← Table of contents
Villihanhet

KUUDESTOISTA LUKU.

Helmi Krohn translation

I.

Oli harvinaisen kuiva elokuu, ja heinä saatiin varhain korjatuksi suoviin. Martin ihmetteli, tokko Caleb hankkisi nyt apulaista, kun Judith oli tuomittu olemaan kotosalla. Ellen ja Charlie eivät kyenneet sellaiseen työhön. Mutta Martin oli siksi viisas, ettei hän ruvennut mitään kysymään sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Keskustelu Calebin ja perheen muiden jäsenten välillä oli keskeytynyt kokonaan, ainoa side, joka yhdisti heitä, oli työ ja se jatkui keskeytymättä ja kyselyittä.

Amelia työskenteli kotosalla ja puutarhassa aamusta iltaan saakka suurella kiireellä, ikäänkuin hän olisi pelännyt kadottavansa jotain. Kun hän astui taloon häikäisevästä auringonpaisteesta, niin suhteellinen pimeys huoneissa sokaisi hänet niin kokonaan, ettei hän nähnyt Judithia, vaan pelkäsi hänen lähteneen karkuun. Hetken kuluttua huomasi hän kuitenkin, että tyttö istui selin häneen kuorien perunoita päivälliseksi tai korjaten valjaita, jotka Caleb oli aamulla ojentanut hänelle sanaakaan sanomatta. Amelian sydän kovettui jälleen ja hän toisti mielessään päätöksensä. Judith oli Calebin lapsi. Hän ei puhunut hänelle muulloin kuin antaessaan määräyksiä ruoankeitosta tai taloustöistä. Judith oli vain kaksi kättä, jotka tekivät, mitä niille määrättiin. Hän ei puhunut kellekään, ei katsonut kehenkään.

Lindin sydäntä viilsi, kun hän näki hänen välinpitämättömyytensä. Päiväkausiin opettajatar ei ollut lähestynyt häntä, sillä hän tiesi, ettei siitä kuitenkaan olisi mitään hyvää. Palatessaan koulusta hän kuuli tytön liikkuvan raskaasti portaissa, tai näki hänen pesevän lattioita tai istuvan jäykkänä vihanneksia perkaamassa. Lind tiesi, ettei tätä voinut kauan jatkua, että Judithin kuuma veri puhkeaisi sitä hurjemmalla tavalla ilmi, mitä kauemmin häntä pidettäisiin silmällä.

Kirves oli jätetty tallin seinään, siihen mihin Judith oli sen iskenyt. Caleb oli sanonut, ettei sitä saanut siitä poistaa.

Päivät olivat pitkiä ja yksitoikkoisia mehiläisten suristessa niityillä; valkoiset ja keltaiset perhoset lentelivät huolettomina metsäruususta toiseen; metsässä kuului siipien suhinaa ja lintujen viserrystä, ja joka päivä lapset toivat kouluun hyljättyjä pesiä, joita he käyttivät mallina piirustaessaan noella tai värikynillä. Lind tunsi, miten kaikki kypsyi ja tuleentui luonnossa. Mutta hän jatkoi työtään kiitollisena siitä, että velvollisuus pidätti häntä koulussa, loitolla garelaisista.

Martin huomasi kiukukseen, ettei vierasta apua otettu heinänkorjuuseenkaan.

* * * * *

»Ellen ja Charlie saavat lähteä huomenna sinun kanssasi suovien tekoon», sanoi Caleb Martinille illallispöydässä.

Judith ei ollut kuulevinaankaan, vaikka kaikki tiesivät, että hän oli toivonut heinänkorjuun vapauttavan hänet kotivankilasta.

