XIX

Oltiin tammikuun loppupuolella.

Vinha pohjatuuli lakaisi paljaita, alastomia katuja.

Lämpimässä ja hyvinvalaistussa työhuoneessaan käveli Valle edestakaisin, pysähtyen silloin tällöin katselemaan akkunasta harvoja katukulkijoita.

Valle oli jo puolisen tuntia odotellut telefoonisoittoa.

Reginan pitäisi soittaa.

Tyytymättömänä heittäytyi hän kirjoitustuoliin, ja siirsi kärtyisällä liikkeellä muutamia viattomia papereita syrjemmäksi.

Oliko hän hermostunut odottaessaan Reginan soittoa?

Oliko hän mennyt liian pitkälle?

Hm!

Valle hipaisi otsaansa vaivautuneena. Olihan hän, joku aika sitten, iloinnut tapausten, kulusta.

Mikä syy nyt sitten olisi tyytymättömyyteen?

Muistihan hän vielä elävästi sen raisumaisen ilon, joka yllätti hänet kuultuaan, että Helomaat eroaisivat.

Joulun jälkeen ei Valle ollut tavannut Reginaa eikä Akua useampaan päivään.

Eräänä iltana sai hän yllätyksenä kuulla tuttaviltaan Reginan ja Akun erosta, joka kertomuksien mukaan, oli tapahtunut kaikessa rauhassa ja sovussa.

Regina oli jo muuttanut erilleen asumaankin.

Tällöin, kun Valle tämän oli kuullut, oli hänet vallannut raisu ilon tunne, joka ei ollut jättänyt häntä useampiin päiviin.

Huumautuneena ja harkitsemattomana oli hän sittemmin, noudattaen Reginan kietovia pyyntöjä, käynyt muutamia kertoja Reginan uudessa asunnossa.

Tätä muistaessaan hieraisi Valle taas otsaansa ja rypisti kulmiaan.

Eiköhän hän ollut mennyt liian pitkälle?

Nyt enään ei tietysti ollut kysymys Akusta, eikä kenestäkään muustakaan syrjäisestä — mutta sittenkin!

Mihin tämä veisi?

Mitä tästä johtuisi?

Oli sattunut vielä niin naurettavan hassunkurinen juttu, että kirjailija Kajasvuo oli matkustanut Helomaan uuden ystävättären kanssa ulkomaille.

Nyt kuljeskeli Aku allapäin ja myrryksissään rauhattomana, viihtymättä missään.

Muutamat häntä säälivät, mutta useimmat hänelle nauroivat.

Valleakin tämä juttu joskus nauratti. Eihän sille mitään voinut. Mutta useimmiten häntä harmitti ärtyisyyteen asti.

Ellei nyt olisi olemassa hänen harkitsematonta menettelyänsä, niin voisivat nuo eronneet ehkä uudelleen yhtyä.

Tämä ajatus kiusasi Vallea. Eikö hän sitten rakastanut Reginaa?

Sitä hän epäili. Miksi hän muuten kyselisi tuskallisella mielellä itseltään: mitä seuraa tästä kaikesta?

Regina oli huumannut hänet, herättänyt hänessä voimakkaan aistillisen tunteen, joka valtaan päästessään teki hänet ajattelemattomaksi ja sokeaksi.

Ja Regina käytti Vallen mielestä, vaikutustaan herkeämättömästi ja taitavasti.

Hm! Entä hän itse?

Hän oli puolestaan mielellään antautunut tuon vaikutuksen alaiseksi, ja ehkä itsekin heittänyt polttoainetta palavaan uuniin.

Miksi syyttää Reginaa?

Sehän oli ala-arvoista!

Samassa soi telefooni.

Epäröimättä ja kiirehtimällä tarttui Valle kuulotorveen. Hänellä oli ikäänkuin tarve antaa hyvitystä äskeisistä ajatuksistaan.

Regina soitteli lähi-asemalta, minne oli pistäytynyt tuttaviinsa. Nyt hän sieltä lähtisi, että Valle tietäisi tulla vastaan, kuten oli sovittu.

Valle katsoi kelloaan. Se osotti 9.

Aikaa olisi niin paljon, että kiirehtimättä ehti vastaan.

Valle pukeutui ja lähti epämääräisessä tunnelmassa.

Hän ei tietänyt menikö hän mielellään tai vastenmielisesti, mutta sen hän tunsi selvästi, että mentävä oli.