XV

Maalari Helilä tuli määrätyllä junalla ja istui jo vainion aitovierussa työskentelemässä.

Valle oli käynyt häntä vastassa ja piti hänelle nyt seuraa — jotakin tehdäkseen.

Hän istui aidalla ja katseli kartanoa välinpitämättömillä, melkeinpä vastenmielisillä silmäyksillä.

Olihan aivan joutavaa tämä maalauttaminen. Kerrassaan tarkistamaton päähänpisto! Eihän sellaista voinut edes puolustaakaan.

Ainoa hyvä puoli oli siinä, että hän nyt tuli Helilältä jotakin tilanneeksi, kun hän ei ollut koskaan voinut sulattaa Helilän henkilökuvauksia, joissa tämä taiteilija hahmoitteli kaikki enemmän tai vähemmän alkuihmisten näköisiksi, muistuttaen etupäässä mestarin omaa ulko-asua.

Hauska nähdä millä tavalla hän painaa leimansa tähän sivistettyyn ja siistittyyn luontoon.

— Sinun pitäisi, kartanon isäntänä, olla tuossa pellolla, käsi auran kurjessa. Se olisi jotakin, puheli maalari.

— Ja hirmuisen laiha hevoskaakki auran edessä, sanoi Valle hymyillen. Sellainen, jommoisia veli tavallisesti maalaa.

— Ei se tähän sovi. Kyntäjää luultaisiin torppariksi, ja taulu saisi sosialistisen vivahduksen, nauroi maalari leveästi. Mutta kyllä sinun pitäisi olla taulussa. Mitä ajattelet kylväjästä, vakka olkahihnassa? Kartanohan on kuollut, ellei ole isäntää. Maalataanko isäntäkin?

— Mutta eihän veli ole tämän kartanon isäntä, naureskeli Valle.

— Ei, ei! Sinä tietysti! Ymmärrätkö?

— Mutta siitähän tulisi sinun näköisesi!

Maalari katsoi ensin karsaasti, mutta kohdatessaan Vallen leikillisen silmäyksen, rupesi hän makeasti nauramaan.

— Vaikka sinä olet yleisesti tunnustettu taide-arvostelija, jonka sana on a ja o — niin minä sinulle nyt kuitenkin selitän tämän ilmiön salaisuuden, lörpötteli maalari toimessaan.

Valle oli jo sata kertaa ennen kuullut Helilän sielumaalaus-teoriian, antaen hänen senvuoksi paasata omia aikojaan.

Valle tiesi, että se kestäisi niin kauan kuin hän tässä istuisi kuuntelemassa. Ja häntä halutti pysyä poissa kartanosta niin kauan kuin mahdollista.

Hämärän tultua lopetti maalari työnsä, ja he lähtivät kartanoon.

Valle vetäytyi huoneeseensa ja maalari lähti katselemaan talon rakennuksia.

— Nythän on jo hämärä, sanoi Valle.

— Ei se mitään! Hämärä antaa kaikelle ominaiset, fantastiset muotonsa. Se panee mielikuvituksen liikkeelle.

* * * * *

Sytyttämättä valoa heittäytyi Valle pahatuulisena ja tyytymättömänä loikomaan leposohvalle.

Hän tahtoi jotakin miettiä, mutta ajatukset eivät pysähtyneet sen vertaa, että olisi päässyt perille mitä hänen piti miettiä.

Ne kiitivät aivan ohjattomasti, ajaen toinen toisiaan, ja hävisivät sitten jäljettömiin.

Tätä vallattomuutta kesti kunnes häntä rupesi raukaisemaan.

Nyt hän vasta huomasi, että huoneeseen oli pysähtynyt päivän paahtama, raskas ilma.

Akkuna pitäisi avata.

Tätä hän mietti miettimästä päästyään, mutta nousemisesta ei tullut mitään.

Useat muutkin kiitävät ajatukset takertuivat tähän ja jäivät pyörimään sen ympärillä.

Lopulta hän ei ajatellut muuta kuin suljettua akkunaa, joka pitäisi avata.

Ovi vastakkaisella seinällä muuttui akkunaksi. Hän näki sen aivan selvästi, vaikka painoi silmänsäkin kiinni.

Silmälautojen lävitse näki hän edessään suljetun akkunan.

Nyt siihen tuli eteen jokin varjo, joka pimensi huoneen.