Ensi päivinä Caleb oli johtamassa työtä. Heinä kerättiin pellolta, missä se oli kuivanut haasioilla. Ellen ja Martin työskentelivät ylhäällä heinäsuovan päällä ja Charlie nosti hangolla heiniä ylös. Martin näki, että työ, joka olisi ollut Judithin tehtävä, oli liian raskasta Ellenille, mutta, hän ei sanonut mitään. Caleb ei myöntänyt koskaan, että jokin työ olisi voinut olla liian raskasta. Hän piti sitä vain uppiniskaisuutena.

Caleb istui rattaillaan katselemassa, miten heinäsuovat kasvoivat. Silloin tällöin hän lausui Charlielle jonkun rohkaisevan sanan tai moitti Elleniä huolimattomuudesta. Ellenin suu vetäytyi kapeaksi viivaksi ja hänen pienet punaiset kätensä tarttuivat lujemmin heinähankoon. Heinäsuovat kasvoivat suuriksi, pehmeiksi, vettäpitäviksi vuoriksi, jotka hivelivät Calebin silmää. Siinä oli hänen kättensä tuotetta, hänen työnsä tulosta. Yhtä kieltämättömästi hänen omaansa kuin hänen oikea kätensä, joka todisti maailmalle, että Caleb Gare omisti tämän maan ja osasi sitä hyvin viljellä.

Hänellä oli aikaa tuumia tuolla pellolla, keskellä runsasta satoaan. Judithin juttu oli oikeastaan ollut vain eduksi. Ensimmältä se oli saattanut hänet hiukan levottomaksi. Kirves olisi voinut osua lähemmäksikin kuin hipaista vain hänen hiuksiaan. Mutta niinkuin asiat nyt olivat, niin tuo onnettomuustapaus lujitti vain hänen valtaansa. Siinä oli uusi syy pitää Ameliaa kovilla. Ja samalla hän saattoi olla varma Judithista — jos hän vain halusi, saattoi hän antaa hänet ilmi poliisille. Kirveen tuli jäädä paikoilleen siltä varalta, että hänen joskus olisi ehkä pakko käyttää hyväkseen tätä todistusta. Kuitenkin, niin kauan kuin Judith pysyi alallaan, hän tahtoi kohdella häntä lempeästi. Judith oli parempi työmies kuin mikään vieras apulainen. Hän aikoi pitää hänet kotosalla, kunnes hänen uppiniskaisuutensa olisi muserrettu, ja sitten hän pitäisi häntä aisoissa pakottamalla hänet työhön elonkorjuun aikana.

Caleb antoi katseensa kulkea etelän puolelle, niissä pellava kypsyi hitaasti ja tasaisesti. Puimamiesten täytyi palata puimaan sitä lokakuun alkupäivinä, kun muu vilja jo oli korjattu. Hänen sydämeensä koski ajatellessaan, että pellava oli leikattava. Se oli kasvanut niin ylväästi, niin komeasti. Se oli niin kaunis ja elämää uhkuva, ikäänkuin ei mikään voisi tuhota sitä. Mutta seuraisihan vielä toisia vuosia ja toisia satoja, hän lohdutteli itseään. Ensi vuonna hän aikoi kylvää vielä enemmän pellavaa. Sen erinomainen kasvu yllytti suorastaan taisteluun näissä karuissa olosuhteissa — se yllytti Calebia riistämään väkivallalla maasta kaiken sen, mitä se saattoi antaa.

Hän vilkaisi vielä kerran Ellenin, Martinin ja Charlien työhön, sitten hän käänsi tamman pois pellolta. Kulkiessaan metsäpalstan ohi, jonka hän Fusi Aronsonilta oli vaihtanut järvenpohjaan ja suohon, hän hymyili itsekseen. Kylläpä elämä olisi ikävää, ellei voisi hankkia itselleen erikoisia iloja. Vuoden tai kahden jälkeen järvenpohja voisi olla viljelyskelpoista maata ja suo kyllin kuivaa pellavaa varten. Silloin hän ostaisi ne takaisin Fusilta. Se vasta olisi hauska kuje. Sillä välin metsä kasvaisi, niin että siitä voisi saada sekä halkoja että hirsipuita. Ja mikäpä estäisi häntä hakkaamasta ja myömästä niitä Sidingiin? Judithilla ja Martinilla ei ollut mitään työtä heinänkorjuun päätyttyä.

