III

Kaduilla ja Espiksellä oli melkein tungos. Väkeä kaikenkarvaista virtasi joka suunnalle ja joka suunnalta.

Tämä oli Vallen mielestä sekä hauskaa että ylpeiltävää. Täydellinen suurkaupungin leima!

Edustettuna oli kotoinen aines sadoissa eri vivahduksissaan. Ehkä eniten kansan tumma pohjavirta, jonka äänekäs, räikeäsanainen keskustelu muistutti meidän lyhyt-aikaista pintakulttuuriamme.

Mutta joukossa liikkui myöskin paljon ulkomaalaisia, jotka olivat jätteitä kesäisestä turistivirrasta tai jotka kenties olivat silloin olleet estettyinä mukaanpääsemästä, ja nyt uteliaina, kiikarit olkahihnassa ja matka-oppaat taskussa, tähystelivät ympärilleen vierasta, puoliksi kansanjuhlan-tapaista katuelämää.

Kansanjuhlan tapaista oli tämä katuliike siinä merkityksessä, että väki kulki pyhäpukimissaan hitaasti ja toimettomana.

Vierasmaalaiset pysyttelivät enimmäkseen katukäytävillä, sekaantumatta keskipuiston vilinään.

Vieraskielisten enemmistönä olivat tietysti lähimmät naapurit. Mutta joukosta kuului myöskin paljon europalaisia kieliä.

Tuttaviakin tuli vastaan. Niitä Vallella oli paljon — tuollaisia hyvänpäivän tuttavia. Tervehti jos sattui huomaamaan tai jätti sen tekemättä ellei huomannut. Se oli melkein yhdentekevää.

Mutta läheisempiäkin tuttavia hän tapasi silloin tällöin.

Tuollakin tuli häntä vastaan muuan musiikkimies. Sama, joka oli myös mukana Helomaan päivällisillä.

Valle ei ollut huomaavinaan häntä, vaan poikkesi nopeasti lähikulmasta sivukadulle.

Miksi hän niin teki?

Siitä hän ei ollut oikein selvillä. Olipahan jonkinlainen vaistomainen toimenpide. Olisihan tuota voinut tavatakin.

Tuolla tuli taas muuan läheinen tuttava! Nyt ei voinut poiketa kulmasta, mutta yli kadun lähti hän kuitenkin, ja tervehti ikäänkuin sivumennen ja katkaisevan lyhyesti.

Kuitenkin luuli Valle ehtineensä tehdä sen huomion, että tuo tuttava katsoi häntä hyvin ihmettelevänä.

Mahtoikohan hän ihmetellä sitä kadun ylimenoa?

Yhtäkkiä heräsi hänessä ajatus, joka jo äsken oli nähtävästi kytemässä ollut, ja vaiston muodossa esiintynyt.

— Kyllä kai hän ihmetteli, etten ole mennyt Reginan päiville, ajatteli Valle.

Kyllä kai ne peijakkaat sen Reginan päivän muistavat!

Tästähän voi syntyä minkälaisia arveluita tahansa!

No, ehkei sentään! Kaikkia vielä!

Tuolla tulee taas yksi! No, eiköhän tuo olekin Helomaan perhelääkäri? Onpa tietenkin! Lempoko nyt senkin! Ja miksi ei hän itse ole Reginan päivillä! Mitä varten hän täällä kuljeskelee? Hänen täytyy tietysti liikkua virkatoimillaan. Onhan se ymmärrettävää. Mutta sitten hän, tilaisuuden saatuaan menee heti Helomaalle ja kertoo tavanneensa Vallen.

Valle kiirehti vähän käyntiään ja tervehti niin hätäisesti kuin soveliaisuus salli.

— Ihan varmaan ne kaikki sitä ihmettelevät, ajatteli Valle, sivuuttaessaan lääkärin. Paras on painua jonnekin suojaan.

