven suoritti nopeasti asiansa ja lähestyi hitaasti Judithia.

»Vai et sinä sen enempää minusta välittänytkään», hän sanoi kiusoitellen. Hän yritti näyttää välinpitämättömältä, mutta hänen huulensa vapisivat hermostuneesti. »No — minulle se on aivan yhdentekevää. Halusin vain tietää, millä kannalla asiat ovat.»

Judith katsoi ylös, mutta käänsi taas kasvonsa poispäin.

»Kuulehan, Jude. Minä tarkoitan, mitä sanon. Sinun on tehtävä päätös suuntaan tai toiseen; tule tapaamaan minua metsälähteelle. Minä en tahdo tulla naurunalaiseksi kenenkään tähden. Tule tänä iltana sinne karjaa hakemaan.»

»Ei tänä iltana — huomenna», Judith sanoi lyhyesti ja kääntyi Johannesonin puoleen.

Sven poistui ymmällä. Hän olisi voinut vaikka vannoa, että Judith rakasti häntä. Mutta tyttö oli omituinen. Mitä ihmeessä hän oli tehnyt, koska Judith karttoi häntä täten? Ei mitään, mitä tyttö itse ei olisi halunnut. Hänen olisi tehnyt mieli pakottaa hänet ajamaan kanssansa kotiin, pelottaa hänet nöyrtymään, niinkuin hän ennenkin oli tehnyt… Aamu oli kirkas ja raitis, tuuli leuto. Ihanaa olisi ajaa yhdessä. Hän kertoisi Judithille taaskin kaupungista, missä hän oli työskennellyt ja jonne hän veisi hänet niin pian kuin he olisivat naimisissa. Hän tahtoisi — oi, mitä hyötyä kaikesta siitä oli? Judith varmaankin läimäyttäisi häntä piiskalla kasvoihin, jos hän yrittäisi puhutella häntä vielä kerran tänään.

Judith ajoi kotiin kiihtyneessä mielentilassa. Jos hän kysyisi Amelialta, mikä esti häntä menemästä naimisiin Svenin kanssa, niin ehkäpä paljastuisi salaisuuksia, jotka kytkisivät hänet ikipäiviksi farmiin. Mutta tämä kiihkeä mielentila ei katoaisi myöskään koskaan, jollei hän saisi tietää totuutta.

Rattaitten hytkyessä eteenpäin tietä pitkin Judithin silmät kulkivat yli alavan maiseman, joka levisi kauaksi pohjoiseen yhtä tasaisena, kohoamatta juuri lainkaan. Metsä oli täällä vailla alkuperäistä voimaansa; ruohoaavikko autio kuin tyhjä lautanen — ei, tuolla oli sittenkin yksinäinen mies, ikäänkuin kehno uhri, jonka maa tarjosi taivaalle. Tuossa kapeita metsäteitä ja aavikkopolkuja, joita ihmisjäljet olivat synnyttäneet, ja tuossa tienhaara, jossa he olivat vaihtaneet keskenään jonkun sanan. Taivas tämän kaiken yläpuolella oli sininen ja väräjävä, avara maailma ylpeille linnuille, jotka alituisesti liitivät siipiensä varassa etsiskellen ja etsiskellen. Ja tuo leuto tuuli, se oli kuin hento nainen, Jude tuumi itsekseen, joka saattoi silmänräpäyksessä muuttua jättiläiseksi ja raadella koko maailmaa.

Voisihan hän löytää taivaan ja tuulen paljon hedelmällisemmälläkin seudulla, missä elämä oli kuin silkkiä; ja sinne hän kuului. Hän aikoi kysyä Amelialta, mikä tuo salaisuus oikeastaan oli…

Amelia ruiskutti parhaillaan hyönteispulveria kanakoppiin Judithin palatessa kotiin. Tyttö seisahtui ovelle ja katseli vähän aikaa hänen työtään ja sanoi sitten, ettei ollut postia. Amelia ei ollut mitään odottanutkaan. Ei hänelle koskaan tullut postissa mitään tärkeää. Hän jatkoi työtään vastaamatta mitään.

»Mitä sinä puhuit isän kanssa sinä iltana, jolloin kerroit hänelle Svenistä?» Judith kysyi äkkiä.

Amelia, joka seisoi selin Judithiin, ei kääntynyt.

»En muista mitään erikoista», Amelia vastasi hitaasti. »Isä ei tietenkään ottanut koko juttua kuuleviin korviinsakaan.»

»Jotakin muuta se oli — kyllä minä kuulin. Minun täytyy nyt saada tietää totuus», intti Judith.

Amelia katsoi tyttöön. »Varmaankin sinä kuulit, mitä hän sanoi minun omaisistani», alotti Amelia epäröiden. »Hän antaa minun aina tietää, että hänen kotinsa oli parempi kuin minun. Hän moittii minun vanhempiani enemmän kuin mitä he ansaitsisivat — he olivat köyhiä, mutta pahempaa vikaa heissä ei ollut. Tunnethan sinä isän, Jude. Ei se ollut muuta.»

Kanakopissa oli väkevä liimanhaju. Se oli suorastaan tukahduttava. Mutta Amelia kaikesta päättäen ei huomannut sitä. Judith katseli häntä hetken aikaa tutkivasti. Amelian kasvot olivat kalpeat. Hän kääntyi jälleen poispäin ja ruiskutti pulveria myös orsiin.

Judith kääntyi epäröiden pois. Olihan kylläkin Calebin tapaista nostaa suurta melua siksi vähäisestä asiasta, mutta —

Kanakopissa Amelian kädet herpaantuivat. Hän laski maahan ruiskun. Judith ei ollut siis kuullut, mitä Caleb sanoi Mark Jordanista. Tästä lähtien hän kärsi kernaammin mitä hyvänsä kuin antoi aihetta kohtaukseen, joka tuottaisi onnettomuutta.

Seuraa vana päivänä Caleb saapui kotiin. Hän toi Judithille kengät, paksut nahkajalkineet, joihin mahtui kaksi paria villasukkia. Toinen talvi oli vielä tulossa.