Ajaessaan kotiin Calebin ajatukset kääntyivät Ameliaan ja hän tuumi, mitähän Amelia oikeastaan näinä päivinä oli ajatellut. Hänen täytyi ruveta taas keskustelemaan, sillä liian pitkä vaitiolo katkaisi kaiken yhteyden toisten kanssa. Ja kulkiessaan omissa ajatuksissaan Amelia voisi sitäpaitsi ruveta tuumimaan, ettei epäitsekkäisyydestä ollut mihinkään, vaan että Mark Jordan yhtä hyvin voisi saada tietää totuuden. Siitä voisi seurata suuriakin mullistuksia. Kaikki kävisi rauhallisesti vain niin kauan kuin hän itse pitäisi vastapuolueet tasapainossa. Hänen täytyi ruveta puhumaan ja parin päivän kuluttua päästää Judith peltotöihin.

II.

Eräänä päivänä, kun opettajatar tuli koulusta, kirnusi Judith keittiössä. Amelia oli puutarhassa eikä ketään muutakaan ollut kotosalla. Lind istahti lattialle Judithin viereen katsellen, kun tämän vahva käsivarsi kiersi kirnua yhtä tasaisesti kuin kone. Hänen silmänsä olivat maahan luodut eikä hän ilmaissut vähimmälläkään tavalla huomanneensa Lindiä.

»Judie — Judie, miksi sinä et puhu minulle?» Lind kysyi lempeästi. Hän saattoi töintuskin pidättää kyyneleitään katsellessaan, kun tämä suuri, tumma tyttö väänsi välinpitämättömänä kirnua ikäänkuin ei mitään muuta olisi ollut koko maailmassa.

Judith kohotti hitaasti katseensa. »Onko sitten mitään puhumisen syytä?» hän kysyi. Nuo olivat ensimmäiset sanat, jotka Lind kuuli hänen suustaan tuon onnettomuuden jälkeen.

»Sinun ei pidä masentua tällä tavalla, Judith. Minä tiedän, miksi sinä sen teit — sinä kiivastuit, ja se oli hirveä erehdys. Mutta se menee ohi — isäsi unohtaa sen. Miksi sinä et ala jutella heidän kanssaan, jotta kaikki muuttuisi taas entiselleen? Sven odottaa tietoja sinusta, Judith.»

Puna kohosi Juden poskille, ja Lind oli näkevinään kyyneleitä hänen silmissään, kun hän käänsi päänsä pois.

»Ei siitä ole mitään apua», Judith mutisi. »Jos tapaan Svenin, niin isä saa sen tietää ja lähettää minut kaupunkiin. Kyllä minä tiedän — ei mitään hyvää tapahdu koskaan.»

»Judie, sinun oma elämäsi on enemmän arvoinen kuin mikään muu. Jos jäät tänne vielä pitemmäksi aikaa, niin tulet Ellenin kaltaiseksi, ja sinä olet liian hyvä siten tuhotaksesi itsesi. Mitä siitä, vaikka hän lähettäisikin sinut kaupunkiin? Tuomari saisi tietää, millä tavalla isäsi on kohdellut sinua, ennenkuin sinulle tehtäisiin mitään. Eivät kaikki ihmiset ole hänen kaltaisiaan. Kaikki muuttuisi paremmaksi, Judie, siitä olen varma.»

Judith nojautui tuolinsa selkää vasten ja katsoi Lindiin.

»Sanokaa Svenille, ettei hän huolehtisi minusta, jos tapaatte hänet», hän sanoi. »Ei isä voi pitää minua täällä ikuisesti.»

