XXXIII

Seuraava päivä oli sunnuntai.

Valle oli nukkunut huonosti lopunyötä ja nousi pahatuulisena vuoteeltaan.

Häntä miellytti joskus aamuisin oleilla pukemattomana, suunnitella päivän työnsä ja käännellä muutamia elämän tilikirjan lehtiä, kuten häntä huvitti sanoa.

Mutta nyt pukeutui hän vihapäisellä kiireellä, kuin kostaakseen itselleen jotakin.

Yhdeksältä hän oli jo täysin valmis pysähtyessään akkunastaan katselemaan ulko-ilmaa.

Ulkona oli häikäisevän kirkasta, ja aamuaurinko heloitti täydellä terällään.

Mitä hän nyt tekisi? Mistä alkaisi?

Hän oli ajautunut ahtaaseen kulmion kolkkaan, mistä ei päässyt yli eikä ympäri.

Tuska oli vellonut hänen ajatuksiaan koko aamun. Hän tunsi hätäisen kiireen ahdistavan itseään.

Jotakin oli tehtävä — ja tehtävä pian!

Mutta mitä?

Mistä pitäisi alkaa?

Oli Regina erikseen, oli Aku erikseen — ja sitten olivat molemmat yhdessä.

Eteisen kello soi.

Valle sävähti vähän, multa ei liikahtanut paikaltaan.

Varmaankin se on jotakin, joka koskee eilisiltaa!

— Kuka se oli? kysyi hän hätiköivästi, kun palvelustyttö tuli työhuoneeseen.

— Kaupunginlähetti toi tämän kirjeen.

Kiihkeästi otti hän kirjeen, ja istui pöytänsä ääreen.

Akulta!

No, vihdoinkin jotakin, josta voi alkaa!

Kuumeisella kiireellä ahmi hän kirjeen sisällön.

Aku pyysi anteeksi eilisiltaista käytöstänsä ja selitti, että hän oli, ollen liian kiihottuneessa tilassa, saanut äkillisen päähän piston, nähtyään eräällä tuttavallaan asekauppiaalla tuon revolverin. Keksintönsä oli hänen mielestään sillä hetkellä niin suuremmoisesti nerokas naamio-temppu, ettei sitä mitenkään voinut jättää tekemättä.

Mitä sitten tuli sampanjalasin kaatamiseen, niin oli se Akun mielestä ihan suunnittelematon teko — hetken vaikuttama yllätys hänelle itselleenkin — kokonaan poikamainen ja ala-arvoinen.

Näitä molempia menettelyjään pahoitteli hän sydämestään, valmistuen antamaan, sellaisen hyvityksen kuin vanhojen toverien kesken voi tulla kysymykseen, palattuaan matkaltaan Pietarista, missä hän asiatoimien tähden viipyisi muutamia viikkoja.

Mitä taas lopuksi tulisi itse pääasiaan, Reginaan, niin olihan hän harkitulla aikomuksella tehnyt Reginan kanssa välinsä selväksi, joten se asia ei aiheuta sen enempään.

Luettuaan kirjeen hengähti Valle syvään.

Yksi kulmien sivu oli auennut itsestään.

Tyytyväisenä hypähti Valle ylös. Hänen täytyi päästä ulos raikkaaseen talvi-ilmaan.

Kepeä ja kirkas talvinen aamu tuntui niin viekoittelevan virkistävältä, että Valle päätti tehdä pitkän kävelyretken.

Hän suuntasi kulkunsa Töölön tielle, aikoen kiertää Eläintarhan kautta takaisin kaupunkiin.

Vasta Seurahuoneen kulmassa johtui hänen mieleensä eilisilta, joka oli antanut aikamoisen iskun hänen hermostolleen.

Eikä se ollut yksistään Akun ajattelematon menettely, joka oli iskun antanut. Kaikki ärsyttävät pikkutapaukset siellä olivat myöskin tehneet tehtävänsä.

Onneksi oli Aku poistanut kaikkein ikävimmän ja harmillisimman asianhaaran, tehden sen erittäin hienolla tavalla — miestä kohtaan, jota sentään itse asiassa, Akun kannalta katsottuna, oli pidettävä syyllisenä.

Vallen oli, mielestään, ehdottomasti ei ainoastaan annettava anteeksi loukkaukset, vaan myöskin puolestaan tehtävä mitä hienotunteisuus häneltä vaati.

Mitä se sitten vaatisi?

