TOINEN LUKU.

I.

Lind viipyi tavallisesti koulussa tuntejaan valmistamassa, kunnes alkoi hämärtää ja illallisaika läheni Garen talossa. Vaikka työtä olikin yllin kyllin, niin tuntuivat nämä tunnit yksinäisiltä, jolloin auringon viimeiset säteet tunkeutuivat tyhjien pulpettien yli kouluhuoneeseen, valaisten himmeällä kullallaan mustaa taulua, josta oli mahdoton erottaa sen pinnalle piirretyitä kömpelöitä numeroita.

Lind otti useasti pöytälaatikosta esille kirjeensä, joita oli saapunut kotoa kahdesti viikossa tulevan postin mukana, ja vaikka hän jälkeenpäin häpesikin heikkouttansa, ei hän voinut pidättää kyyneleitä, jotka nousivat hänen silmiinsä. Mutta omituista kylläkin, hän pyyhki taas silmänsä äkkiä huomatessaan, ettei hän ollutkaan ajatellut itseään, vaan Gareja — Ameliaa, joka piiloutuneena umpimieliseen, joskin ulkonaisesti ystävälliseen kuoreensa vietti omaa, salaista elämäänsä; Charlie'a, jota Caleb hemmotteli ja usutti toisia vastaan; Judithia, tuota vilkasta ja pelottavaa tyttöä, jossa kaikki elämän himot näyttivät itävän; ja Calebia, jonka luonnetta oli mahdoton arvioida inhimillisten hyveiden tai paheiden mukaan — joka oli tämän maan henkinen jäljennös, yhtä karkea, kova, itsevaltias kuin se kamara, josta hän sai elatuksensakin.

Opettajatar oli täällä yksinäinen, mutta vieläkin enemmän hän tunsi, miten yksinäisiä Amelia, Judith, Ellen ja Martin olivat, kukin omasta kohdastansa. Työ ei hävittänyt yksinäisyydentunnetta; työ oli vain samaa sumua, jossa he liikkuivat ja joka esti heitä huomaamasta toisten yksinäisyyttä.

Tuli sateisia päiviä, jolloin tiet ja pellot olivat liejun vallassa. Judith ja Martin, jotka Caleb Garen apulaisista olivat vahvimmat työtä tekemään, kantoivat maan raskaimman kuorman. Judith ajoi kylvökonetta ja kiiti kuin suuri sukkula edes ja takaisin, ylös ja alas pitkin pellon karheaa kudosta. Viereisellä pellolla Martin työskenteli kumaraselkäisen, vanhan, kuihtuneen miehen alistuvaisuudella. Väliin Judith vilkaisi häneen. Ja ärjyi sitten raa'asti kyntävälle hevoselle.

Pelto- ja metsätyön lomassa ei jäänyt paljon aikaa huvitteluun. Ja iltaisin olivat sekä ruumis että aivot niin väsyneet, ettei tehnyt mieli muuta kuin heittäytyä makuulle niinkuin uupunut elukka ja unohtaa kaikki ajatukset ja tunteet.

Lind tunsi, että Caleb piti heitä kaikkia ankarassa työssä, jotta ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa tapahtuisi. Eikä mitään tapahtunutkaan; ei kerrassaan mitään. Toinen päivä kului toisensa jälkeen, ei ainoatakaan sielua tullut Garen farmilla käymään: ei kukaan poistunut sieltä, ei lähtenyt edes vieraisille Sandbohon, jonne oli vain kahden mailin matka. Ja Caleb kulki paikasta toiseen kasvoillaan vanhan satyyrin salaperäinen ilme, ulkonaisesti välittämättä mistään tai kiinnittämättä huomiota ympäristöönsä; mutta todellisuudessa hän piti kireällä valtansa ohjaksia ja seurasi mustasukkaisena vähintäkin liikettä siinä elämässä, jossa hän liikkui ja hallitsi.

II.

Sunnuntai muodosti jonkunmoisen välitilan. Caleb oli ainoa perheen jäsenistä, joka läksi Yellow Postiin kirkkoon, mutta koska pappi saarnasi siellä vain joka kolmas sunnuntai, saapuen aina Nykerkin seurakunnasta saakka, niin se henkisen ravinnon määrä, jota vaille toiset jäivät, ei ollut niin suuri kuin se olisi voinut olla.

Toinen sunnuntai Lindin tulon jälkeen sattui olemaan pääsiäispäivä, ja uuden papin oli määrä tulla jumalanpalvelusta pitämään. Amelia nousi yhtä varhain kuin arkipäivinäkin, vaikka sunnuntaisin oli lupa nukkua tuntia kauemmin, ja valmisti Calebille murkinan sekä otti esille hänen valkean kauluksensa ja mustan verkapukunsa vihreine samettikäänteineen. Calebin hartiat eivät olleet enää yhtä suorat kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin puku oli ostettu, ja takki kohosi hiukan ylös muodostaen kauluksen alapuolelle pienen laskoksen, jota Amelia ei silittämälläkään saanut katoamaan. Joka kerta kun Caleb puki takin ylleen, Amelia pelkäsi hänen huomaavan tuon laskoksen ja moittivan häntä huolimattomaksi. Amelia oli pessyt kovan kauluksen, jonka Caleb oli tilannut kuvallisen luettelon mukaan, ja kiilloteltaessa se oli kadottanut alkuperäisen muotonsa. Kun siis Caleb nousi ja iski kattoon herättääkseen lapset ja tuli sitten keittiöön peseytymään, niin Amelia oli kovin huolissaan, miten hän tästä päivästä suoriutuisi.

»Martin pesi rattaat eilen — työn päätyttyä. Ne näyttävät oikein hienoilta», Amelia sanoi Calebille ystävällisesti tämän levittäessä saippuavaahtoa leukaansa. Siitä saakka kuin he olivat menneet naimisiin, oli Caleb näyttänyt kaikkein inhimillisimmältä ja ystävällisimmältä aina valmistautuessaan ajamaan partaansa, ja Amelia oli usein käyttänyt hyväkseen juuri näitä hetkiä pyytääkseen tai tunnustaakseen jotain, jota hän ei uskaltanut esittää ennen eikä jälkeen miehen pukeutumista.

Caleb teroitti partaveistään, ennenkuin vastasi. Hän tarvitsi aina paljon aikaa vastatessaan Amelialle. Siten hän taisi paremmin punnita sanojaan ja saattaa vaimonsa levottomaksi ja pelonalaiseksi, mikä oli hänelle itselleen imartelevaa, vaikka asia olisi ollut miten vähäpätöinen hyvänsä. Tänä aamuna hän oli suopealla tuulella.