Lind oli hyvillään saadessaan edes jonkinmoisen vastauksen Judithilta. »Minä tapaan hänet ehkä huomenna, Jude. Tiedän varmaan, että hän ajattelee sinua koko ajan», Lind sanoi ystävällisesti kietoen käsivartensa Judithin ympärille. »Tiedätkö, mitä minä nyt aion tehdä? Minä laitan sinulle jotain kaunista. Jotain, jota voit käyttää salaa. Odotahan vain.» Lind meni toiseen huoneeseen hymyillen Judelle, joka myös hiukan veti suutaan hymyyn.

Sitten Amelia tuli keittiöön, ja Judith nousi tarkastamaan kirnuamaansa voita.

»Minun pitäisi saada pari uutta purkkia Johannesonilta», sanoi Amelia.

»Tuolla on kaksi vanhaa vielä», Judith huomautti.

Amelia vilkaisi nopeasti häneen. Ensi kerran moneen päivään Judith puhui omasta tahdostaan. Hänessä oli tapahtunut muutos. Amelia ihmetteli, mitähän tapahtuisi, kun Judith tulisi kokonaan entiselleen. Mutta tyttö pysytteli ääneti loput päivästä ja läksi levolle heti illallisen jälkeen, niin ettei Amelialla ollut aavistustakaan siitä, mitä hän hautoi mielessään. Amelia itse ei antanut hänelle vähintäkään syytä ajatella, että tuo mieletön teko voisi suoda hänelle täyden vapauden. Hän ei ollut puhunut Judithin kanssa siitä, mitä oli tapahtunut, arvellen, että hän siten voisi saada hänet kauhistumaan tekoaan.

Sinä yönä Judith makasi valveillaan. Hän ei saanut unta, sillä hän ei voinut irtaantua siitä ajatuksesta, että rauhan- ja oikeudentuomarit, niinkuin opettajatar oli olettanut, eivät ehkä olisikaan niin ankaria kuin hän oli pelännyt, jos Caleb saattaisi asian heidän tietoonsa.

Mutta varma hän ei sittenkään voinut olla. Hän tunsi niin vähän sellaisia asioita. Ehkäpä opettajatar erehtyi. Eräs sekarotuinen tyttö Yellow Postista oli pari, kolme vuotta sitten yrittänyt tappaa lapsensa ja hänet lähetettiin vankilaan. Vankila — missä ihminen oli suljettuna pieneen koppiin eikä koskaan nähnyt taivasta eikä tuntenut tuulen hyväilyä kasvoillaan — se oli kamala paikka, ehkäpä vieläkin pahempi kuin tämä farmi. Caleb lähettäisi hänet sinne, jos hänellä olisi syytä uuteen tyytymättömyyteen. Caleb vihasi häntä erikoisesti, Judith tiesi sen — oli aina sen tiennyt. Siksi, että Judith vihasi kaikkea sitä, mitä Caleb jumaloi — viljaa, karjaa, maan raakaa tuotetta.

Judith ajatteli Sveniä. Hän tiesi, että Sven veisi hänet pois täältä, kun vain tilaisuutta ilmaantuisi. Hän tiesi, että Sven odotti tätä hetkeä yötä päivää, että hän olisi ollut valmis uhmailemaan Calebiakin, jos siitä vain olisi jotain hyötyä. Mutta Calebilla oli valta käsissään. He eivät ennättäisi sen pitemmälle kuin Sidingiin, ennenkuin Caleb saisi heidät kiinni — antaisi heidät ilmi poliisille. Ensi kertaa eläessään Judith kaipasi Sveniä — himoitsematta häntä. Hän ei nähnyt enää hänen voimakkaita kaulalihaksiaan eikä hänen jännittyneitä, kapeita lanteitaan. Hän näki edessään vain Svenin silmien kaihoavan katseen, jonka hän, judith, oli ivallaan loihtinut esille. Maatessaan pimeässä Ellenin vieressä Judith kuvitteli istuvansa Svenin rinnalla, hiljaa, äänettömänä. Hän alkoi itkeä ja kätki kasvonsa pielukseen, jotta Ellen ei kuulisi.