Hän yritti katsoa mikä ihme siihen nyt tuli, ja hän näki, että muuan vaaleaan pukuun puettu nainen avasi akkunan äkkiä ja astui sisään.

Nainen oli kovin kaunis, ja liikkui varjomaisella keveydellä. Mutta naisella oli Vallen mielestä ihmeellinen pääkoriste.

Mikähän se mahtoi olla?

Nainen lähestyi häntä hitaasti ja leijaillen — ja Valle näki, että naisen päässä oli oikeat hirvensarvet. Pienet ja sirot kyllä, mutta ihan oikeat monihaaraiset sarvet.

Nainen seisoi jo hänen vieressään, ja antoi hänelle ruusun, joka hehkui, aivan kuin se olisi ollut kiiltomadoilla koristettu.

Valle aikoi kiittää naista kädelle suutelemalla, mutta samassa astui naisen seläntakaa Martti esille, ja nainen haihtui niin nopeasti, ettei Valle ehtinyt näkemään minne hän joutui.

Martti nauroi ivallisesti ja poistui nopeasti akkunan kautta.

Valle katsoi kukkaa, joka oli jäänyt hänen käteensä.

Se oli käpristynyt ja ruskea.

Hitaasti putoilivat sen kuolleet lehdet lattialle» ihmeellisesti rasahdellen.

Siihen Valle heräsi.

Huone oli valaistu ja kartanonhoitaja seisoi ovella.

— Anteeksi! Minä taisin tulla häiritsemään.

— Ei mitään!

Valle nousi.

— Se sopimus olisi nyt siellä konttorissa, allekirjoitettavana.

— Vai niin! Mennään sitten vaan!

Valle katsoi akkunaan ja aikoi avata sen, mutta häntä palellutti, eikä tehnytkään sitä.

Konttorista menivät he kartanonhoitajan puolelle.

Saatuaan lasin kuumaa teetä ja vähän konjakkia, tahtoi Valle vetäytyä nukkumaan, syyttäen pahoinvointiaan ja aikaista nousemista, sillä hän matkustaisi huomen aamulla.

Valle oli lukevinaan pettyneen ja surunvoittoisen ilmeen Lailan katseessa, sanoessaan hyvästi.

— Tapaammehan vielä huomen aamulla, sanoi Laila arka iloisuus äänessä.

— Tokkohan! Minähän lähden niin aikaisin.

Kartanonhoitaja nauroi.

— Tiedämme kai me velvollisuutemme, sanoi hän.

— On aivan suotta, kiinnittää tähän mitään huomiota, puolusteli Valle kohteliaasti. Joku tytöistä vie minun käsilaukkuni ja minä kävelen oikotietä.

— Eikö sitten hevosia?

— Ei!

— Entä kuskin asia? — kysyi kartanonhoitaja alakuloisesti.

— Minun puolestani hän saa jäädä.

— Kiitettyään vieraanvaraisuudesta ja toivotettuaan hyvää yötä, lähti Valle ylös jättäen toiset illalliselle.

Hänen mielensä oli raskas ja hermosto epäkunnossa.

Kurkkuun tuntui itsepintaisesti asettuneen jonkinlainen ahdistava tunne, jota ei voinut niellä alas.

Lailan pehmeätä kättä ei hän ollut halunnut pitää omassaan enempää kuin minkä välttämättömyys vaati.

Mutta vielä ovella oli hän tahtomattaankin kääntynyt katsomaan Lailaa.

Hän kohtasi Lailan mielipahaa ilmaisevan, surunvoittoisen katseen.

Silloin asettui tuo ahdistava tunne kurkkuun eikä lähtenyt sieltä.

Hitaasti nousi hän portaita ylös.

Kaikesta huolimatta, vaikka hän oli äärimmilleen hermostunut ja ylimmilleen ärtynyt, tunsi hän jonkinlaista salaista tyydytystä, ihmeellistä iloa.

Mitä se oli?

Oliko se itsekiduttajan salaperäistä, käsittämätöntä nautintoa?

Tai oliko se koston iloa? Kostoa kenelle? Lailalleko?

Jaksamatta sen pitemmälle pohtia, riisuutui hän veltosti ja heittäytyi vuoteelleen.

Kuinka toisellainen oli tämä ilta eiliseen verrattuna!