IX

Vallen astuessa sisään oli konttorissa asioitsemassa muuan mies, joka kumarsi hänelle ystävällisesti.

Kartanonhoitaja kiirehti selittämään, että tämä oli aluskunnan puolesta ilmottamassa alustalaisten kokoontumisesta nyt kohdakkoin väenpirttiin neuvottelemaan.

— Vai niin, vai niin, sanoi Valle ja meni kättelemään miestä.

Miehen vakava ilme näytti sulavan puristaessaan känsäisellä kourallaan isäntänsä kättä.

No, mutta — Mäkirannan Kustihan se on, sanoi Valle iloisena. Minun entinen pallo-toverini! En aikonut tunteakaan.

Kusti hymyili hyväntahtoisesti.

— Olenhan minä — sanoi hän pehmeästi.

Valle tarkasteli Kustia lähemmin.

He olivat jotenkin saman ikäiset, mutta kovin oli Kusti, ennen niin reipas ja roteva, kutistunut ja vanhentunut.

— Noinkohan se raskas työ nopeasti kuluttaa, ajatteli Valle, mutta ei kohteliaisuudesta tahtonut ihmettelyään ilmaista.

Kusti oli hänen synnyinkotinsa naapurista, pienestä talosta, josta nuorimmat veljet — Kusti niiden mukana — saivat lähteä maailmalle onneansa hakemaan. Jo useampia vuosia oli Kusti kuulunut Valtialan alustalaisiin.

Vielä Vallen ensimäisenä ylioppilasvuotena oli Kusti pitäjänsä komein poika, reipas ja notkea. Ja nyt!

Kyseltyään yhtä ja toista sai Valle tietää, että Kusti oli ollut naimisissa jo kymmenen vuotta, ja että heillä oli viisi lasta. Nuorin, joka oli tyttö, viedään huomenna ristille.

Valle ei tietänyt minkälaista ilmettä hän näyttäisi, iloistako vai surullista.

Hän koetti tutkia Kustin kasvojen eleitä, mutta niissä oli taas yhtä kovat piirteet kuin äsken, tullessaan. Eihän niistä päässyt perille.

Hän kääntyi konttoripöydän luo.

— Mikä tyttösen nimeksi pannaan? koetti hän kysyä iloisella äänellä.

— Laila, kuului kuivasti oven suusta.

Valle otti nopeasti kirjeenkuoren pöydältä, kirjoitti siihen ristityttösen nimen, ja alireunaan: kumminlahja Valle Valtialalta. Sitten otti hän lompakostaan sileimmän satamarkkasen ja pani sen kuoreen.

— Kusti antaa nyt merkitä minutkin kummiksi, sanoi hän sulkiessaan kuorta. En minä luultavastikaan ehdi olemaan läsnä, mutta sama kai tuo on.

Valle nousi ja kääntyi Kustiin.

— Tämän minä pyytäisin jättää kummityttärelleni, sanoi hän ojentaen kuoren Kustille.

Epäröiden ja vastahakoisesti tarttui Kusti kirjekuoreen. Tuntui, ettei hän halua tätä lahjaa. Huulet vähän liikahtivat, mutta ei hän mitään sanonut.

— Jos Kusti tallettaa sen pankkiin, niin siitä kasvaa sievonen morsiusapu parissakymmenessä vuodessa, sanoi Valle niin iloisesti kuin suinkin.

Kustin pää nyökähti vähän ja huulet taas liikkuivat, mutta ei hän sanonut mitään. Katseli vain koteloa kädessään.

Mitä mahtoi hän miettiä?

— Niin, heti auringon laskun jälkeen me sitten kokoonnumme, sanoi Kusti yksikantaisesti ja valmistautui lähtemään.

— Näkemiin sitten vaan, sanoi Valle tuttavallisesti. Siellä tavataan.

Mies painoi lakin päähänsä ja lähti.

Kysyvänä kääntyi Valle kartanonhoitajaan ja istui häntä vastapäätä pöydän ääreen.

Kartanonhoitajalta sai Valle kuulla, että Kusti oli alustalaisten muodostaman yhdistyksen puheenjohtaja ja sielu.

— Tämä selitti Kustin vastahakoisuuden lahjan suhteen. Se voisi asettaa hänet epäilyksenalaiseksi toverien keskuudessa. Hän menettäisi ehkä luottamuksensa ja joutuisi omissakin silmissään ikäänkuin rintaman ulkopuolelle, ajatteli Valle.

— Hän on muuten pahimpia kiihottajia väestön keskuudessa, sanoi kartanonhoitaja.

Valle luuli kuulevansa kuin moitteen vivahduksen kartanonhoitajan äänessä antamansa lahjan johdosta.

— Jokainen taistelee etujensa puolesta, sanoi hän lyhyesti.

Kartanonhoitaja aikoi ruveta selittelemään kokouksen syitä ja asian nykyisiä vaiheita, mutta Valle keskeytti hänet siitä, pyytäen ensin kuulla kartanonhoitajan mielipiteen Rontus-Kallen jalan suuruudesta.

Hämmästyneenä selitti hoitaja, että Kalle aina käyttää hänen hylkäämiään kenkiä, vaikka vähän ahtaita ne tuppasivat Kallelle olemaan.

Tästä selviytyi Valle pian. Hän tilaisi pari numeroa isommat, varmuuden vuoksi.

Valle tilasi kaksi puhelua peräkkäin. Toisen suutarilleen, ja toisen maalarille.

Nyt hän oli valmis kuuntelemaan kartanonhoitajan selostusta.

Kartanonhoitaja oli tunnon-tarkka mies. Ennen kaikkea katsoi hän aina kartanon etua. Sen Valle tiesi. Täydellä luottamuksella kuunteli hän täsmällistä ja asiallista esitystä.

Hän sai tietää, että verotus ja päivätyöt olivat mahdollisimman tiukalle kohotetut, joten aluskunta tunsi jonkinlaista rasitusta, jolle eivät tarkat välikirja-muodot kuitenkaan antaneet mitään lievitysmahdollisuuksia.

Toisin oli Valtialan maantie-osuuden laita. Sen kunnossapito kuului aluskunnalle, mutta välikirjain sanamuodosta voi tulla siihenkin johtopäätökseen, että tämä työ ei kuulu itse verotukseen, vaan olisi korvattava aluskunnalle.

Tarkastettuaan kyseenalaista kohtaa huomasi Vallekin siinä jonkinlaista paikallista epäselvyyttä, mutta itse välikirjan kokonaislaadintaan ja sen henkeen nähden ei alustalaisilla ollut hänen mielestään oikeutta puolellaan.

Samaa mieltä sanoi kartanonhoitaja juristien olevan.

Mitä olisi tehtävä?

Valle mietti. Jos alustalaiset kerran ovat saaneet sen päähänsä, että heillä on liikarasitusta, niin ajavat he mielipidettään eteenpäin tavalla tai toisella, joko lakolla tai käräjöimisellä. Siitä taas syntyy haitallista hankausta ja välien rikkomusta, joista voi olla enemmän haittaa kuin koko tiejutusta.

— Asia oli kiireellinen sentähden, että syyssyynit ovat jo ilmotetut, sanoi kartanonhoitaja.

— No, tahtooko aluskunta päästä velvollisuudesta, tehdä korjaus- ja kunnossapitotyöt? kysyi Valle.

Sitä eivät he tahtoneet. He tekisivät kyllä työt, välikirjoissa määrättyjä vaihtoehtoisia päivätyöpalkkoja vastaan.

Vallen mielestä alustalaisten vaatimuksiin oli suostuttava, mutta kartanonhoitaja oli eri mieltä.

Keskustelu sai tavallaan väittelevän muodon, mutta pysyi sentään jotenkin tasapuolisena kun Valle ei kertaakaan erehtynyt esiintymään valta-asemansa puolustajana. Silloinhan olisi keskustelun jatkaminen ollut mahdotonta.

— Kun antaa paholaiselle pikkusormen, niin se vie koko käden, väitti kartanonhoitaja.

— Mutta suurella kartanolla on velvollisuuksiakin lääniänsä kohtaan, sanoi Valle vakavasti.

Tehtiin laskelmia. Kartano oli tuottanut tänäkin vuonna verrattain hyvin. Siihen kyllä vaikutti suurimmalta osaltaan metsä, jonka isävainaja oli taitavasti järjestänyt vuotuiseen lohkomyyntiin.

Sitten laskettiin maantie-työt rahassa. Siitä tuli kyllä koko nätti summa, mutta Valle pysyi sittenkin mielipiteessään. Eihän hän saisi päivääkään rauhaa jos hän tietäisi, että hänen maatilallaan rettelöidään ja riidellään. Siitä tulisi kirjoituksia lehtiin, ja hänen olisi pakko myydä koko harmin kapine.

Kartanonhoitaja pysyi myöskin mielipiteessään. Hän sanoi, että hänen kantansa tunnettiin aluskunnassa, eikä siitä siis voinut perääntyä isännän väliintulon tähden.

Tämähän oli paha paikka. Tästähän voi muodostua kabinetti-kysymys.

Valle oli ollut pääkaupungin yhteiskunta-elämässä monessa pulmallisessa vyyhden-selvittelyssä, mutta eiväthän ne näin pahalta olleet tuntuneet.

Ne asiat siellä olivat sentään kauempana. Tämä teki oikein rinnus-otteen vaikutuksen.

Samassa soi telefooni.

Valle tilasi suutariltaan kaikkein parhaimmat pitkävarsisaappaat, punaisilla sahvianinahka-suilla. Kaksi miestä piti panna heti ylityöhön, ja jalkineet olivat lähetettävät viimeistään ylihuomen-aamulla.

Sitten soitti hän Helilälle.

Tämä ainainen ylvästelijä määräsi hinnaksi kymmenentuhatta kuuden neliömetrin kankaasta, mutta Valle tunsi miehen tavat ja lateli ehdot. Viisisataa markkaa neliömetriltä eikä penniäkään enempää. Ja huomen aamujunalla on lähdettävä, muuten tilaus on peruutettu.

Kartanonhoitaja katseli masentunein mielin tuota selväpiirteistä ja lyhytsanaista miestä, joka noin kevyellä tarmolla ajoi tahtonsa perille.

Hän ajatteli kai omaa kohtaansa; miten hänen kävisi, ja mitenkä hän muodostaisi menettelynsä?

Valle nousi telefoonista ja katseli sisäisellä levottomuudella kartanonhoitajan vakavia kasvoja ja miettivää katsetta.

Sukeutuisikohan tästä nyt tosiaankin oikein vakava juttu. Hän jo katui sydämestään, että oli tänne tullutkaan.

— Minun asemani käy sitten mahdottomaksi, mutisi kartanonhoitaja.

— Ja minun, ajatteli Valle.

Hän rupesi kävelemään ja miettimään.

Näkihän sen ihan selvästi, ettei tästä pulmasta päässyt ilman jommankumman perääntymistä. Ellei ehkä voisi keksiä jonkinlaista välimuotoa. Mutta mikä se sellainen voisi olla? Se täytyisi sitten olla jokin temppu. Ei asiallinen, vaan muodollinen.

Hän pysähtyi akkunan luo katselemaan ulos hämärtyvää piha-maata. Hm! Täällä hän nyt oli. Syksyllä maalla. Näin äärettömän hiljaista ja rauhallista! Aivan toista kuin Helsingissä.

Nyt kai Heliläkin jo hommasi lähtöään.

Ja Regina!

Eihän hän muistanutkaan kysyä mitään Helomaan kesteistä!

Kiivaalla liikkeellä kääntyi Valle akkunasta. Taas akkuna ja Regina!

Hän otti hermostuneesti sikaarin kotelostaan ja rupesi sitä sytyttelemään.

Tuossa istui vaiteliaana ja mietteissään tuo harmaantunut, taitava maanviljelijä, joka uskollisesti oli hoitanut hänen tilaansa ja vuosi vuodelta lisännyt hänen tulojaan. Eihän häntä voinut päästää sortumaan mokoman pikkujutun takia. Olihan se ihan mahdotonta!

Ovatko hänen aivonsa sitten niin kömpelöt, ettei tähän voi keksiä mitään pelastusta?

Miksi sitten ratsastella sanaleikeillä Helsingin seurapiireissä ja vaatia itselleen intelligentin miehen mainetta, ellei tätä pulaa pysty selvittämään.

Valle oli oikein vakavasti vihainen itselleen, pysähtyi hajasäärin keskilattialle ja päätti, ettei hän siitä hievahda ennenkuin keksii pelastuksen.

Kartanonhoitajan hyvä suhde työväkeen on ensikädessä pelastettava. Sen hän älysi selvästi.

Entä hänen oma suhteensa!

No, mitäpä sellainen merkitsi hänelle, joka ei oleskellut edes samalla paikkakunnallakaan.

Näistä ajatusyhtymistä ehkä syntyy jotakin.

Yhtäkkiä hänen mielensä kirkastui.

— Lähdetään kokoukseen, sanoi hän iloisella äänellä. Minä järjestän niin, että me kaikki tulemme olemaan tyytyväisiä.

Kartanonhoitaja katsoi epäillen isäntäänsä, nousi hitaasti ja lähti vastenmielisesti Vallen perässä konttorista.