»Siinä Martin teki hyvin. Olen tuuminut hiukan ottaa hänet mukanani. Hän tekee työtä käskemättä», Caleb sanoi naureskellen, ikäänkuin tuossa huomautuksessa olisi piillyt ivaa.

»Martin on varmaankin halukas lähtemään», sanoi Amelia hilliten ääntään, jotta se ei tuntuisi liian kiihkeältä. Hän pani kahvipannun tulelle. Sitten hän astui ovelle ja seisoi siinä hetken aikaa katsellen metsätielle, missä vaaleanvihreät ummut riippuivat raitojen oksilla kuin vihreä vihma.

Miten suloista olisi lähteä kirkkoon tällaisena pääsiäisaamuna, tuumi hän. Siitä oli pitkä aika, kun hän säännöllisesti oli käynyt kirkossa. Amelia oli ollut katolinen, ennenkuin hän meni naimisiin Caleb Garen kanssa. Siunatumpi ja iloisempi kuin kaikki muut oli ollut se pääsiäispäivä, jolloin hän oli ratsastanut kirkkoon Mark Jordanin isän kanssa. Hän oli silloin ollut nuori tyttö — hieno tyttö — ei sellainen kuin hänen omat tyttärensä, vaan kuin Lind Archer. Hänen oman lihansa ja verensä vähäinen uskottomuus sai hänen sydämensä sykkimään ja nostatti punan hänen poskiinsa. Olisivathan Judith ja Ellen hyvin voineet olla samanlaiset kuin Lindkin. Olisivatko he todellakin? Omituinen kateus hiipi hänen sydämeensä. Lind oli varmaankin jonakuna pääsiäispäivänä lähtenyt kirkkoon aivankuin hän itsekin — ehkä hän oli laulanut mukana kuorossakin, niinkuin hän oli tehnyt. Jude ja Ellen eivät tienneet mitään sellaisesta. Caleb ei sallinut heidän lähteä Yellow Postiin kirkkoon, jonne koko seudun nuoret miehet kerääntyivät kauniilla ilmalla iloa pitämään. Hän oli kerran pisteliäästi huomauttanut Amelialle, että sellaisesta seurustelusta, niinkuin Amelia liiankin hyvin tiesi, ei ollut mitään hyvää, ja että heidän pelastuksensa voisi helposti muuttua perikadoksi. Amelia oli käsittänyt hänen viittauksensa liiankin hyvin. Ja niinpä hän aina katkeralla ivalla kuunteli niitä saarnoja, joita Caleb toi mukanaan joka sunnuntai käytyään Yellow Postissa, lukien päivän tekstin raamatusta ja lyhyesti selostaen papin saarnaa, sen verran kuin se oli tarttunut hänen muistiinsa. Amelia unohti raidat ja palasi keittiön lieden ääreen purren huultaan — ainoa tapa, millä hän osoitti tyytymättömyyttänsä elämään.

Keittiössä ei kuulunut ainoatakaan ääntä paitsi tulen räiskettä uunissa ja Calebin partaveitsen hiljaista kahnausta. Ullakolta kuului lasten liikettä, ja Amelia toivoi heidän viipymättä tulevan alas. Kun Caleb sai nähdä kauluksensa, oli siinä jo kylliksi suuttumisen syytä ilman sen enempää kiihotusta.

Lind tuli ensimmäisenä alas. Amelia vilkaisi häneen ja huomasi, miten kaunis hän oli sinisessä silkkipuvussa, joka näytti vielä enemmän kohottavan hänen hiustensa kiiltoa ja hipiänsä hienoutta.

»Antakaa minun kattaa pöytä, mrs. Gare», Lind sanoi.

»Ei — älkää vaivautuko», Amelia kielsi jyrkällä äänellä, mikä sai Lindin katsomaan häneen ihmeissään. Kevyt puna kohosi Amelian poskille. Hän ei ymmärtänyt itsekään, miksikä hän sinä hetkenä vihasi tuota tyttöä. »Menkää ulos katsomaan, miten kaunista siellä on», hän lisäsi nopeasti, »kyllä Jude tulee kattamaan pöytää.»

Hiukan ihmetellen Lind läksi ulos hevosaitauksen luo, missä pari varsaa pisti turpansa aidan raosta Lindin siliteltäväksi.

Caleb oli ajanut partansa ja puki ylleen valkean, kiillotetun paidan. Sitten hän otti käteensä kauluksen, jonka Amelia oli asettanut esille. Hän vilkaisi siihen ja laski sen sanaakaan sanomatta pöydälle. Amelia, joka sekoitti puuroa lieden ääressä, valmistautui ottamaan vastaan tavallisen pilkallisen huomautuksen. Hän oli hyvillään, että Lind oli mennyt ulos. Mutta Caleb ei sanonut mitään. Hän jätti kauluksen paikoilleen ja astui sävyisästi toiseen huoneeseen.

Jude ja Ellen ja pojat tulivat alas toinen toisensa jälkeen, ja hetkistä myöhemmin murkina oli pöydässä. Lind tuli huoneeseen pääovesta, joka oli tallin puolella, ja hänen silkkipukunsa liehui hiukan tuulenhengessä. Hänellä oli syli täynnä raidannorkkoja, joita hän oli kerännyt ojasta koulutalon luota, ja hän asetti ne koriin harmonion luokse. Ellen vilkaisi niihin ja läksi äkkiä keittiöön.

»Kaikkea roskaa hän kerääkin taloon», hän sanoi nauraen Amelialle. »Isä suuttuu, kun hän luvatta tekee sellaista.»

Amelia huokasi. »Antaa hänen suuttua, Ellen», hän vastasi. »Mene syömään murkinaasi. Käske toisten istua pöytään. Isä ei ennätä kirkkoon, jollemme heti rupea syömään.»

Sunnuntaisin Caleb luki pöytärukouksen. Muina päivinä ateriat alotettiin keskustelemalla farmin asioista. Lind ja kaikki muut painoivat alas päänsä, mutta Judith istui suorana katsoen eteensä. Hän koetti pakottautua ajattelemaan jotain muuta, kunnes Caleb lausui »amen». Hän ajatteli, ettei heillä ollut syytä kiittää Jumalaa ruoasta, vaan häntä itseään ja Martinia ja Elleniä, Ameliaa, vieläpä Charlie'akin, joka koetti salata irvistystään katsomalla maahan.

»Olisin kernaasti ottanut sinut mukaani tänään, Martin», sanoi Caleb. »Vaihteen vuoksi voisi sinulle olla hyväksi päästä nuorten pariin. Mutta en tahtoisi sinun häpeävän omaa isääsi, Martin.»

Martinin pitkät kasvot ilmaisivat ihmetystä. Hän ei käsittänyt, mitä Caleb tarkoitti, eikä hän uskaltanut kysyä opettajattaren kuullen. Niinpä hän kääntyi taas puuronsa puoleen syöden hyvin hitaasti, jotta hän Lindin kuullen ei maiskuttaisi suutaan.

Kaikki söivät vaiti. Calebin kasvoille oli hänen puhuessansa levinnyt kiusaantunut ilme. Amelia tiesi, mitä se merkitsi. Hän tiesi, että Caleb tahtoi loukata häntä.

»Ei, Martin, saat odottaa toiseen kertaan, jolloin minulla on puhdas kaulus kaulaan pantavana», hän sanoi hitaasti, lempeästi, miltei leikkiä laskien.

Amelia punastui. Hänen silmänsä vilkkuivat Lindiin nähdäkseen, oliko tämä kuullut nuo sanat. Mutta opettajatar söi kaikessa rauhassa murkinaansa.

Jude ei voinut hillitä itseään, vaikka Amelia rypisti hänelle kulmiaan.

»Kyllä sinulla olisi yllin kyllin puhtaita kauluksia, jos vain ostaisit useampia kuin yhden vuodessa», hän sanoi. »Lähetä kovat kaulukset Nykerkiin kiillotettaviksi, äläkä vaadi sellaista työtä äidiltä.»

»Olet oikeassa, Jude. Olet oikeassa», Caleb tirskui. »Olen todellakin hiukan huolimaton.» Hän työnsi tuolinsa taaksepäin ja nousi pöydästä. »Muista valjastaa hevonen, Charlie. Sinä ja minä lähdemme kirkkoon, yhdentekevää, onko minulla kaulusta vai ei.» Hän kääntyi selin heihin ja livahti keittiöön. Amelia seurasi jäljessä.

»Caleb — et suinkaan sinä lähde kirkkoon ilman kaulusta?» hän sanoi peloissaan.

Caleb kääntyi hitaasti katsahtaen vaimoonsa. »Ajattelehan, islantilaiset näkevät, miten erinomainen vaimo sinä olet!» hän sanoi lempeästi. »Mene puhumaan Juden kanssa. Sano, että hänen pitää oppia parempia tapoja. Tuo letukka alkaa käydä liian röyhkeäksi. Ymmärrätkö?» Hänen kasvoilleen ilmestyi hapan irvistys, johon Amelia oli hyvin tottunut. Caleb pyyhkäisi kädellään viiksiään ikäänkuin karkottaakseen tuon ilmeen. Hän veti takin ylleen ja läksi ulos. Amelia oli hyvillään, ettei hän ollut huomannut laskosta takin selässä.

Nopeasti hän korjasi ruoan pöydästä yhdessä tyttöjen kanssa ja puhui Juden kanssa hiljaisella äänellä. »Et saa suututtaa häntä etkä kohdella häntä röyhkeästi, Jude. Hän alkaa käydä vanhaksi eikä voi sietää sellaista», Amelia mutisi, jotta Lind ei kuulisi.

»Ei hän ole nyt sen vanhempi kuin ennenkään. Hän on aina ollut yhtä ilkeämielinen, enkä minä siedä sitä enää.» Jude vastasi suoraan hiljentämättä ääntään. »Minulla alkaa vähitellen olla siksi paljon järkeä, että minä ymmärrän, miten syvästi minä häntä vihaan!»

»Judith!» huudahti Ellen kauhuissaan. »Onhan hän sinun oma isäsi!»

»Eikä ole! Enkä minä välitä, vaikka olisikin! En välitä hänestä tuon vertaa, pidä sinä suusi kiinni!» Jude huusi hyökäten Ellenin kimppuun.

»Rauhoitu, Jude!» Amelia sanoi tyynesti. »Sinä olet hullu raivotessasi tuolla tavalla! Vieraitten kuullen!»

Lind oli arkatuntoisesti hiipinyt ulos ovesta.

»Tuollainen hän on ollut siitä saakka kuin opettajatar tuli taloon. Aivankuin ei mikään kelpaisi enää hänelle», Ellen sanoi katkerasti.

»Se ei ole totta! Opettajattarella ei ole mitään osaa siihen. Olen saanut kyllikseni isän kiusanteosta. Jollei hän ala olla ihmisiksi, niin minä lähden talosta!»

»Älä puhu turhia, Judith. Ei sinulla ole, minne mennä», Amelia sanoi hänelle.

»Eikö ole? Saattepa nähdä!» Hän läksi sitten pyyhkimään astioita sanomatta sen enempää. Ellenin kasvot ilmaisivat hämmästystä.

Lind pujottautui lammashaan aidan alitse ja jatkoi matkaansa pellon poikki. Kohtaus oli ollut niin kiusallinen, ettei hän tahtonut läsnäolollaan tuottaa Amelialle uutta tuskaa. Tämäntapaisia ikäviä ristiriitoja oli sattunut hyvinkin usein. Hän tunsi hämärästi, että hän oli tulollaan yllyttänyt Juden kapinallisuutta. Lind tuumi, samoinkuin hän oli tuuminut jo monasti ennenkin saavuttuaan Oelandiin, voisiko hän millään tavalla tuoda hiukan enemmän onnea garelaisten elämään. Mutta äkkiä hän tunsi oman avuttomuutensa; hänen oli mahdoton vapauttaa heitä siitä salaisesta voimasta, joka piti heitä maan orjina. Tuo voima oli ollut olemassa jo ennen Calebia, joskin se toimi hänen kauttansa. Lind huomasi kaipaavansa jotakuta henkilöä hänen omasta maailmastaan, jonka kanssa hän voisi puhua, jotakuta, jonka turviin hän voisi paeta garelaisten painostuksen alta.

Judith auttoi happamena lehmien lypsyssä ja maidon separoimisessa, sitten hän talutti Turkin, yhden varsoista, pihalle ja koetti totuttaa sitä satulaan. Vihainen eläin heitti hänet kahdesti maahan Martinin katsellessa heitä kuivasti hymyillen.

»En minä halua pudota maahan», vastusteli Jude. »Mutta tavallaan se on hauskaa.»

»Tietysti se on hauskaa», Martin naureskeli, »Turkin mielestä myöskin.»

»Saadaanpa nähdä, tekeekö se sitä toistamiseen», sanoi Jude nousten uudestaan satulaan.

Lind, joka oli palannut kävelyltään, istahti maahan Martinin viereen. Tämä siirtyi nöyrästi kauemmaksi ja punastui. Aamu oli ihana, aurinko loisti täydeltä terältä, ja niin pian kuin Caleb ei ollut läsnä, oli mieliala talossa iloinen. Lind tunsi suurta vapautusta lasten parissa, vaikkei heidän käytöksensä poikennutkaan tavallisuudesta, ja hän iloitsi heidän seurastaan. Hän katseli Judithia villin hevosen selässä, ja tytön taituruus hämmästytti häntä yhä enemmän.

