NELJÄSKOLMATTA LUKU.

I.

Lokakuu alkoi, jälkikesän hiljainen rauha. Varhain aamulla taivas oli valkoisten pilvien verhossa, mutta sydänpäivällä ilma kirkastui ja taivaanlaki hohti sinisenä. Ja kaiken yllä lepäsi suuri hiljaisuus, ikäänkuin käsi olisi kohonnut vaatimaan kunnioitusta. Garen farmilla vallitsi rauha.

Amelia ja Martin olivat käyneet kaupungissa, ja Martin oli tuonut mukanaan piirustuksia ja suunnitelmia uutta taloa varten. Kaupungissa he olivat tavanneet Judithin ja Svenin, ja he olivat olleet hyvin onnellisia.

Ellenkin aikoi pian lähteä kaupunkiin. Hän tarvitsi silmälaseja. Mutta hän ei näyttänyt olevan erikoisesti innostunut matkaansa. Hän oli kovin ärtyisä näinä päivinä. Näytti siltä kuin hän olisi ollut jollakin tavalla loukkaantunut toisiin. Ei kukaan tiennyt, mitä siinä piili.

Amelia oli tyyni ja vakava ja suoritti työnsä niinkuin ennenkin. Mutta hän ei työskennellyt enää kuumeisesti, keräten itselleen turhiakin töitä. Hän työskenteli vapaasti, ikäänkuin hän olisi iloinnut askartelustaan. Noin pari viikkoa metsäpalon ja sen kauhujen jälkeen Lind kuuli hänen joskus hyräilevänkin itsekseen.

Lind laski nyt päiviä. Joka ilta hän tapasi Mark Jordanin, joka oli Klovaczissa työssä siihen asti, kunnes pojat saisivat uuden apulaisen. Lind käveli tai ratsasti hänen kanssaan metsätiellä, koulun pohjoispuolella, missä oli Garen ainoa metsäpalsta, joka oli säästynyt tulen tuhoilta.

Pari kolme kertaa Mark kävi Lindiä tapaamassa Garessa, ja kerran hän oli heillä illallisella. Amelia oli vieraanvarainen ja ystävällinen, joskin hän puhui hyvin vähän. Lind ihmetteli sitä omituista viehätystä, mikä oli ilmestynyt Amelian koko olentoon.

Amelia toi kaupungista Ellenille uusia vaatteita sekä minkä mitäkin kodin kaunistukseksi, mutta Ellen paheksui sitä.

»Isä olisi sanonut sellaista rahan hukkaamiseksi», hän huomautti.

Hän ei käyttänyt uusia vaatteitaan ennenkuin viikkoja myöhemmin. Hänestä oli loukkaavaa käyttää niitä eikä hän ymmärtänyt, miten äiti oli voinut niitä ostaa, vaikka hän tiesikin nyt, että perheellä oli pankissa enemmän rahaa, kuin mitä hän koskaan oli voinut uneksiakaan.

Nuori Erik Bjarnasson tuli eräänä päivänä Gareen.

»Järvestä saadaan nykyään paljon kalaa», hän sanoi Martinille. »Tule kalastamaan milloin vain mielesi tekee.»

Martin kiitti ja kertoi muille siitä illallispöydässä.

»Ei sinun pidä mennä», sanoi Ellen. »Erik ei koskaan kehottanut isää tulemaan sinne.»

»Niin —» sanoi Martin hitaasti. Hän muisti sitä nöyryyttävää päivää keskikesällä, jolloin Erik oli nähnyt kalastusvehkeet hänen rattaillaan. »En minä turhan päiten aio käyttäytyä kuin mieletön. Enkä turhan päiten tahdo loukata myöskään Erikiä.»

Toisen kerran mrs. Sandbo tuli taloon. Hän oli syvässä surupuvussa ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun vain viitattiinkin onnettomuuteen.

Amelia pyysi hänet huoneeseen ja tarjosi hänelle hyvää kahvia ja leivoksia, joita hän oli ostanut kaupungissa. Mrs. Sandbo huomasi, ettei kahvi ollut Johannesonin puodista ostettua, mutta hän hillitsi uteliaisuutensa. Itsekseen hän ajatteli, että Amelia käyttäytyi sangen sopimattomasti. Miten hän saattoikaan ostaa kahvia kaupungista heti sellaisen surun jälkeen. — No niin, parasta oli olla vaiti…

Mutta hän oli kärkäs juttelemaan Judithista ja Svenistä. Hän oli pukeutunut surupukuun siksi, että hän tunsi nyt olevansa hiukan sukulaisuussuhteissa Garen perheeseen, mutta myöskin Doran vuoksi.

»Minä olen niin onnellinen, Amelia», hän sanoi. Hän nimitti mrs. Garea nyt »Ameliaksi» heidän lastensa avioliiton vuoksi. »Sen jälkeen kuin Dora —» kyyneleet nousivat jälleen hänen silmiinsä — »olisin aivan menehtynyt huoleen tuon pojan vuoksi. Mutta Judithista tulee hyvä vaimo hänelle.»

»Toivottavasti», hymyili Amelia, »vaikka onhan hän kovin nuori.»

Vaikka kahvi olikin kaupungista ostettua ja sen juominen suuri loukkaus, ei mrs. Sandbo voinut kieltäytyä ottamasta toista kuppia. Nyt, kun Ludvig oli kuollut, hän koetti täyttää hänen tahtoaan kaikissa asioissa aivankuin hän olisi edelleen elänyt. Mutta — hän oli viimeinen moittiakseen ketään.

»Mitä aiotte nyt tehdä farmille, Amelia, kun teillä ei ole miestä huolehtimassa siitä?» hän kysyi. »Ludvigin kuoleman jälkeen olin minä pitkät ajat aivan pyörällä päästäni. Mutta teillähän on Martin, unohdan aivan, miten nuoret varttuvat. Hyvä ihme, me alamme tulla vanhoiksi, eikö totta, Amelia?»

»Se riippuu kokonaan jokaisen omasta mielestä, mrs. Sandbo», Amelia myönsi.

Mrs. Sandbo läksi kotiin ihmetellen, tarkoittiko Amelia, että hän tunsi itsensä nyt nuoremmaksi Calebin kuoltua. Hän olisi kernaasti tahtonut kuulla enemmän yksityiskohtia hänen kaameasta kuolemastaan. Oli kai jo myöhäistä saada enää tietoja siitä. Mutta hän lohdutti itseään sillä, että hän ainakin oli nyt päässyt Garen perheen yhteyteen, vaikkei hän koskaan voisikaan tunkeutua salaisuuden ytimeen saakka.

II.

Oli ensimmäinen pakkasyö, ja kun Lind heräsi aamulla, oli maa valkeassa huurteessa. Aurinko sulatti sen muutamassa minuutissa, mutta maa ei ollut sen jälkeen enää entisellään. Näytti siltä kuin varjo olisi laskeutunut aholle ja laidunmaille. Seuraavat päivät olivat yhtä kirkkaita kuin edellisetkin, tuuli yhtä leuto ja taivas yhtä sininen, mutta muutos oli sittenkin tapahtunut.

Sitten Lind kuuli ensimmäisen villihanhen kirkuvan korkealla ilmassa. Hän kuuli sen yöllä, joka oli kylmä ja kuutamoinen, kuuli ikäänkuin torventoitotuksen pilvettömältä taivaalta. Villihanhet olivat muuttohommissa — ne lensivät ihmisasuntojen ohi pyrkien etelän soita kohti. Ensi vuonna niiden yksinäiset äänet täyttäisivät ilman kylvöaikana ja sitten uudelleen jälleen, kun maa sulki helmansa luovutettuaan antimensa. Mutta ensi vuonna ei Caleb Gare enää katselisi niiden tuloa ja lähtöä.

Lind tunsi mielensä nöyrtyvän kuullessaan villihanhien äänen. Tuo heidän kulkunsa ilmaisi ikuista intohimoa, joka oli sukua koko luomakunnalle, siinä piili salaisuus, jota ei koskaan voida selittää. Lind tunsi sydämessään, että Mark oli heille sukua — että hän seisoi auttamattoman yksin. Mutta inhimillinen kaipuu oli tuonut hänet hänen luokseen. Tuo ajatus lämmitti häntä.

Päivä koitti, jolloin Lind sulki koulutalon oven ja näki oppilaittensa hajaantuvan kolmelle tielle, jotka johtivat itään ja länteen ja pohjoiseen.

Seuraavana päivänä hän läksi yhdessä Markin kanssa pois Oelandista luvaten Amelialle joskus palata takaisin.

Mutta Amelia tiesi, etteivät he koskaan palaisi takaisin, ja sydämessään hän iloitsi siitä.

He ajoivat illalla Nykerkiin, jatkaakseen junalla matkaa Sidingistä kaupunkiin. Heidän oli määrä jättää hevoset vuokratalliin, ja Klovaczin pojat lupasivat tulla niitä seuraavana päivänä hakemaan.

»Mikähän Garein salaisuus oikein oli», sanoi Lind, kun he ajaa hytkyttivät rattailla kovalla tiellä. »Se näytti katoavan Calebin mukana.»

»Omituisella tavalla se todellakin ilmeni — ainoa asia, josta hän todellakin välitti, surmasi hänet lopulta», huomautti Mark.

Lind värisi hiukan, ja Mark kietoi käsivartensa hänen ympärilleen suudellen häntä otsalle.

»Sinä olet saanut kokea paljon ihmeellistä asuessasi näiden ihmisten parissa, Lind», Mark jatkoi; »mutta se, että sinä olit täällä, on ollut minulle vielä paljon ihmeellisempää. Tuntuu siltä kuin ei sellaista aikaa olisi ollutkaan, jolloin sinä et olisi ollut täällä — näin aivan minun lähelläni.»

»Mark, toivoisin vain, että sinä tarvitsisit aina minua», Lind sanoi painautuen vielä lähemmäksi. Sitten hän kohotti päätään ja kuiskasi: »Kuuntelehan, Mark!»

Korkealta, tummalta taivaanlaelta kuului villihanhien kirkunaa… ne lensivät etelää kohti… kaukaisena, pitkänä varjona… etsiskellen yksinäisyyden halki… ikuisesti etsien…