Hän oli liian aikaiseen ruvennut sotkemaan selvittämätöntä vyyhteä.

Reginan ja Akun suhde ei ollut nähtävästi vielä täysin ratkennut, tai oli se vielä jossakin kohdassaan niin arka, ettei se sietänyt vieraan kosketusta.

Epähienosti kyllä oli Valle sotkenut itsensä mukaan.

Siitä leikistä oli nyt peräännyttävä hyvässä järjestyksessä.

Mutta mikä olisi tämä hyvä järjestys?

Irtautuminen Reginasta!

Mutta millä tavalla?

Valle oli jo kauan yrittänyt kartella seurustelua, ja lopettanut kaikki alotteitten tekemiset.

Eikä se ollut auttanut mitään.

Useitten päivien ponnistusten jälkeen sattuu sitten yksi ainoinen tapaus, kuten suuteleminen eilen illalla, joka pyyhkii heti tyhjäksi kaikki entiset ponnistelut.

Ja taas on suhde ennallaan!

Regina on liian tarmokas, ja Valle ei voi käyttäytyä epähienosti tai raa'asti.

Se on mahdotonta!

Näyttää siltä, ettei mies voi irtaantua naisesta ilman toisen naisen avustusta.

Tätä hän oli monasti miettinyt.

Valle hymähti avuttomasti. Mistä se toinen nyt tulisi apua tuomaan? Ja olisiko taas ryhdyttävä uusiin selkkauksiin? Tästähän voi syntyä sellainen ketju, josta ei ikinä pääse irti.

Oikea surmarengas!

Valle oli poikennut Eläintarhan tielle. Hän astui reippaana ja kevyenä, lumen narskahdellessa anturain alla.

Tuolla tuli vastaan seurue hiihtäjiä.

Valle katseli heidän punaisia poskiaan, ja ajatteli, että terveydellisistä syistä tuokin käy. Miehille on aivan omiaankin, mutta hiihtäviä naisia hän ei ihaillut. Ruumis mauttomasti etukumarassa, ja jalat suksien suunnassa, toisinaan vielä sisäänpäinkin suppeutuneina.

Muuten olivat kyllä hauskan näköisiä valkoisissa villapukimissaan.

Tuolla laski muuan solakka naisvartalo, hohtavalumista rinnettä tielle päin.

Naisen vartalo notkahteli somasti ja ryhti oli moitteeton.

Näkyvät ne muutamat naiset sopivan suksillekin.

Hiihtäjätär pysähtyi tielle, heitti kevyesti sukset olalleen, ja lähti kulkemaan Vallea vastaan.

Ihme miten hänen tukkansa kimalteli kullalle! Ja miten kevyenä hän astui!

Laila!

Valle pysähtyi tahtomattaan.

Tosiaankin! Se oli Laila! Valkoinen hirvi Valtialasta.

Vallen sydän löi rajusti, ja poskipäitä alkoi kuumottaa.

Hän ihastui sanomattomasti. Hänestä tuntui kuin kuukausien ikävöimä, yötä päivää hartaasti odotettu tapaus nyt juuri olisi sattunut hänelle.

Hän ei edes tullut ajatelleeksi mistä se johtui tai mikä tämä tällainen tunne mahtoi olla. Niin kokonaan se hänet valtasi.

Se yllätti kuin hyökylaine, ja upotti hänet lämpöiseen syliinsä, keskellä helmikuun kirkasta aamupakkasta!

— No, kerrankin tapaan teidät! huusi hän jo melkein sopimattoman kaukaa.

Hiihtäjätär pysähtyi, ja katsoi säikähtyen. Näytti kuin veri olisi paennut hänen ruusuisilta poskiltaan.

Valle riensi vastaan hillitymmästi, ja mahdollisimman kohteliaana.

— Tämäpä herttainen yllätys!

Veret syöksähtivät takaisin Lailan poskille, punaten ne kahdenkertaisesti.

— Hyvää huomenta, herra Valtiala, sanoi hän hiljaisesti.

Valle ei päässyt selville, oliko Laila ihastunut tai tyytymätön tästä kohtaamisesta.

Eikä hän paljon sitä ehtinyt ajattelemaankaan. Hänellä oli täysi työ poikamaisen riemunsa hillitsemisessä.

Joko hän nyt taas oli valmis lyömään päänsä seinään, kuten hänellä oli viime aikoina ollut tapana?

Mutta, ei hän sitäkään tietä ehtinyt sen pitemmälle. Tapauksen vaikutus oli voimakkaampi kaikkia muita tunteita.

Vallella oli vaistomainen aavistus näkymättömän virran rajusta voimasta, joka hellittämättä tempaisi hänet mukaansa. Ja hän antautui virran vietäväksi.

Hän kyseli ja puheli, vastaili itse, ja kyseli taas.

Laila hymyili hämmennyksen ilme silmissä.

Oliko Lailakin ilman aamiaista? Oli tietysti! Nyt he söisivät yhdessä, Alppilassa. Hänen täytyi saada palkita Lailan emäntähuolet Valtialassa — silloin viime syksynä.

Hän otti Lailan sukset ja sauvat kainaloonsa, ihmetellen, ettei Lailalla ollut enemmän kannettavia.

Lailaa nauratti.

Vallekin nauroi. Nauroi ja lörpötteli.

Ja heillähän olikin ihan loppumaton määrä puhumista.

Oikeastaan heillä kahdellahan vain olikin yhteistä, Vallen mielestä. Kaikki helsinkiläiset olivat ihan vieraita ihmisiä.

Hehän tunsivat Valtialan, ja kaikki ihmiset siellä. He tunsivat Rontus-Kallet, kartanonhoitajat, kuskit, vaunuhevoset ja kaikki.

Laila ei vielä oikein ollut mukana tässä kaikessa, mutta ei Valle sitä huomannut. Ei hän nähnyt Alppilan kumartelevia viinureita, ei tuttaviaan yleisön joukossa, ei ketään.

Pieneen, auringonpuoleiseen huoneeseen tilasi Valle parhaan aamiaisen, minkä ravintola voi tarjota.

Istuessaan herkullisessa pöydässä vastapäätä Lailaa, ja katsellessaan Lailan puhuvaa katsetta, tuntui Vallesta kuin olisi hän juuri herännyt pitkästä, pahasta unesta.

Nuo ihanat silmäthän olivat olleet hänen sielunsa kaiho, jota hän oli turhaan koettanut tukahuttaa.

Mutta miksi Laila katsoi toisinaan noin arasti ja epäillen?

Tämä katse oli toinen kuin silloin Valtialassa. Tästä oli poissa se avonainen, herttainen hymy, joka silloin siinä sädehti.

Valle kaipasi sitä, mutta se ei tullut takaisin.

Hän kyseli oliko Lailalla ikävä, ja koetti udella kaikilla mahdollisilla tavoilla.

Ei mitään niistä.

Yhtäkkiä Vallelle vaikeni. Tai se oli oikeastaan sangen musta täplä, joka yritti pimittää Vallen aurinkoa.

Tämä täplä oli Martti.

Ehkä oli Lailalla sittenkin ikävä Marttia.

Tästä piti saada heti selvä, eikä upota ajatelmiin ja päätelmiin, kuten Valtialassa, ristiäismatkalla.

Valle johdatti keskustelun Valtialan henkilöihin, ja päätti tehdä äkkihyökkäyksen.

— Onko Martti hiljattain kirjoittanut? kysyi hän niin hyvätuulisesti kuin suinkin osasi, ettei peljättäisi Lailaa.

Lailan katse pysähtyi hämmästyneenä.

— Minulleko?

— Niin.

— Ei Martti ole ikinä minulle kirjoittanut.

— Eikö?

Vallen kysymyksessä ja ulkomuodossa ilmeni niin tavaton määrä hämmästystä, ihmettelyä ja iloa, että Laila ehdottomasti purskahti nauramaan.

— Joku muu sulhanen sitten, koetti Valle jatkaa, ikäänkuin leikkinä.

— Ei ole!

— Etteikö olisi?

— Ei!

— Sulhasta — nimittäin?

Valle ei huomannut peittää viimeistä kysymystään, eikä ilmettään.

Laila nähtävästi luki hänen sisimpänsä.

— Eikä ole, sanoi Laila, ja Valle näki entisen hymyn vilahtavan Lailan katseessa ja naurun leikkivän suupielissä.

Nyt Valle oli onnellinen.

Ei hän välittänyt, vaikka Laila luki hänen sydämensä kirjaa.

Niin hän tahtoikin.

Aivan kuin saduissa oli hänen toivomuksensa mukaan ilmestynyt vapauttava nainen hänen tielleen.

Ainoastaanko vapauttava?

Ainoastaan välikappaleko hänen käteensä?

Ei!

Valle pani merkille, että hän oli syvästi rakastunut tähän valkoiseen hirveensä.