III.

Koulun päätyttyä seuraavana päivänä Lind läksi Sandbon lasten kanssa heidän kotiinsa viemään sanaa Judithilta Svenille. Tiepuolessa silkkipuut olivat täydessä kukassa ja jalan tai puolentoista korkuiset voikukat heiluttivat kukkakupujaan tuulessa. Tämä vuosi oli hillittömän kasvun vuosi Oelandissa. Lapset olivat löytäneet useampaa lajia lintuja ja perhosia kuin koskaan ennen. Puiden lehdet olivat hyönteisistä vapaat. Lind tuumi, miten tämän vuoden rikkaus ilmeni myös hänen ja Markin välisessä suhteessa. Hän olisi toivonut tämän sopusoinnun ulottuvan garelaisiinkin ja hän ajatteli surulla Judithia.

Lind oli tavannut Mark Jordanin miltei joka päivä sen jälkeen kuin Klovaczit olivat palanneet kotiin. Mark oli tullut ratsain iltapäivin tapaamaan häntä koululle, tai he olivat yhdessä kävelleet metsässä ja istuneet pienen lammen rannalla, jonka Lind oli aikoja sitten keksinyt. He alkoivat tehdä suunnittelujaan syksyn varalta, kun he yhdessä lähtisivät pois täältä. Talvet Oelandissa olivat liian kovat, jotta lapset, jotka asuivat hajallaan toisistaan, olisivat voineet käydä koulua.

»Minä olisin kernaasti täällä talvenkin yli», oli Mark kerran sanonut. »Varsinkin asuisin minä kernaasti Garessa. Mikä erinomainen tilaisuus tutkia ihmisluonteita!»

»Pelkäänpä, että minä en sen jälkeen kykenisi tutkimaan enää mitään tässä elämässä», Lind oli vastannut. »Se on sydäntäsärkevää hyvälläkin ilmalla.»

Sven oli juottamassa hevosia opettajattaren saapuessa lasten kanssa. Hän astui kiihkeänä häntä vastaan.

»Lähettikö Judith mitään sanaa?» hän kysyi, kun lapset eivät olleet enää kuuluvilla.

Lind laski kätensä Svenin käsivarrelle ja palasi hänen kanssaan vesisammiolle.

»Hän alkaa vähitellen tointua, Sven, ja hän pyysi, ettette olisi huolissanne. Caleb ei päästä häntä ulos vielä, mutta niin pian kuin hän vain pääsee, tulee hän teitä tapaamaan. Parasta olisi, että koettaisitte odottaa kärsivällisesti, kunnes heinä on saatu korjatuksi. Caleb päästää hänet varmaan lyhteitä sitomaan, ja onhan hänen mahdoton aina pitää tyttöä silmällä.»

Sven kirosi. »Paha periköön hänet! Mieleni tekisi vääntää tuon vanhan pirun niskat nurin», hän sanoi. »Mutta hän pysyisi kyllä hengissä voidakseen toimittaa minut linnaan.»

»Sepä se, Sven. Hän nostaisi hirveän metelin, jos te karkaisitte juuri nyt. Ehkäpä sitten, kun heinänkorjuu on lopetettu, hän alistuisi siihen. Mutta Judith kaipaa teitä yhtä kiihkeästi kuin tekin häntä.»

Mrs. Sandbo tuli ulos karkottaen kärpäset ovelta avatessaan sen. Sven vei hevoset laitumelle.

»No, miten on Garein ja heinäsadon laita?» hän kysyi.

»Aivan erinomaisesti», Lind hymyili. Hän ei ollut puhunut mrs. Sandbolle Calebin ja Judithin välisistä asioista.