Varottuaan, ettei tuttavia pääsisi äkkiarvaamatta töksähtämään hänen tielleen, lähti Valle nopein askelin kulkemaan muuatta tuttavaa ja suosittua kahvilaa kohti.

Paras oli asettua neljän seinän turviin, eikä kulkea koko kaupungin katseltavana!

* * * * *

Kahvilassa oli vielä valittavana mielinmäärin pöytäpaikkoja. Yleisö alkoi tulvia vasta vähän myöhemmällä.

Eihän tämäkään nyt ollut juuri erittäin hauskaa, mutta mitäpä siellä kotonakaan! Eikä kaduillakaan voinut kuljeskella.

Valle tilasi itselleen kevyen illallisen ja sanomalehden.

Täällä hän oli istunut ilta illan perästä vuosikausien aikana. Täällä hän aina tapasi läheisimmät ystävänsä — ja täällä hän oli synnyttänyt parhaat ideansa. Tämä paikka oli hänelle kuin toinen koti, kuin oma klubi, johon aina voi pistäytyä mieluisalla tunteella, ja jossa tuli hyvin ja kotoisesti kohdeltua. Ainoa, mikä häntä joskus häiritsi, oli tuo onneton soittokunta, joka esiintyi räikeällä melunpitämistarkotuksella.

Nyt se häntä ei häirinnyt. Päinvastoin! Tuntui aivan kuin se olisi huumallaan peittänyt jotakin, ryöpyttänyt umpeen eräitä tarpeettomia jälkiä luvattomalla polulla. Hän koetti ohjata ajatuksiaan niin kauaksi Reginasta kuin mahdollista — pitää ne kokonaan irti hänestä.

Valle pysytteli ajatuksiaan vain Valtialan tapahtumissa ja huomenaamuisessa matkassaan.

Mutta se ei ollut mikään miellyttävä ajatuksen aihe — tuo matka. Hän ei voinut olla huomaamatta asian koomillista puolta. Mitä hänen ystävänsä sanovat siitä? Ikuisen ilon aiheen he siitä saavat. Tuttavapiirin vahvimpana puolena olivat aina tällaisten, persoonallisuudesta ja tavoista poikkeavien juttujen unohtumaton reposteleminen. Heidän mestarillisuutensa tällä alalla oli ihan suunnaton. Valle tiesi sen — ja tiesi, että paljon hänelle oli kostettavaa tässä suhteessa.

Hän, ikuinen helsinkiläinen, joka ei koskaan käynyt maaseudulla, lähtee saloille samoilemaan silloin, kun kaikki muut ovat sieltä palanneet.

He väittävät Vallen kerran sanoneen, että maaseudulla kesehtivillä on maun puute ja alkeellinen sivistystaso. Tällaista ei hän kyllä itse muista sanoneensa, mutta mitä se auttoi. Ei yhtään mitään! Hänen sanoinaan kulki lause suusta suuhun, eikä sille mitään mahtanut.

Jos ei puhuisi kenellekään mitään koko matkasta? Jos katoisi vaan vähin äänin muutamaksi päiväksi?

Mitenkähän se olisi?

Valle antoi lehden vaipua pöydälle, ja rupesi miettiväisenä katselemaan viereistä akkunaa.

Mutta mikä silloin olisi syynä, ettei hän mennyt Reginan päiville?

Tämähän oli ainoa puolustus ainakin Akulle ja Reginalle.

— Mitähän Regina nyt ajattelee, kun häntä ei ole vielä näkynyt? Kyllä kai he jo ovat soitelleet.

Mutta jos hyvinkin se oli vain hetken huumausta Reginan puolelta. Viinin kiihoittama tunnehaira — harha-askel, joka nyt tuntuu kiusoittavalta ja ilkeältä, ja jota hän sekä häpee että katuu kaikesta sielustaan.

Regina ehkä nyt inhoo häntä, ja halveksii sentähden, ettei hän miehenä osannut itseään paremmin hillitä.