Eläin nousi takajaloilleen ja pärskyi, kaapi etujaloillaan ilmaa ja huiskutti harjaansa kuin mustaa pilveä. Se oli kaunis varsa, joustava ja kiiltävä kuin musta silkki, ja sen silmät iskivät tulta. Puolen tunnin verran Jude paini sen kanssa, nelistäen hurjasti aitauksessa, joka hetki vaarassa pudota maahan eläimen suistuessa polvilleen tai sen kavioitten iskiessä ilmaan. Tytön nauru kajahteli heleänä, hänen silmänsä loistivat ilosta. Kun hän lähestyi aitausta, huomasi Lind, että ranteet, joiden ympärille suitset olivat kiedotut, olivat veressä.

»Eikö olisi parasta keskeyttää tuo leikki, Martin?» kysyi Lind hätäisenä.

»Ei Judith sitä halua», sanoi Martin lyhyesti. »Hevosen voimat ovat pian lopussa.»

Hetken perästä Jude riisui satulan läähättävän, vaahtoavan varsan selästä ja heittäytyi maahan Lindin ja Martinin viereen.

»Ei mikään ole niin virkistävää kuin vähäinen liikunto», sanoi hän pyyhkien ranteitaan. Hänen poskensa hohtivat punaisina ja hänen ylähuulellaan kiilsi pieniä hikihelmiä.

»Sinä olet suurenmoinen», sanoi Lind ihaillen, »mutta pari kertaa minä säikähdin pahasti sinun puolestasi.»

»On ihana päivä, Mart», Judith sanoi kevyesti. »Etkö voisi salavihkaa ottaa rattaita ja lähteä meidän kanssamme suolle? Tahtoisin saada muutamia krokuksia. Koko ilma on täynnä niiden tuoksua.»

»Mitä isä siitä sanoisi», Martin tuumi epäröiden, mutta hänen silmissään oli tavattoman iloinen ilme, kun hän nojautui kyynärpäähänsä ja silmäsi kauaksi taivaanrantaan. »Voisinhan sentään yrittää.»

Lind katsoi sekavin tuntein toisesta toiseen. Heidän suurin toiveensa tänä ihanana huhtikuun sunnuntaina oli lähteä poimimaan kukkia, mutta niin vähäpätöinen kuin heidän toiveensa olikin, he pitivät kuitenkin aivan varmana, ettei sitä heille sallittaisi.

»Hän palaa näihin aikoihin kirkosta. Sääli, ettet sinä päässyt mukaan», Judithin silmät vilkkuivat vallattomina, ja Martin irvisteli hänelle vastaan.

Tieltä kuului pyörien ratinaa, ja Martin nousi nopeasti pystyyn avaamaan porttia. Caleb ajoi pihalle, ja Charlie istui suorana ja juhlallisena hänen vieressään. Ensi kertaa eläessään Charlie oli päässyt kirkkoon, ja tämä kokemus oli painanut leimansa hänen kasvoihinsa ja koko olentoonsa aivankuin jokin äkillinen ruumiillinen kolahdus. Martin katseli tyynesti ja tarkkaavasti poikaa tämän kiivetessä alas rattailta. Caleb poistui taloon jättäen hevosen riisumisen poikien huoleksi.

»Miten se miellytti sinua?» kysyi Martin.

»Minä pidin laulusta hyvin paljon, mutta kaikki muu — en tiedä, mitä virkaa sillä oikein oli», sanoi poika terhakasti pistäen kädet taskuun. »Mutta laulu oli kylläkin kaunista. Kaikki lauloivat. Minäkin lauloin.» Hän katsoi maahan ujostellen ja potkaisi kiven pitkin maata. »Sinä saat mennä ensi kerralla, Mart. Siellä oli paljon keikareita pohjoisesta. Ja muutamia tyttöjä. En puhunut heidän kanssaan, vaikka — tarkoitan: näiden keikarien kanssa. Isä kielsi. Hän sanoi niiden olevan ruotsalaisia ja antavan selkään näin pienelle pojalle kuin minä olen — pyh! — minä olisin antanut heille selkään!»

Martin talutti hevosen aitaukseen. Hän huomasi, että Lind ja Jude olivat menneet huoneisiin. Hän oli hyvillään. Lindin läsnäolo saattoi hänet hämilleen, vaikkei hän tiennyt, miksi. Charlie astui mietteissään hänen vieressään.

»Sanohan, Mart — pakottaako isä meidät kaikki jäämään tänne vielä sittenkin kuin olemme suuria?» hän kysyi rypistäen kulmiaan. Charlie oli lyhyenläntä ja ihaili veljeään hänen pituutensa vuoksi. Koska Caleb oli aina hemmotellut häntä ja ollut huvitettu hänen tyhmyyksistään, halveksi poika sisaruksiaan, jotka eivät koskaan saaneet olla isälle tottelemattomia eivätkä vastata rumasti hänelle.

»Enkö minä ole suuri, Charlie, vai mitä? Enpä luule meidän kaikkien jäävän tänne ikipäiviksi», Martin sanoi tyynesti. Niinpä Charliekin alkoi nyt ajatella.

Charlie oli ääneti heidän astuessaan taloon. Hän oli vasta viisitoista vuotta vanha, se oli kylläkin totta. Mutta tänään hän oli kuullut laulua ja huomannut, että hänestä oli hauskaa laulaa yhdessä ikäistensä tai itseään vanhempien kanssa. Siellä oli ollut eräskin poika, jonka kanssa hän olisi kernaasti jutellut. Pojalla oli punainen kaulahuivi, ja hän antoi omasta taskustaan rahaa kolehtia kerättäessä.

Perheen oli tapana ennen päivällistä keräytyä vierashuoneeseen kuuntelemaan, kun Caleb selosti kirkossa kuulemaansa saarnaa. Vaikka hänellä olikin omat syynsä, miksi hän ei sallinut perheensä käydä kirkossa, niin oli hänestä kristittynä sittenkin väärin riistää heiltä Jumalan sanan armo.

»Tahdotteko yhdessä meidän kanssamme kuulla saarnaa, miss Archer?» kysyi Caleb opettajattarelta, kun Amelia järjesti tuoleja puolikehään keskelle huonetta. Caleb käyttäytyi parhaimpansa mukaan — lempeästi, ystävällisesti ja hyväntahtoisesti. Hän oli ottanut raamatun hyllyltä, harmonion yläpuolelta, ja piteli sitä jonkun matkan päässä itsestään, niinkuin uusi pappikin oli tehnyt, ikäänkuin peläten kirjan voivan tahraantua, jos se koskettelisi hänen syntistä, kuolevaa ruumistansa.

Lind ei voinut kernaasti kieltäytyä. Hän kävi toisten kanssa istumaan, ja Ellen alkoi soittaa virttä. Sitten Caleb kohotti kätensä ja luki Isämeidän rukouksen. Hänen äänensä oli ihmeellisen pehmeä. Äkkiä Lind huomasi, että hänen olisi tehnyt mieli ääneensä vastustaa tällaista ilveilyä ja sanoa Calebille vasten silmiä, miten kaamean vaikutuksen koko tämä kohtaus teki häneen. Mutta hän istui vaiti.

Caleb avasi raamatun ja luki.

»Ja minä katsoin kaikkea työn vaivaa, ja kaikkea työn toimellisuutta, että ihminen kadehtii lähimmäistänsä. Ja sekin on turhuus ja hengen vaiva.

»Sillä tyhmä pusertelee käsiänsä, ja syö omaa lihaansa.

»Parempi on pivon täysi levossa, kuin täysinäiset kahmalot vaivassa ja hengen ahdistuksessa.

»Minä käännyin, ja näin turhuuden auringon alla.»

Caleb vaikeni, yskäisi ja katsoi merkitsevästi toisesta perheen jäsenestä toiseen, kiinnittäen katseensa lopulta Lindiin. Vanhan miehen tuomitseva katse vaikutti painostavasti opettajattareen. Sitten ääni jatkoi jälleen sointuisasti ja voimakkaasti.

»Joka on yksinäinen ilman toista, eikä hänellä ole lasta tai veljeä, eikä ole kuitenkaan loppua hänen työllänsä, eikä hänen silmänsä täytetä ikänä rikkaudesta. Kenenkä hyväksi minä työtä teen, enkä tee sielulleni hyvää? Se on myös turhuus ja paha suru.

»Parempi on kaksi kuin yksi; sillä heille on hyödytys työstänsä.

»Sillä jos toinen heistä lankee, niin hänen kumppaninsa auttaa hänen ylös. Voi yksinäistä, jos hän lankee, niin ei ole toista saapuvilla häntä auttamaan!

»Ja koska kaksi yhdessä makaavat, niin he lämmittävät itsensä; mutta kuinka yksinäinen tulee lämpimäksi?

»Yksi voitetaan, vaan kaksi seisovat vastaan; sillä kolminkertainen köysi ei katkea niin pian.»

Caleb sulki äkisti kirjan. »Siihen teksti loppui», sanoi hän karhealla äänellä.

Lapset, odottaen kidutushetken päättymistä, olivat kuunnelleet vain puolella korvalla. Mutta Amelia, joka luonnostaan oli hurskas, oli imenyt itseensä joka sanan. Eräs lause jäi erikoisesti hänen mieleensä. »Sillä tyhmä pusertaa käsiänsä ja syö omaa lihaansa.» Sitä juuri Caleb teki. Ja siinä juuri hän itse myös avusti häntä. Söi omaa lihaansa, täällä maalla. Mutta Amelialla ei ollut mitään valinnan varaa, korkeintaan hän saattoi valita, mitä hän omasta lihastaan söisi. Hyvä Jumala, tätä oli mahdoton kestää! Caleb jatkoi — selostaen uuden papin saarnaa.

»Niinpä meidän, jotka asumme tässä yksinäisessä maassa ja koetamme elää kristityn elämää sillä maakaistaleella, jonka Herra on antanut meille, tulee pitää yhtä, jotta saavuttaisimme työstämme lämpimän ja hyvän palkan. 'Parempi kourallinen rauhaa kuin molemmat kädet täynnä työtä ja harmia.' Parempi elää täällä köyhänä ja tyytyväisenä, kuin tavoitella maailmaa ja sen paheita maallisen rikkautemme kartuttamiseksi. Sitä sinun, Jude, tulee ajatella, ja teidän, Ellen ja Martin, ja myöskin sinun, Charlie. 'Sillä jos toinen heistä lankee, niin hänen kumppaninsa auttaa hänen ylös. Voi yksinäistä' — kuulkaa — 'Voi yksinäistä, jos hän lankee, niin ei ole toista saapuvilla häntä auttamaan.' Ymmärrätkö sitä, Amelia?»

Amelia mutisi: »Luullakseni he ymmärtävät sen kaikki.» Hän olisi voinut huutaa ääneensä, lyödä Calebia vasten kasvoja hänen tekopyhyytensä vuoksi. Hän olisi voinut nousta pystyyn ja piestä häntä voimainsa takaa, kun hän saattoi niin väärällä tavalla selittää sen kirjan jaloja sanoja, joka niin usein oli lohduttanut häntä. Mutta hän istui vain kuunnellen tarkkaavaisesti, kunnes Caleb oli hillityllä äänellä lukenut Herran siunauksen.

»Tämä ei ollut mikään varsinainen pääsiäissaarna, senhän te ymmärrätte. Mutta pastori Blossom arveli vuodenajan mukaisen saarnan miellyttävän meitä enemmän, kuten hän sanoi. Mitä sinä arvelet, Amelia?»

»Minun mielestäni saarna oli hyvin valittu», sanoi Amelia hiljaa.

Sitten kaikki nousivat ja kävivät pöytään mrs. Garen tuodessa ruokaa keittiöstä ja ikävästä haukottelevan Judithin auttaessa häntä.

III.

Seuraavana perjantaina Gertrude Bjarnasson, joka oli ollut ystävällinen Ellenille ja jutellut pari kertaa hänen kanssaan Yellow Postissa, kutsui Ellenin ja opettajattaren luokseen vieraisille, lähettäen heille sanan nuorempien, koulua käyvien lasten mukana. Ellen rohkaisi mielensä ja pyysi Calebilta lupaa saada lähteä Lindin kanssa islantilaisten suureen kivitaloon järven rannalle.

Caleb katseli häntä hämmästyneenä.

»Haluatko sinä, että he näyttävät sinulle hienon talonsa ja kalaverkkonsa ja veneensä ja tuulimyllynsä, kun isäsi on niin köyhä, ettei hän omista mitään sellaista? Tiedäthän sinä, miten he pitävät itseään meitä paljon parempina», hän sanoi ystävällisesti pyöritellen päätään, »mutta jos sinun on pakko mennä…»

Ellen huokasi. Hän ei ollut koskaan käynyt suuressa kivitalossa. Ehkäpä hänen ei sallittaisi koskaan lähteä sinne. Mutta turhaa oli vastustella — Amelia saisi aihetta itkeä, jos hän sinne lähtisi. Ei ollut muuta keinoa kuin kestää kovaa kohtaloa. Kukapa tiesi, tokko Malcolm koskaan palaisi takaisin. Hän oli luvannut — niin, hän oli luvannut tulla keväällä.

Siitä oli täsmälleen vuosi, kun Malcolm oli lähtenyt etelään sahatöihin. Ja sitä ennen oli kestänyt käsittämätöntä onnenaikaa vain viikon tai pari. Malcolm oli suudellut Elleniä vain kerran, kun he olivat yksin navetassa lypsyn jälkeen. Epäromanttinen paikka lukuunottamatta täysikuun lumoavaa valoa. Mutta tuo hetki oli ollut unohtumattoman ihana. Jos Malcolm olisi ollut vähemmän arka sinä iltana, olisi hän käyttänyt hyväkseen tilaisuutta ja riistänyt Ellenin mukaansa, ennenkuin tällä olisi ollut aikaa edes ajatella, ja kaikki olisi nyt toisin. Mutta Ellen, joka oli tottunut alistumaan Calebin tahtoon ja joka oli ottanut huomioon sen seikan, että Malcolmilla oli intiaaniverta suonissaan, oli yöllä tullut järkiinsä, ja Malcolm oli loukkaantuneena ja hämmästyneenä pian sen jälkeen matkustanut pois. Mutta nähdessään Ellenin silmissä tuskanilmeen, jota tämä ei ollut voinut salata, oli Malcolm luvannut palata takaisin. Ja nyt oli tullut kevät — pitkän talven jälkeen…

Niinpä Lind ilman Elleniä läksi tuona perjantai-iltana yhdessä Bjarnassonin lasten kanssa.

Ilma oli leuto, ja muuttolintujen suuret parvet leijailivat korkeudessa. Ojat tien varrella olivat täynnä sadevettä, joka kimmelsi kuin lasi auringon viime säteissä; raitojen riippuvat oksat olivat nyt täydessä lehdessä, ja vihreinä loistivat oraat, joita tuuli ei kyennyt vähimmässäkään määrässä taivuttamaan. Mikä uusi, ihastuttava vihanta maailma! Istuen rattailla Bjarnassonin lasten takana Lind ojensi kätensä ikäänkuin kerätäkseen sylinsä täyteen kauneutta avarasta ilmasta.

Suuressa kivitalossa järven rannalla asui neljä polvea Bjarnassoneja. Vanha Erik, joka oli ensimmäisiä islantilaisia siirtolaisia Oelandissa, oli nähnyt maittensa siirtyvän vuorossaan poikansa käsistä pojanpojalle. Erik oli jo yhdeksännelläkymmenennellä, jolloin ihmisellä on paljon aikaa uneksia ja hiukan kalastella auringon lämmittäessä valkeita kallionkylkiä lahden rannalla. Nuori Erik oli kauan sitten mennyt naimisiin ja hänen lapsensa kävivät Oelandin koulua. Nuoren Erikin isä, Mathias, oli rakentanut kivitalon.

Mathias oli rosoluinen mies, kuusikymmenvuotias, mutta yhä hyvissä voimissa ja luonteeltaan lämminsydäminen ja vieraanvarainen. Talo, jonka hän oli rakentanut omin käsin, oli hänen itsensä kaltainen, jykevä kivikuva hänestä itsestänsä. Hän oli kaivanut ja laskenut perustuksen: kuljettanut paikalle kivet matalilla, kuormavankkureilla ja taidokkaasti ja hienosti kuin pitsimallia sommitteleva nainen liittänyt kivet muurilaastilla toisiinsa ja rakentanut siten neljä leveää seinää, jotka kohosivat taivasta kohti.

Koko tällä seudulla ei ollut toista tämänkaltaista taloa.

Auringon punertavat säteet loistivat ikäänkuin tervetuliaisiksi talon lännenpuoleisilla ikkunaruuduilla, kun Andres ja Helga ajoivat tietä myöten opettajattaren kera. Talon alapuolella oli järvi, joka hohti hopeisena ja ruusunpunaisena.

Helga saattoi Lindin taloon.

Siistissä keittiössä oli lämpimän leivän ja kanelin hyvä tuoksu. Valkealle lattialle oli levitetty useita taljoja.

Helgan äiti ei ollut koskaan käynyt Islannissa, mutta hän käytti niin harvoin englannin kieltä, että hän puhui sitä kangertaen. Niin eristetty oli tämä talo.

»Ehkäpä te haluatte nyt kahvia», sanoi hän arasti Lindille. »Nosta opettajattarelle tuoli, Helga.»

Hän pyörähteli paikasta toiseen, tuo pieni, pyöreä nainen, jolla oli pyöreät, sileät kasvot. Suunnattoman suuresta astiakaapista, jossa oli punaiset lasiovet, hän otti esille kuppeja ja teevateja sekä ohuita, sokeroituja vohveleita. Ja Lindin syödessä ja juodessa hän istui kädet sylissä sanomatta sanaakaan.

Sisähuoneista Lind kuuli yksitoikkoista hyrräävää ääntä.

»Isoäiti kehrää», sanoi mrs. Bjarnasson. »Hän on sokea, mutta hän osaa kehrätä. Hän kehrää kaikki talon villat.»

»Hän ei tietenkään puhu englannin kieltä», sanoi Lind.

Ei hän puhunut. Mutta kun Lind meni huoneeseen puristamaan hänen kättään, kohotti vanha nainen kasvonsa hänen puoleensa, ikäänkuin olisi katsellut tunteaksensa. Hän oli niin kumarainen, että kun hän istui rukin ääressä, hänen päänsä ulottui vain värttinän tasalle.

Hän mutisi jotain islannin kielellä.

»Hän tarkoittaa, että te olette kaunis», sanoi nuorempi mrs. Bjarnasson. »Hän väittää aina näkevänsä ihmisten kasvot, kun he ensi kertaa puhuttelevat häntä. Hän voi ennustaa teille, jos pyydätte häntä sitä tekemään.»

Lind oli halukas kuuntelemaan vanhan naisen puhetta, ja tämä siirtyi nyt syrjään rukkinsa äärestä ja otti opettajattaren molemmat kädet omiin kuihtuneisiin käsiinsä. Hän piteli niistä kiinni ja käänsi ryppyiset, ruskeat kasvonsa, jotka kiilsivät kuin kotelokoppa, valoa kohti ummistaen samalla silmänsä.

Hän puhui nopeasti, omituisella, vilkkaalla äänellä. Nuorempi mrs. Bjarnasson keskeytti hänet hetken kuluttua.

»Hän sanoo, että saatte pian sulhasen», selitti hän Lindille. »Hänen ylitsensä lepää varjo. Te ette koskaan pääse hänen salaisuutensa perille. Mutta te tulette onnelliseksi. Siinä kaikki — se on jo kylliksi, mitä hän teille sanoi.»

Lind nauroi, mutta hän tunsi hiukan levottomuutta sydämessään.

»Puhuuko hän aina totta?» kysyi Lind.

»Odottakaa, niin saatte nähdä», sanoi mrs. Bjarnasson nyökäten päätään.

Todellisen elämän rinnalla oli paljon taikauskoa.

Miehet palasivat peltotöistään ja rannalta illalliselle: nuoren Erikin veljet, Peter ja Valdemar, sekä hänen serkkunsa, Johan; Mathias nauraen makeasti jollekin pilalle, jonka hän oli heille tehnyt.

He puhuivat keskenään islannin kieltä ajattelemattakaan muuttaa tapaansa opettajattaren vuoksi. He eivät puhuneet mitään pahaa: miksikä he siis käyttäisivät vierasta kieltä todistaakseen sen? Jokainen tervehti Lindiä kömpelön kohteliaasti. Perheen naisia he suutelivat kaikki vuorossansa. Sellainen oli talon tapa.

Kuuluipa perheeseen muitakin naisia. Gertrude ja Althea, Erikin sisaret, sekä Althea, hänen naimaton tätinsä. Naiset pitivät koko ajan Lindiä silmällä nähdäkseen, ettei häneltä puuttunut mitään. Illallista valmistettaessa vanhempi Althea, jolla oli henkisiäkin harrastuksia, toi hänelle islantilaisen satukirjan englanniksi käännettynä ja asetti jakkaran hänen jalkojensa alle, jotta hänen olisi mukavampi istua; sitten hän poistui hiljaa kuin haamu.

Illalliseen kuului kalaa, joka oli tuotu »suurelta» joelta, kuivattua lihaa, perunoita ja monenlaisia sokeroituja kakkuja ja paljon kahvia. Miehet söivät hartaasti kalaa ottaen sen käteensä ja syöden sen päineen, silmineen ja kaikkineen. Lindistä kaikki tämä tuntui suorastaan ilmestykseltä.

Tuuli nousi äkkiä ennen aterian päättymistä, ja hämmästyttävän lyhyessä ajassa järvi lainehti rantakallioita vastaan. Perheen jäsenet vaikenivat ikäänkuin näkymättömän voiman käskystä.

»Baldur ei saa rauhaa tänä yönä», mutisi vanhempi Althea omalla kielellään. Hänen silmänsä olivat loistavat ja harvinaisen nuorekkaat, vaikka hän olikin viisikymmentä vuotta vanha eikä ollut koskaan ollut naimisissa.

»Baldur oli mieletön uhmaillessaan järveä sinä yönä. Hän saa kauan levätä järven pohjassa», murahteli nuorempi Erik. Mutta hän hätkähti, kun ovi yläkerroksessa paiskautui kiinni.

»Kerro opettajattarelle», sanoi Gertrude. Hän oli pyöreäsilmäinen ja kaunis. Hän oli tuijottanut lakkaamatta koko aterian ajan opettajattareen. Nyt hänen kasvoillaan oli vapautunut ilme.

»Opettajatar on varmaankin jo kuullut siitä», alotti nuorempi Erik islantilaisen juhlallisella äänensävyllä. »Garet luultavasti tuntevat jutun.»

»Ei», sanoi Lind. »En ole kuullut mitään.»

»Järvi on riistänyt meiltä kaksi perheemme jäsentä. Toinen oli veljeni, Gisli, toinen sisareni Althean sulhanen. He olivat ystäviä, mutta joutuivat riitaan. He jatkoivat riitaansa järvellä, kahdessa eri veneessä. Oli myrsky — järvi riisti heidät. Emme ole vielä löytäneet heitä — ei pienintäkään jälkeä. Ennen sitä emme salli vieraiden kalastaa järvessä. Caleb Gare väittää, että hän aikoo tulla tänne kalaan. Mutta me olemme kieltäneet. Meidän perheemme on suuri, miss Archer. Me emme salli muiden kalastaa järvessä, jonne meidän vainajamme ovat hautautuneet.» Nuori Erik lopetti vakavana.

Tuuli ja vesi taisteli rantaa vasten. Lind vapisi koko ruumiiltaan.

»He eivät saa rauhaa, ennenkuin olemme löytäneet heidät», sanoi vanhempi Althea. Hänen veljentyttärensä ja kaimansa istui ääneti silmät maahan luotuina.

Alettiin puhua yliluonnollisista tapahtumista, näyistä ja enteistä sekä onnettomuuksista, jotka kohtaavat varomattomia. Suuri, luiseva Mathias kertoi juhlallisena Bjarnassonien entisestä sukuylpeydestä Islannissa sekä eräästä heimon jäsenestä, joka oli joutunut onnettomuuden uhriksi, kun ei tahtonut totella tätä suurta sukua. Hän kertoi, miten vanhojen kirous kohtasi häntä ja miten hänen päivänsä olivat alituista tuskaa ja yöt epätoivoa, niin ettei edes kuolema voinut tuoda unhotusta. Mathiaksen kertomus oli kauttaaltaan tenhoavan runollinen ja surunvoittoisen romanttinen. Hän oli elänyt suuressa yksinäisyydessä ja tiesi, että jokaisen ihmisen sielua ympäröi mittaamaton Yksinäisyys, ja että tämän alueen muodot ovat nimettömiä ja selittämättömiä. Niinpä suuren perheen jäsenten oli hyvä liittyä yhteen pitääkseen loitolla suuren Yksinäisyyden uhkaukset ja kauhut.

Kun opettajatar vihdoin läksi levolle, oli myrsky lauennut. Korkealla tuulen yläpuolella, joka vinkui kivitalon suurten katonkannattimien alla, kaikuivat villihanhien pitkäveteiset äänet. Niiden kirkuna viilsi sydäntä kuin maailmankaikkeuden yksinäisyys… tunkeutuen etsien ja haparoiden hiljaisuuden läpi.

IV.

Thorvald Thorvaldsonin farmi oli puolitiessä Garen ja Bjarnassonin talojen välillä.

Thorvaldilla oli yhdeksän tytärtä eikä ainoatakaan poikaa. Siitä oli luonnollisena seurauksena, että hänen farminsa oli huonossa hoidossa; se oli karua maata, jolla ei ollut muuta arvoa, kuin että se esti Caleb Garen kunnianhimoa laajentamasta maitaan kauemmaksi länteen. Tämä seikka, Thorvald väitti, korvasi kuitenkin kaiken muun.

Lind pysähtyi heille palatessaan kotiin Bjarnassonista puhuakseen mrs. Thorvaldsonin kanssa tämän nuorempien tyttärien päistä. Hän tahtoi käsitellä asiaa arkatuntoisesti.

Rattailta hän saattoi nähdä mrs. Thorvaldsonin ottelevan karjansa kanssa karjapihalla — näki hänen työntävän ja tuuppivan elukoita saadakseen ne erilleen toisistaan. Lind huomasi myös hänen olevan raskaana.

Miten olikaan, Lind ei voinut saada sanotuksi asiaansa. Hän huiskutti vain kättään tervehdykseksi ja käski Andresin kääntää hevosen takaisin tielle. Hän aikoi itse voidella paloöljyllä lasten päät.

Korkean kukkulan harjalta, mistä näkyi pohjoisesta, idästä ja lännestä yhtyvä tienhaara, Lind keksi miehen hevosen selässä. Hänen vaatteensa, hyvin hoidetun päänsä rajaviivat, yksinpä hänen suora ryhtinsä todisti hänen olevan kotoisin Nykerk Sidingin tuolta puolen, siltä ilmansuunnalta, josta hän parhaillaan lähestyi. Jostakin syystä Lind ei halunnut kohdata häntä ja pyysi Andresia kiristämään ohjaksia, jotta vieras sivuuttaisi heidät tienristeyksessä. Andres pysähdytti hevosen, ja Lind näki ratsumiehen jatkavan matkaansa huomaamatta heitä.

V.

Mark Jordan hymyili itsekseen ratsastaessaan hiljaista hölkkää tietä pitkin intiaaniponillaan, jonka hän oli vuokrannut Sidingissä käydäkseen unkarilaisen, Anton Klovaczin farmilla. Hänen vihertävät, ivalliset silmänsä, jotka silmänräpäyksessä saattoivat saada uneksivan ilmeen, tarkastelivat edessäolevaa tomuista tietä, mutta eivät keksineet ainoatakaan ihmisjälkeä. Kaiken päivää tie oli ollut tyhjänä lukuunottamatta ehkä joitakin ravintoa etsiviä varpusia. Miten ihanteellinen seutu, kun pääsi erilleen Arbuthnotista ja hänen vaimostaan ja heidän ikuisista tuttavistaan, jotka olisivat jättäneet jälkensä katukäytävälle, jos itserakkaus olisi ollut jonkun arvoista. Mutta — ehkäpä hän oli liian ankara. Arbuthnot ei ollut sittenkään niin mahdoton. Mutta hän hermostutti ihmistä, jonka hermot muutenkin olivat huonot — ikuisella puheellaan taiteesta ja tulevaisuuden kauneuskaupungista. Hyvä arkkitehti hän oli tavallaan, mutta sietämätön aasi. Parempi arkkitehti hän ei kuitenkaan ollut kuin hän itsekään, jos niiksi tuli, nimestään ja maineestaan huolimatta. No, Mark oli nyt vapautunut hänestä puoleksi vuodeksi, ja siitä hän sai kiittää vanhaa tohtori Brisbanea! Siinä vasta oli ymmärtävä lääkäri! Hän tiesi, mitä sielu tarvitsi jo paljon aikaisemmin kuin ruumis oli sen myrkyttämä, olipa sielu miten sairas hyvänsä.

Hyvä Jumala, miten suloinen tämä ilma oli! Se tuoksui kuin nuoret sireeninlehdet, joita lapsena oli tapana imeä, tai kuin jalavan sileä kuori, jota saattoi purra kuin mälliä! Muistellessaan lapsuuttaan Markin ajatukset siirtyivät ystävällisiin lähetyssaarnaajiin, jotka olivat kasvattaneet hänet parhaansa mukaan toivoen, että hän valitsisi uskonnollisen elämänuran. Jos he olivat tunteneet pettymystä, niin olivat he ainakin osanneet salata sen ja kannustaneet häntä eteenpäin hänen antautuessaan arkkitehdin alalle. Hän aikoi käydä heitä tervehtimässä niin pian kuin tämä »luonnonhoito», joksi vanha Brisbane sitä nimitti, oli suoritettu.

Mark pysähtyi antaen katseensa kulkea yli ruohoaavikon, joka oli niin tasainen ja rehevä kuin ei sen luoja olisi vielä uneksinutkaan kukkuloista. Tien pohjoispuolella kasvoi jykeviä puita, jotka eivät olleet vielä täydessä lehdessä; maaperä niiden juurella oli musta ja tulen kärventämä. Mark laskeutui hevosen selästä kävelemään vanhojen puiden hiiltyneiden kantojen keskellä. Erään kannon juurella, nojautuen siihen kuin tukea etsien, kasvoi hento metsäorvokki, joka oli miltei väritön. Mark katseli, mutta ei taittanut sitä, niinkuin hän ensiksi oli aikonut. Hänen sääliväisyytensä nauratti häntä itseään ja hän palasi hevosensa luo.

»Noin me kaikki teemme — nojaudumme palaneita kantoja vasten — tavalla tai toisella», hän mutisi. Ja sitten hän tuumi aivan loogillisesti: »Mitenkähän minun olisi käynyt, jos isä ja äiti olisivat eläneet?»

Ratsastaessaan eteenpäin valtasi yksinäisyydentunne hänet — tuo kolkko tunne, ettei hän kuulunut minnekään, joka niin usein öisin oli painostanut häntä hänen pienenä ollessaan, kun pappi oli sammuttanut tulen, ja hän kuuli sateen kohisevan ikkunanruutua vasten. Hän ravisteli itseään kärsimättömästi. Jo kauan sitten hän oli voittanut tuon tyhmän tavan, olihan hän jo lähes kolmekymmentä vuotta vanha. Hän katsoi olkansa yli ja näki auringon loistavan taivaanrannalla vain kapeana kultaisena juovana. Ruohoaavikko, joka hetki sitten oli ollut loistavan värikäs, peittyi tasaiseen sineen. Ojista kuului sammakkojen kurnutusta, ja pajujen pienet lehdet riippuivat velttoina. Äkkiä Mark pysäytti hevosensa jääden kuuntelemaan. Hän kohotti kasvojaan kuullakseen paremmin tuon oudon äänen, joka kajahti hänen päänsä yläpuolelta, kutsuvan torventoitotuksen, joka näytti kaikuvan suoraan taivaasta.

»Villihanhia», hän sanoi ääneensä. »Ne kirkuvat ikäänkuin niillä olisi hiukan aavistusta siitä — mitä yksinäisyys merkitsee.»