Lind oli kertonut, että hän ja Mark aikoivat mennä naimisiin koulun päätyttyä. Mrs. Sandbo ei osoittanut erikoista hämmästystä. Hän oli jo kauan aavistanut sitä.

»Kaksi kertaa on tuumittava ja kerran hypättävä», hän varoitti Lindiä viitaten tyttärensä, Doran naimiskauppaan. Mutta Lindin osoittama luottamus kutkutti mrs. Sandbon turhamaisuutta ja hän kohteli nyt Lindiä äidillisellä hellyydellä.

Mark saapui hiukkasta myöhemmin, ja mrs. Sandbo tahtoi välttämättä tarjota heille kahvia. Heidän käytyään pöytään hän poistui suurella melulla huoneesta jättäen nuoret kahden.

Kahvi oli hyvää ja virkisti suuresti Lindiä. Tämä keskusteli Gareista Markin kanssa, joka arveli, että vieraan sekaantuminen asiaan ei hyödyttäisi mitään.

»Tytön on karattava niin pian kuin mahdollista. Mutta tuo vanha roisto voi saada vihiä asiasta, jos hän vain haluaa», Mark sanoi.

»Aivan niin», myönsi Lind. »Mutta vaikkeivät he lähtisikään sen pitemmälle kuin Sidingiin, niin voisi siitäkin olla apua. Enpä luule, että Caleb Gare uskaltaisi vedota viranomaisten apuun saadakseen heidät kiinni — hänen vaimonsa varmaan pitäisi myös Judithin puolta ja kertoisi, miten paljon tyttö rukka on saanut kärsiä. Ja sittenkin —» Lindin mieleen muistuivat äkkiä kaikki ne huhut, jotka kertoivat Caleb Garen rääkkäävän vaimoaan.

»Sääli todellakin. Jos tyttö pääsisi vain kaupunkiin pakoon, niin koettaisin minä auttaa häntä parhaani mukaan», sanoi Mark. »Mutta jos minä menen vanhan miehen puheille, niin hän ajaa minut ulos ovesta. Hän kävi eilen meillä tarjoutuen ostamaan heinää, joka Antonin on määrä myödä jo ennen niittämistä. Minä käskin Antonin vaatia korkeampaa hintaa, ja vanha Gare suorastaan hyökkäsi minun kimppuuni. Hänen aikomuksensa on kai varastaa kuolevalta. Olkoon miten hyvänsä, Anton odottaa, kunnes Caleb tulee uudestaan käymään, sillä hänen pitää saada heinä myödyksi voidakseen tehdä 'parannuksia', kuten hän sanoo, ennenkuin valtion tarkastaja tulee taloon.»

»Miten Anton jaksaa, Mark? Luuletko, että hän —?»

»Talvi tekee hänestä lopun, pelkään pahoin. Vaikka eihän sitä koskaan voi tietää. Mutta, Lind, tulehan tänne. Jutellaanpa hetken aikaa omista asioistamme. Siitä on kaksi kokonaista päivää, kun viimeksi tavattiin.»

Lind vilkaisi ulos ikkunasta ja näki, että mrs. Sandbo oli kaukana navetan luona.

IV.

Samana päivänä, jolloin Caleb oli päättänyt vapauttaa Judithin kotiaskareista, jotta tämä voisi auttaa Martinia pellolla, putosi Martin heinäsuovalta loukaten olkapäänsä.

Nyt kun Judithin vapauttaminen oli suorastaan välttämätöntä, Caleb alkoi epäröidä. Hän tuumi, voisikohan hän tulla toimeen hänen avuttaan pellollakin. Mutta siinä tapauksessa hänen olisi pakko ottaa kaksi vierasta apulaista, eikä korjaamaton heinä ollut sen arvoista.