Nimipäiville kutsu oli ehkä vain muoto-asia, jota ei voinut välttää. Mutta Regina on ehkä ollut hyvin levoton monta päivää, ja pelännyt Vallen noudattavan tätä tarkotuksetonta kutsua.

Nyt hän ehkä iloitsee sydämestään, kun Vallea ei ole näkynyt. Onhan sellainenkin mahdollista! Naisluonne on niin arvaamaton.

Valle liikahti tuolillaan hermostuneesti. Hänellä oli kovin epämukava istua. Tai mikä mahtoi tuottaa yhtäkkiä niin epämieluisan olotilan?

Ehkä Regina ei koskaan enään tahtoisi nähdäkään häntä! Pyyhkii hänet pois mielestään ja tuttavuudestaan kuin tomuhiutaleen hansikkaaltaan.

Ja hän, Valle, joka aina ja kaikessa on pyrkinyt selväpiirteisyyttä kohti, on nyt käyttäytynyt matalasti, aikaisesti ja ala-arvoisesti kuin joku likainen, saastainen, puolisivistynyt elostelija.

Miksi täällä on niin hirveän kuumakin, vaikka tuo akkunakin on selkoseljällään!

Valle pyyhki hikeä otsaltaan ja joi sitruunavettä hermostuneella liikkeellä.

Kyllähän oikeastaan pitäisi tavata Regina, ja päästä perille tilanteesta. Eihän tätä mitenkään tällaiseksi voinut jättää.

Näin ollen hän on yksin syyllinen. Koko kuorma on hänen hartioillaan. Sillä tavalla kuin hän ensin oli asiaa arvellut, jakautui syy ja seuraukset kahtia, ja sehän olisi aivan toista, se. Tähän verrattuna, tuo tapaus olisi sentään koko lailla siedettävämpi. Sen voisi ajan pitkään, hyvällä tahdolla ja sopivalla tavalla parantaa, pyyhkiä unohdukseen — mutta muuten — muuten se olisi ilmeetön, hengetön, karkea tapaus, joka jäisi hankaamaan ja jäytämään ikipäiviksi.

Ei tätä mitenkään voinut tähän jättää! Selvyys tästä oli saatava! Hänen oli tavalla tai toisella saatava tietoonsa Reginan suhtautuminen tapahtumaan. Ennen matkaa se ei käynyt päinsä. Mutta matkalta palattua oli hänen tavattava Regina — vaikka vaan yhden kerran.

Oikeastaan tämä matka oli erinomainen lääke. Se aivan kuin työnsi tuon tapahtuman kauas, kauas etäisyyteen. Hänestä tuntui, että matkan jälkeen he voisivat verrattain levollisesti tavata toisensa. Siinähän on silloin jo niin paljon vieraita asioita välissä. Silloin ei olla enään vereslihalla.

— Terve, terve, kuului yhtäkkiä hänen sivultaan.

Vähän hätkähtäen käänsi Valle katseensa akkunasta tervehtimään.

Musiikki-mies, jonka hän oli äsken tavannut ulkona, seisoi hänen edessään.

— Piipahdin sisään ajan kuluksi, sanoi tulija. Saako istua pöytään?

Eihän tämä ollut mikään hauska yllätys Vallelle. Säveltäjä Urpola oli ollut noilla onnettomilla päivällisillä, ja aavisti ehkä jotakin, tai oli ehkä tehnyt jonkinlaisia huomioita. Mutta eihän siinä auttanut. Olihan hänelle paikka annettava — tuttavalle miehelle.

— No, veli ei ole Reginan päivillä? tokaisi Urpola istuessaan.

Siinä se nyt tuli!

Onneksi tuli viinuri samaan satoon, ja Urpola rupesi tekemään tilaustaan, odottamatta vastausta. Jäi edes hengähtämisen aikaa sen verran, että voi ruveta keskustelemaan levollisessa äänilajissa.

Valle tiesi, että kysymys kyllä tulee uudestaan. Urpola oli perusteellinen mies, eikä jättänyt mitään puolitiehen.

Tilauskeskustelun aikana rupesi Valle katsomaan akkunaa, valmistaakseen jonkinlaisen sopivan vastauksen. Mutta siitä ei tullut mitään. Hänen ajatuksensa alkoivat pyöriä Reginan ympärillä kuin äsken, aivan kuin kotona akkunan ääressä. Mitähän yhteyttä tuolla akkunalla —

— No? kuului Urpolan ääni. Miksi et ole Helomaalla?

Valle hymyili ja otti sikaarin.

— Entä veli itse, kysyi Valle kartellen.

— Sillä jutulla ovat omat syynsä, nauroi Urpola.

Sitten hän kuvaili laajalla tavalla millaista oli viimekesäisillä laulujuhlilla, ja miten hänen juhlatamineensa olivat senkinlaisessa kunnossa juhlien jälkeen. Eikä niitä ehditty saada siistityiksi. Siksi oli hän jäänyt pois. Mutta rouvansa kyllä oli mennyt.

— Mutta sinä, ikuinen helsinkiläinen, mikä sinua esti, päätti hän selityksensä. Sinullahan on aina kaikki kunnossa!

— Minä itse en ole kunnossa, hymähti Valle.

Urpola hymyili.

— Jouduitko epävireeseen silloin päivällisillä, kysyi hän syrjäkatseella.

Tässä aikoi Valle syrjäyttää keskustelun Valtialan tapahtumiin. Mutta onneksi sitä ei tarvittu. Pari uutta miestä tuli pöytään.

Toinen tulijoista oli kirjailija Kajasvuo. Häntä oli varottava. Ei ilkeytensä tähden, sillä hän oli maailman hyvätuulisimpia miehiä. Mutta hän oli suuri pilamestari. Jatkoi aina siitä, mihin toiset lopettivat, eikä hellittänyt ennenkuin asianomainen oli täysin höyhennetty. Varsinkin naisasioista otti hän kovin perusteellisen pohdin. Ne olivat hänelle erityisesti mielenkiintoisia, ehkä siksi, että hän itse oli jo ehtinyt eroamaan avioliitostaan.

Kajasvuota oli varottava myös senkin vuoksi, että hänkin oli ollut mukana Seurahuoneen päivällisillä.

Toinen tulleista tuttavista oli toimittaja Lempiö. Nimestäkin jo voi päättää ettei mies juuri ollut erityinen kynttilä. Mutta oli hänellä sentään joitakin harrastuksia. Voimakkaimpana niistä ilmeni halu seurusteluun kirjallistaiteellisissa piireissä. Jonkinlaisia oikeuksia hänellä myöskin oli tällaiseen kanssakäymiseen, sillä hänellä oli pieni aikakauslehti, joka tuotti hyvänlaisesti, joten hänen ei koskaan tarvinnut tehdä taskulainoja, eikä jäädä maksamatta. Hänen pahimpana onnettomuutenaan oli se, että hän oli vasta hiljattain siirtynyt pois liikealalta — aivan kuin äkkiä tipahtanut vieraaseen ympäristöön, jossa hän kulki aina pikkuisen jäljessä. Mukana kyllä, mutta ei koskaan oikealla tasolla. Mutta siksi hän olikin useimmiten sangen mieluinen pöytätoveri. Hänen ympyriäiset silmänsä, jotka tavallisesti ilmaisivat, ettei niiden omistaja ollenkaan voinut seurata keskustelua, olivat joskus erinomaisena ilonaiheena.

Kajasvuon seurassa hän useimmiten liikkui. Kirjailija lohkoi hänestä, nähtävästi, jotakin käyttö-ainesta kirjallisiin töihinsä.

Näitten herrojen tulo tuntui Vallesta suoranaiselta pelastukselta. Hän ottikin heidät pöytäänsä erittäin ystävällisesti, ja koetti heti alunpitäen antaa keskustelulle sellaisia aiheita ja muotoja, ettei niistä mitenkään päästäisi poikkeamaan arkaluontoisille aloille.

Jonkun aikaa kävikin kaikki erinomaisesti. Hilpeä keskustelu tuntui vaikuttavan Vallen hermoihin erittäin viihdyttävästi. Tätä hän oli toivonutkin.

Mutta tuo pahanilman lintu — tuo Urpola oli johdonmukaisuudessaan ja itsepäisyydessään erehtymätön. Hän ei koskaan ollut voinut sulattaa toimittaja Lempiötä — ja kaikkein vähimmän hänen puolivillaisesti silitettyä nimeään.

— No, kesken kaiken, mitä lemmen-mailmaan kuuluu, tokaisi Urpola, ja katsoi kiusoittelevasti Lempiötä.

Lempiön silmät katsoivat avuttomina Kajasvuohon päin, toivoen sieltä apua. Mutta kirjailijalla oli omat hommansa tai ei välittänyt tulla avuksi.

— Ainahan siinä mailmassa sattuu uutuuksia, koetti Lempiö puhua välinpitämättömällä, kevyellä tavalla. Nykyäänhän on rouvien hakkaileminen kovin muodissa.

Valle katsoi terävästi Lempiötä. Puhuiko hän tarkotuksella tai oliko se tavallista Lempiön kerskailemista?

Hän kuunteli jännityksellä Urpolan kyselyjä ja Lempiön vastauksia.

Ei! Lempiö ei tarkottanut mitään erityistä. Herralle kiitos! Hän lörpötteli vain omista pikku asioistaan, herättääkseen mielenkiintoa.

Mutta kuitenkin! Nyt oli johduttu liikkumaan kovin liukkailla poluilla.

Ja Kajasvuokin ryhtyi keskusteluun! Hän antoi sille, tapansa mukaan, hyvin läheisen muodon. Se hipaisi milloin tämän, milloin tuon kyynärpäitä.

Nopealla liikkeellä sivuutettuaan Urpolan, joka Kajasvuon mielestä oli aivan mielenkiinnoton arkipäiväisessä avioliitossaan, hyökkäsi kirjailija täydellä rintamalla Lempiö-raukkaa hätyyttämään.

Vai niin! Tämä oli alkua, tämä. Kyllä Valle tunsi ystävänsä otteet. Valleen päin nämä sotaliikkeet tähtäisivät. Se tuntui jo ilmassa.

Damokleen miekka heilui hänen päänsä päällä.

Eiköhän se vaan sittenkin ollut etuvartijahälyytys tuo Lempiön rouva-juttu! Lempiö oli ehkä Kajasvuon kanssa keskustellut Reginasta ja Vallesta hiljattain — ehkä juuri tänne tullessaan. Ja maininkina se sitten vyöryi esille Lempiön aivojen kautta.

Vallella oli kovin kuuma. Hän tilasi lisää jäätä.

Mutta se vasta oli varomaton temppu.

Hiiriparan pieninkin liike herättää heti ahdistajansa huomion.

Kajasvuo kohotti lasinsa ja katsoi Vallea ilakoivasti.

Valle kääntyi sivuuttavasti Urpolan puoleen, ja aikoi sanoa jotakin hänelle, mutta ei ehtinyt.

— Ei lemmentulta jäähdyttää voi jää. Sen tehdä voi vain järjen kylmä pää, deklameerasi Kajasvuo huomiota herättävällä tavalla, kuten aina omia tilapäistekeleitään, katsoen yhä ilakoivasti Vallea, ja pitäen lasiaan koholla.

Nyt ei ollut enään epäilystäkään, ettei tarkotus olisi selvä. Paljon vähemmilläkin keinoilla Valle ja Kajasvuo olivat tottuneet toisiaan ymmärtämään.

Mutta Valle ei tehnyt minkäänlaista elettä, ei katsonutkaan Kajasvuohon päin. Kohotti vain lasinsa Lempiötä kohti, pidättääkseen huomion yhä edelleen siellä päin.

Mutta Kajasvuo yhä vaan hymyili Vallelle, ja tirkisteli merkitsevästi.

— Terve Valle! Minä kirjoitan sinusta romaanin, sanoi Kajasvuo, ja kohotti lasin huulilleen.

— Siitä tulee kuiva kirja, sanoi Valle mahdollisimman kuivasti, rypistäen kulmiaan. Eiköhän veli onnistu paremmin, käyttämällä ainoastaan kotoisia aiheitaan.

Tämä väistö oli ratkaiseva.

Toiset riemuitsivat ja nauroivat äänekkäästi, tarttuessaan käsiksi tarjottuun aiheeseen.

Keskustelun salamat sivuuttivat nyt Vallen ja yllättivät Kajasvuon kokonaan. Hänen avioeroistaan puhuttiin jo monikossa, eikä niitä oltu pitkiin aikoihin pohdittukaan.

Saatuaan näin äkkiarvaamattoman yliotteen, piti Valle parhaimpana työntää tuleen polttoainetta uunin täydeltä. Ja sen hän teki parhaimpansa mukaan. Mutta ei hän silti unohtanut itseään. Hän tiesi, että pieninkin varomattomuus kääntäisi leikin kärjen häneen takaisin.

Eihän tämä ollut ensi kerta, kun he sanaleikin tuottamasta hekumasta nauttivat.

Mutta eihän tätäkään voinut kovin kauan jatkua. Täytyihän sen pian loppua. Paras oli ottaa tilanne haltuunsa niin pian kuin suinkin. Hän lopetti tulensa, katkaisi sanaheittonsa.

Hiljalleen keskustelu alkoi raueta.

Nyt oli kohta oikea aika käsillä. Kajasvuo oli jo pari kertaa vilkaissut Valleen merkitsevällä silmäyksellä. Kohta siellä laukeaisi.

— Tiedättekö mitä, sanoi Valle äkkiä. Minä matkustan huomenna maalle.

Tämä yllätys tehosi. Sen Valle tiesi.

Iloinen hämmästys kuvastui kaikkien kasvoilla.

— Kyllä nyt korvat kuumennetaan, ajatteli Valle. Mutta samapa se! Tällä vältetään suurempi vaara.

— Ei suinkaan veli yksin matkusta, myhäili Kajasvuo sikaarinsa takaa.

Nyt oli parasta tehdä koko käänne.

Valle kertoi Valtialasta ja lakosta, saaden säilymään vakavan tuulen jonkun aikaa.

Mutta sitten puhkesi raju-ilma!

Valle Valtiala maalle!

Ikuinen helsinkiläinen säkkipimeille karjakujille!

Oi, oi, sitä ryöppyä!

Mutta Valle hymyili tyytyväisenä kaikelle, säesti kaikkea, keksi vielä sutkauksiakin, ja nauroi makeasti omalla kustannuksellaan.

Tämähän oli hyvä juttu!

Tällä alalla ei ollut mitään salakareja peljättävinä, eikä mitään mahdollisuuksia edes hipaistakaan Seurahuoneen päivällisiä.

Ja tätä iloa kesti onnellisesti poislähtöön asti.

Hilpeällä mielellä ja tyytyväisinä hyvän toveruuden tuottamista nautinnoista, lähti seurue kotiinsa.

Kadulla erotessa myhäili Kajasvuo omituisesti Vallelle.

— Romaanin minä veljestä kirjoitan, sanoi hän lähteissään.

Valle hymähti vastaamatta, ja lähti kotiinsa.