»Olisit voinut varoa alas tullessasi, — aina pitää sattua jotain — aina jotain», Caleb valitti astuen edestakaisin keittiön ja arkihuoneen väliä, sillä aikaa kuin Amelia sitoi Martinin käsivartta, jotta tämä voisi lähteä lääkäriin Sidingiin. Yellow Postissa ei ollut lääkäriä.

Martin ei vastannut mitään. Hän tiesi, miksi hän oli pudonnut heinäsuovalta. Tarttuakseen kiinni Elleniin, joka juuri oli ollut astumaisillaan ilmaan. Ellen olisi yhtä hyvin voinut jättää silmänsä kotiin kuin käyttää niitä heinäpellolla.

Caleb saattoi itse Martinin Nykerkiin. Hän tahtoi pitää silmällä, ettei tohtori ottaisi liiallista maksua. Sijoiltaan mennyt olkapää ei ollut kuitenkaan murtunut. Kiusallista se oli — kovin kiusallista. Nyt heinänkorjuu oli keskeytettävä siksi päiväksi, jolloin he kävivät lääkärissä, sillä hän ei voinut päästää Judithia vartioimatta pois talosta. Ilma oli muuttunut jälleen pilviseksi. Voisi tulla taas sateita, ennenkuin kaikki heinä olisi saatu korjuuseen, jollei Martin pian parantunut. Tätä Caleb harmitteli itsekseen ajaessaan Sidingiin. Hän ei puhunut mitään Martinille. Pojasta tuntui siltä kuin hän olisi tehnyt jotain pahaa, ja tämä tunne vaivasi häntä enemmän kuin kipu olkapäässä.

Lääkäri vakuutti, ettei vamma ollut paha, vaan että Martin voisi ryhtyä työhön jo parin kolmen viikon kuluttua. Caleb maksoi lääkärin, ja koska summa oli hänestä hiukan liian suuri, ei hän puhunut Martinille sanaakaan kotimatkalla.

Sinä iltana hän sanoi Judithille, että hänen seuraavana aamuna oli tultava heinäpellolle Martinin paikalle. Häntä harmitti, että onnettomuus määräsi, mitä hänen tässä suhteessa oli tehtävä, joskin hän jo aikaisemmin oli päättänyt tehdä samoin.

Lindillä ei ollut tilaisuutta jutella Judithin kanssa, ennenkuin kumpainenkin oli mennyt ullakolle. Koska Ellen ei vielä ollut siellä, tuli Lind tyttöjen makuusuojan puolelle ja jutteli kuiskaten hetken aikaa Judithin kanssa.

»Älä tee mitään varomatonta, Jude. Muista, että isäsi vakoili sinua kerran ja tekee sen toistamiseenkin», Lind varoitti. »Minä sinun sijassasi odottaisin, kunnes luulisin hänen unohtaneen koko jutun, ja sitten aivan yksinkertaisesti sanoisin hänelle, että minä tahdon mennä Svenin kanssa naimisiin.»

Judith katsoi pois. Hänen silmiensä ilme oli itsepäinen, niissä oli sama välttävä katse kuin Calebinkin silmissä, kun tämä ei halunnut ruveta kiistelemään. Tumma puna kohosi hänen poskiinsa.

»En voi odottaa — kauemmin kuin heinänkorjuun loppuun», hän sanoi lyhyesti; sitten hän alkoi riisuutua kääntyen puolittain selin Lindiin.

Lind koetti päästä selville hänen tarkoituksestaan. »Miksikä et, Judie?»

»Minulla on omat syyni.»

Judithin paita valui alas hänen olkapäitään, ja hän veti sen äkkiä ylemmäksi peittääkseen itsensä. Uhmaileva ilme ilmestyi hänen silmiinsä, kun hän vilkaisi Lindiin. Hän sammutti lampun ja hiipi peitteen alle jättäen Lindin seisomaan hämärään valoon, joka tunkeutui verhon läpi Lindin makuusuojan puolelta.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings